99-oktaanista propagandaa

Kun kansainvälinen öljy-yhtiö alkaa tuottaa dokumenttielokuvia, kannattaa olla tarkkana.

Metsien hakkaaminen, ihmisen elinpiirin laajentaminen ja teollistuminen ovat asettaneet ihmisen ja luonnon vastakkain. Onneksi ratkaisu on valmiina. Shell Film Unitin elokuvissa Kuusijalkaisten maailma (1955) ja Joen täytyy elää (1966) teollisuus antaa ihmisen käteen aseet, joilla soditaan luonnon pahuutta ja vaillinaisuutta vastaan.

Moderni teknologia hävittää hyönteisongelman ja puhdistaa saastuneen joen. Sen sijaan, että ongelmien syihin puututtaisiin, keskitytään niiden oireisiin. Teknoutopia ratkoo pulmat.

Shellin luontodokumentteja on kehuttu teknisesti hyviksi ja rohkeiksi. Ne kertoivat katsojille kaukomaista ja paljastivat myös teollistumisen haittapuolia. Ne ikävät asiat, joista dokumenteissa puhutaan, on valikoitu tarkoin: ratkaisu on aina kulman takana. Tässä maailmassa ratkaisemattomia ongelmia ei ole olemassakaan.

Öljyjätti Shell perusti vuonna 1934 tuotantoyhtiön nimeltään Shell Film Unit. Siitä lähtien tuotantoyhtiö on tuottanut dokumentteja ja mainoksia emoyhtiönsä laskuun.

Aluksi yhtiön oli tarkoitus tuottaa dokumentteja, jotka eivät liity suoranaisesti itse Shelliin, mutta sivuavat kuitenkin sen toimia. Nämä alkuperäiset mainosdokumentit paljastavat valaisevia asioita valmistumisajastaan ja tekijöiden motiiveista. Sittemmin tuotanto on liukunut avoimemman markkinoinnin suuntaan.

Nykyiset Shell-tuotokset ovat mainosfilmejä, joskin ajoittain melko pitkiä sellaisia. Esimerkiksi lähemmäs kymmenminuuttiset Eureka ja Clearing The Air esittävät kasvottoman yrityksen sijaan katsojille eläviä, tuntevia, sympaattisia henkilöitä, jotka työskentelevät Shellille. Samalla he yrittävät ratkoa maailman ympäristöongelmia työnantajan resurssein.

Clearing The Air -mainosfilmissä kuvataan dokudraaman keinoin ponnistelua kaasusta nestemäiseksi tiivistetyn polttoaineen kehittämiseksi. Työ on vaarallista ja haastavaa, mutta yhtä asiaa dokumentissa ei kerrota: sitä, että parempiakin vaihtoehtoja olisi olemassa. Öljyteollisuus on yhdessä autoteollisuuden kanssa tehnyt kaikkensa torpedoidakseen sähköautojen yleistymisen. Niiden huolto olisi edullisempaa ja tankkaus huoltoasemavapaata.

Sähköautot ovat siis Shellin näkökulmasta huono bisnesmalli. Näin öljyjätti päätyy kehittämään uutta polttoainetta vanhalle polttomoottoriteknologialle.

Shellin dokumentit pakottavat katsojan olemaan tarkkana: puhtaasti tiedonvälityksellisistä lähtökohdista näitä teoksia ei kannata katsoa. Vanhemmissa dokumenteissa kertomatta jätetyt yksityiskohdat hyppäävät katsojan silmille kovin ilmeisinä. Uudemman tuotannon heikot kohdat eivät ole näin ilmiselviä.

Tässäpä piileekin dokumenttien katsomisen suuri haaste: miten tunnistamme tekijöiden piilotetut motiivit? Ehkä pitäisi kiittää Shelliä siitä, että se tekee ilmiön näin näkyväksi.

Shell Filmsin tuotantoa vuosilta 1934–1966 Tampere Film Festivalilla 6.3. Tuoreempia esimerkkejä osoitteessa http://realenergy.shell.com

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu