Hankala, hankalampi, demokratia

Mitä Kim Jong-un tekisi? Tämä on Suomen presidentinvaalien toistaiseksi tärkein kysymys. Esitän sen itselleni aina, kun presidenttiehdokkaat puhuvat piiloutumisesta kansanäänestyksen taakse mahdollisen Nato-jäsenyyden yhteydessä.

Jos Kim Jong-un haluaa osoittaa johtajuuttaan posauttamalla ydinkärjellä varustetun ohjuksen Tyynenmeren yllä tai vaikka solmimalla sotilasliiton marsilaisten kanssa, hän tekee sen pohjoiskorealaisten näkemyksiä kyselemättä. Kim Jong-un on diktaattori eikä piiloudu muualle kuin komentobunkkeriinsa.

Kukkaiskielellä ilmaistuna Kimin hallinto on suoraviivainen ja tehokas. Vastaavasti suomalaista järjestelmää moitiskellaan tehottomuudesta tai (oligarkki Björn Wahlroosin sanoin) tahmeudesta.

Tottahan Wahlroos tavallaan puhuu – ja tulee tahtomattaan kehaisseeksi Suomea. Moniäänisyys vaatii enemmän ponnistelua kuin yksiäänisyys, mutta sillä on puolensa. Ehkä yhteiskunnallista päätöksentekoa pitäisikin arvioida asteikolla hankala, hankalampi, demokratia.

Nyt Suomen presidentinvaaleissa siis viritellään keskustelua siitä, pitäisikö mahdollinen Nato-jäsenyyshakemus alistaa neuvoa-antavaan kansanäänestykseen vai ei.

Perinteisesti kansanäänestystä ovat vastustaneet kiivaimmin liittoutumisen kannattajat, jotka kutsuvat sotilasliittoa hellittelynimellä läntisten demokratioiden arvoyhteisö. Tuohon yhteisöön pääseminen on niin arvokas tavoite, ettei sitä saa millään äänestyksillä vaarantaa.

Niinpä kansanäänestyksestä on löydetty monenlaista vaikeutta ja vaaranpaikkaa.

Kansa ei ole perehtynyt aiheeseen. Kansa äänestää tunteella. Kansa ”vastaa eri kysymykseen kuin mitä kysyttiin”. Kansanäänestys altistaa päätöksen ulkovaltojen vaikutusyrityksille.

Homma pitäisi siis jättää ammattilaisten hoidettavaksi. Eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen on mahdollista tehdä päätöksiä tehokkaasti pienessä piirissä, nimetä ja kuulla parhaita mahdollisia tietolähteitä, suojautua lobbaukselta ja muilta vaikutusyrityksiltä sekä huomioida myös salaiseksi julistetut raportit ja sopimukset.

Näinhän edustukselliseksi demokratiaksi kutsuttu järjestelmä toimii. Se oikeutetaan asiantuntijuudella: kansanedustajat perehtyvät käsiteltäviin aiheisiin äänestäjiensä puolesta. Asiantuntijoiden kuuleminen nostaa heidät päätöksentekijöinä myös laadullisesti kansan yläpuolelle.

Monissa tapauksissa tämä onkin perusteltua: miksi rivikansalaisen pitäisi kiinnostua esimerkiksi sähköasennuksia koskevan lainsäädännön yksityiskohdista?

Toisaalta kaikki lainsäädäntö ei ole yhtä merkittävää. On nippeleitä ja on aidosti suuria kysymyksiä.

Edustuksellisen demokratian tarinaan kuuluu myös oletus asiantuntijoiksi kutsuttujen tahojen keskimääräisestä poliittisesta neutraaliudesta. Tuore kohu eduskunnan vieraslistojen julkiseksi julistamisen ympärillä ei tätä oletusta pahemmin tue.

Selvää ei ole edes se, minkä verran ja missä tapauksissa asiantuntijanäkemykset lopulta vaikuttavat päätöksiin. Ajatellaan vaikka keväällä hyväksyttyä hallintarekisterilakia, jota vastusti niin verottaja, poliisi, syyttäjälaitos kuin Journalistiliittokin. Myös sote-uudistus näyttää etenevän massiivisesta asiantuntijakritiikistä huolimatta.

Kommentoi Facebookissa