jukkalindström

Vieläkö naurattaa?

Kuvat Velda Parkkinen

Jukka Lindström kertoi kansalle kolmen vuoden ajan kaskuja politiikasta. Nyt hän miettii, tuliko hän passivoineeksi vitseillään ihmiset. ”Tarvittaisiinkohan seuraavaksi politiikan puolustuspuhe?”

Tammikuussa 2018 stand up -koomikko Jukka Lindström jäi muutaman vuoden palkattomalle vapaalle Yleisradiolta ja muutti perheineen Belgiaan. Sittemmin hän on omien sanojensa mukaan lorvinut päivät kauppakeskuksissa ja räplännyt kännykkää vaimon ollessa töissä ja lasten koulussa. Mikäli joku belgialainen kysyisi, mitä hyötyä hänestä on yhteiskunnalle, vastaus olisi Lindströmin omien sanojen mukaan: ”Ei sitten mitään.”

Mutta eihän maahanmuuttaja-Lindströmiltä tietenkään moisia kysytä, koska hän on keski-ikäinen valkoinen mies. Sen sijaan Lindström on kysellyt itseltään kysymyksiä joita hän esittää vastauk­sillaan höystettynä marraskuussa Välikysymys-nimisellä stand up -kiertueellaan.

Suurelle yleisölle Lindström tuli tutuksi vuonna 2014 Noin viikon ­uutiset -uutissatiirin ankkurina. Tuossa roolissa hän oli kolme vuotta. Ennen Ylen studioon lavastettua paro­diallista uutistoimitusta hän työskenteli Ylen radiouutisten toimituksessa. Siellä hän ehti olla seitsemän vuotta.

”Uutisia toimittaessa muodostui aika hyvä kuva siitä, miten tämä yhteiskunta pyörii. Jaakko Nousiaisen Suomen poliittinen järjestelmä -teos konkretisoitui.”

Uutistyötä edelsivät valtio-oppiin ja journalistiikkaan keskittyneet opinnot Tampereen yliopistossa sekä improvisaatioteatteriharrastus.

”Kun muutin Helsinkiin työn perässä, se improporukka jäi Tampereelle. Silloin päätin kokeilla stand upia.”

Lopulta harrastus ja työt yhdistyivät Noin viikon uutisissa.

Politiikkaa ja yhteiskuntaa kommentoiva koomikko joutuu työnsä puolesta liioittelemaan ja kärjistämään kuvaa maailmasta ja todellisuudesta. Toisaalta, mikäli Lindström olisi pysynyt uutistoimituksen puolella, hänen tekstinsä olisivat saattaneet ajoittain olla hullumpia kuin hänen vitsinsä – parodia ei aina pysy todellisuuden perässä.

Tulevalla kiertueella nähdään itsereflektiota ja huomioita yhteiskunnasta. Sen nimeen linkittyy myös politiikan kyky yllättää.

”Juuri ennen kiertuetta piti olla maakuntavaalit. Kertoo jotain siitä, kuinka vaikeaa parodia on, että nyt kiertueen toteutuessa emme tiedä, tuleeko meille koskaan maakuntavaaleja”, Lindströn nauraa.

Tuntuu johdatukselta, että tämä haastattelu tehtiin ravintolassa muutaman sadan metrin päässä eduskuntatalosta samalla kun siellä äänestettiin ulkoministeri Soinin luottamuksesta – ja välillisesti esitettiin välikysymys hallitukselle.

”Nauru turruttaa ja saattaa herättää ajatuksen, että nauroin, tein jo tarpeeksi.”

jukkalindstrom2010-luvulla uutisten ja ajankohtaisohjelmien muotoa mukailevat huumoriohjelmat ovat vallanneet alaa. Samoihin aikoihin Noin viikon uutisten kanssa Helsingin Sanomat aloitti oman vastaavan ohjelmansa Uutisraportin lähetykset netissä. Ja verrokkeja löytyy myös maailmalta.

”Meidän esikuvana toimi Jon Stewartin The Daily Show. Ja juuri kun olimme valmistelemassa ensimmäistä jaksoamme, alkoi John Oliverin Last Week Tonight -ohjelma.”

Monet pitivät The Daily Showta parhaana uutislähteenä, jos halusi pysyä kärryillä Yhdysvaltain politiikasta. Lindström ei kuitenkaan ottanut moista vastuuta tai roolia itselleen missään vaiheessa.

”Tämän tyyppiset ohjelmat, satiirit, jotka teeskentelevät uutisten muotoa, eivät ole journalismia. Suomalainen journalismi on laadukasta, ja jos sitä seuraa laaja-alaisesti, pääsee kyllä perille siitä, mitä maassa on tekeillä. Nämä ohjelmat rinnastuisivat ehkä kolumniin, joka menee lomittain uutisten kanssa.”

Huumorin lomaan sisällytetyt, ihan oikeata tietoa sisältävät osiot palvelevat huumorin tarpeita.

”Ohjelman päätavoite on aina nauru. Saimme idean jostain isosta vitsistä ja sitten meidän piti tehdä viisi minuuttia pohjia siihen, että yleisö ymmärtäisi sen vitsin. Ehkä siinä mielessä teimme hieman journalismia”, Lindström lieventää juuri julistamaansa journalismin puutetta.

Parodiallinen lähestyminen uutis­formaattiin toi mukanaan myös huomion siitä, että mainokset voisivat kuulua samaan pakettiin.

Last Week Tonightin John Oliver totesi sisältöyhteistyöstä ja tuotesijoittelusta, että mikäli mainokset uivat uutisiin, niin uutisten pitää saada uida vastavuoroisesti mainoksiin. He tekivät aivan nerokkaan Coca-Cola-mainos­parodian, jossa hikinen mies joi treenin päälle Diet Cokea ja alkoi selittämään ebola-kriisistä. Tämän jälkeen näin Jani Leinosen tekemän mainosparodian Docventuresissa ja sanoin tuottajallemme, että näitä meidänkin pitäisi tehdä.”

Tähän ei kuitenkaan ollut kuulemma rahaa tai resursseja, ja idea unohtui.

”Kun myöhemmin teimme Nato-­aiheista lähetystä, sanoin, että tähän saisi helposti hyvän TV-Shop-­parodian. Käytimme siihen arkistokuvia ja -videoita­, vedimme musat taustalle ja spiikkasimme sen.”

Sittemmin mainosparodiat muuttuivat vakituiseksi osaksi Noin viikon uutisia.

”Mainos on hirvittävän kiinnostava asia. Kukaan ei esimerkiksi kyseenalaista sitä, että uutisten perään tulee mainos. Meillä se parodia saattoi jopa olla aika irrallinen ohjelman sisällöstä, mutta olemme niin alistuneita ja tottuneita mainosten kerronnan muotoon, ettei se yleisöä häirinnyt.”

Mutta sen lisäksi, että mainosparodia voi toimia hyvänä huipennuksena, punchlinena.

”Se on tehokas ratkaisu lopettaa juttu. Sen avulla tarinan voi jopa jättää hieman kesken ja antaa katsojan mielikuvituksen täyttää aukot.”

”Suomalaiset poliitikot ovat aika asiallisia, aika asiantuntevia, asioihin perehtyviä ja ahkeria.”

Mutta nasevat vitsit ja huumori voivat Lindströmin mielestä jopa kääntyä pyrkimyksiä vastaan.

”Olen huumorintajuinen kyynikko, enkä usko, että maailma ainakaan komiikkaa tekemällä paranee. Olen oikeastaan melko pessimistinen sen suhteen, voiko huumorilla oikeasti vaikuttaa mihinkään. Noin viikon uutiset tarjosi parhaimmillaan politiikasta innostuneille ja/tai siihen turhautuneille ihmisille katarttisen naurun. Ongelma kuitenkin on siinä, että se nauru jopa lääkitsee sitä turhautumista, jota politiikka synnyttää. Ilman naurun suomaa vapautusta se turhautuminen voisi itsessään jopa johtaa johonkin toimintaan.”

”Nauru saattaa herättää ajatuksen, että nauroin, tein jo tarpeeksi”, Lindström kuvailee pahinta lopputulemaa työstään.

”Tällä hetkellä näyttää siltä, että maailma menee suuntaan, joka johtaa lisääntyvään pessimistisyyteen ja laiskuuteen sekä itsekeskeisyyteen. Ainoa, mitä jää jäljelle, on nauraa sille absurdiudelle.”

Yhteiskunnallisista aiheista huumoria repiviltä koomikoilta tai niistä inspiraatiota ammentavilta taiteilijoilta tivataan usein tavoitteista ja siitä, mitä vaikutusta hänen työllään on. Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta harvemmin kysellään samoista aiheista kirjoittavan toimittajan tavoitteita.

Sikäli tämä kysely ei välttämättä ole täysin sattumanvaraista. Samana päivänä, kun Soinin luottamuksesta ­äänestettiin, poisti Hesari Pertti Jarlan lapsiseksi­aiheisen Fingerpori-sarjakuvan nettisivuiltaan sopimattomana.

”Eihän siihen olisi reagoitu noin, jos se koettaisiin merkityksettömäksi”, Lindström pohtii.

Ehkä huumorissa piilee voima, jota on vaikea sanallistaa. Poliitikkojen pelatessa peliään ja toimittajien rämpiessä kuvitteellisessa objektiivisuudessaan koomikot ja humoristit ovat niitä harvoja kommentoijia, joilla on vapaus sanoa sanottavansa kiertelemättä.

”Jos meille olisi alusta alkaen kerrottu, että politiikka on kamppailua siitä, kenen intressit voittavat, niin ehkä silloin kansalaiset eivät olisi niin pettyneitä politiikkaan.”

Kyynisyys on hyvinkin luonnollinen olotila politiikkaa seuraavalle yksilölle. Kuitenkin – ehkä hieman odottamattomasti – koomikko Lindströmin suhtautuminen politiikkaan on muuttunut jopa positiivisemmaksi sen myötä, kun hän on työkseen penkonut politiikan tunkiolta niitä eniten höyryäviä kikkareita.

”Olen vuosien mittaan huomannut, että suomalaiset poliitikot ovat aika asiallisia, aika asiantuntevia, asioihin perehtyviä ja ahkeria – suurimmaksi osaksi fiksua porukkaa. Kunnioitukseni suomalaisia poliitikkoja kohtaan on kasvanut. Olen myös miettinyt, millä oikeudella teemme satiiria politiikasta, jossa varmasti ainakin 90 prosenttia poliitikoista on mukana ihan aidosta halusta tehdä maailmasta parempi paikka.”

Länsimaiseen demokratiakäsitykseen kuitenkin kuuluu jo ihan konseptitasolla ajatus siitä, että päättäjiä saa kritisoida. Satiiri on yksi tuon kritiikin muodoista. Kritisoinnin ohella Lindström toivoisi, että ihmiset ymmärtäisivät politiikan syvemmän ominaisuuden.

”Meille on liian kauan hoettu, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, mutta eihän se sitä ole. Oikeasti politiikka on kamppailua siitä, kuka saa päättää ja kenen intressin mukaan mennään. Kun poliitikot sitten ihan oikea­oppisesti ajavat omia kantojaan, ihmiset pettyvät politiikkaan. Jos meille olisi alusta al­kaen kerrottu, että politiikka on kamppailua siitä, kenen intressit voittavat, niin ehkä silloin kansalaiset eivät olisi niin pettyneitä politiikkaan.”

Tämän politiikan luonteeseen menevän huomion äärellä koomikko antautuu itsereflek­tion valtaan.

”Tulinko Noin viikon uutisilla kyynistäneeksi ihmisiä suhteessa politiikaan?” Lindström kysyy itseltään.

”Vahvistimmeko ennakkokäsityksiä? Toiveeni ohjelmaa aloitettaessa oli esittää politiikka sarjana päätöksiä eikä keskittyä vaikka siihen, että ’hah-hah, se-ja-se edustaja on lyhyt’ ja että ’siellä ne ketkut vaan ajavat taksilla meidän rahoilla’. Halusin keskittyä isoihin ­asioihin, kuten vaikkapa soteen. Kysyä, mistä siinä on kyse, ja kertoa, että tämä tässä on mielestämme hauskaa. Teimme juuri sitä, mutta samalla mietin, tulimmeko sittenkin vahvistaneeksi kyynistä kuvaa poliitikoista.”

Ei tässä tietenkään kannata yksin koomikoita syyttää kansalaisten kyynisestä suhtautumisesta. Kyllä poliitikot tekevät osansa, ja onhan meillä hallituspuoluekin, jonka vaalislogan kuului: ”Politiikka on rikki.”

”Ajatella nyt vaikka sitä, että ­Hjallis Harkimo perustaa puolueen, jota ei hän halua sanoa puolueeksi, koska politiikalla on ’huono maine’. Samalla hän julistaa, että hänen porukkansa ei tee ideologisia päätöksiä vaan ainoastaan parhaita päätöksiä – hän siis pyrkii häivyttämään sen, että tietenkin kaikki päätökset ovat pohjimmiltaan poliittisia.”

Lindström tuntuu melkein tuskastuneelta miettiessään sitä, kuinka ihmiset saisi ymmärtämään politiikan luonteen.

”Tarvitaisiinkohan seuraavaksi politiikan puolustuspuhe?” hän pohtii.

Sitä vastuuta ei kuitenkaan pitäisi sälyttää vain koomikoiden harteille.

Jukka Lindström

• Syntynyt 1977 Lappeenrannassa
• Valtiotieteen maisteri
• Asuu nykyisin Belgiassa
• Noin viikon uutisten juontaja 2014–17 ja YLE:n radiouutisten toimittaja 2003–10.
• Palkittu ryhmän jäsenenä Kultaisella Venlalla vuosina 2016 ja 2017
• Paukutusjengi stand up -ryhmän perustajajäsen
• Kiertää Suomen ”stadioneja” ­Välikysymys-esityksensä kanssa.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu