IdealismiRealismi_kuvitus2-copy2

Vallankumous tulee, oletko valmis?

Teksti Tuomas Nevanlinna Kuvat Ninni Kairisalo

Tuomas Nevanlinna väittää esseessään, että politiikka on kauttaaltaan utooppista ja että utooppinen puhe, jota toistellaan tarpeeksi alkaa käydä järkeen.

Utopiat ovat hörhöjen hommaa. Niissä kuvitellaan kaikenlaista, mikä ei voi periaatteessakaan toteutua. Utopioiden sijaan pitäisi ratkoa nykyhetken ristiriitoja yhteiskunnassa itsessään piilevien mahdollisuuksien pohjalta.

Eikö tämä ole tyypillistä realistisen politiikon puhetta? Sanoisin, että ei.

Tiivistelin tuossa näet Karl ­Marxin ajatuksia. Ja tyypillisen realistisen politiikon puhe kuulostaa aivan toisenlaiselta kuin Marxin. Esimerkiksi tältä: kunhan markkinoiden vapaus vain taataan, voidaan ratkaista kaikki ratkaistavissa olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Tai: loiset ja tunkeilijat on tavalla tai toisella poistettava, ja on solmittava uudelleen rehdin tuottavan työn ja rehdin investoivan pääoman välinen liitto. Tai: globalisoituvan maailman pitäisi koostua kansalliseen lainsäädäntöön perustuvista hyvinvointivaltioista, kunnes perustetaan maailmanlaajuinen hyvinvointivaltio. Tai: ainoa toivomme on luottaa siihen ja toimia sen puolesta, että superrikkaat ja suuryritykset oppisivat tiedostamaan yhteiskuntavastuunsa.

Näin tiivistettynä se on ilmeistä: toivottoman utooppista puhetta kaikki tyynni. Marx arvosteli utooppista sosialismia siitä, että se perustuu mahdottomiin yhtälöihin. Halutaan säilyttää kapitalismin kokonaisuus, mutta korjata sitä poistamalla siitä jokin osa, jota kokonaisuus kuitenkin edellyttää. Utooppisuus saa näin naiivia toiveajattelua täsmällisemmän mittapuun. Utopia on ristiriitainen kaava tyyliin ”kapitalismi ilman kasvua”.

Ei ole mitään estettä sille, etteikö mahdottomiin yhtälöihin tukeutuen voisi tehdä politiikkaa. Päinvastoin, niiden varassa tehdään politiikkaa joka päivä. Ja vieläpä ihan juuri sitä, päivänpolitiikkaa. Utopiat eivät ole tyhjää puhetta. Itse asiassa utooppinen puhe, jota toistellaan niin usein, että siihen totutaan, kuulostaa kaikkein järkeen käyvimmältä.

Ilmeisin vastakysymys yllä esittämilleni ajatuksille kuuluu: minkälaista muka olisi aidosti realistinen ja kaikilla tasoilla johdonmukainen politiikka?

No, ristiriidaton politiikka ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Koko politiikka, tietenkin, nousee ristiriidoista ja niiden selvittämisyrityksistä. Ne vuorostaan johtavat uusiin ja uudenlaisiin ristiriitoihin. Yksikään poliittinen toimija ei liioin voi olla koskaan täysin johdonmukainen. Muun muassa siksi, että jos toteuttaa yhtä periaatettaan, joutuu tinkimään toisesta.

Onko kaikki poliittinen ajattelu siis samalla viivalla? Ovatko kaikki poliittiset toimijat pelkkiä onnenonkijoita mahdottomien yhtälöiden markkinoilla?

Vaikka politiikka onkin aina ristiriitaista, ja siis utooppista, yhden testin nykyaika kuitenkin utopioiden vertailuun tarjoaa. Se koostuu kysymyksestä: voiko näin jatkua? Voiko pitkittynyttä talouskriisiä, ilmastonmuutosta, kansainvaelluksia, äly- ja bioteknistä kehitystä, äärioikeiston nousua ja luokkaerojen polarisoitumista pitää ohimenevinä ilmiöinä, jotka globaali kapitalismi voi periaatteessa ratkaista talou­dellisesti menestyksekkäällä, poliittisesti demokraattisella, ekologisesti kestävällä ja sosiaalisesti kohtuullisen tasa-arvoisella tavalla?

Kyllä, vastaa utopia 1. On pakko ajatella niin, jos haluamme välttää kurjuuden ja poliittisen pakkovallan.

Ei, vastaa utopia 2. Globaalin kapitalismin perusdynamiikka on näiden ilmiöiden perussyy tai vähintään vahva osa ongelmaa.

Puoluekentän oikeisto ja keskusta valitsevat tietenkin utopian 1. Ovatko vasemmistolaiset siis valinneet uto­pian 2? Sitäkin tiedetään tapahtuneen. Suuri osa heistä on kuitenkin valinnut utopian 3: hartaan toiveen, ettei näiden kahden utopian välillä tarvitsisi valita.

Tarkastellaanpa nyt hypoteettista ihmistä, joka on päätynyt utopiaan 2. Oletetaan, että hän ei tyydy maalailemaan katastrofeja, vaan haluaa avata jonkinlaisia myönteisen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Kaikille tulee heti mieleen kysymys: onko globaalille kapitalismille muka joku vaihtoehto? Ja toden totta, koehenkilömme tuskin osaa tarjota vastaukseksi mitään iskevää ja lyhyellä tähtäimellä uskottavaa.

Utopiaan 2 kuitenkin jo sisältyy ensimmäinen askel. Mikä? Se, että todellisuus on sisällytetty vaihtoehtojen joukkoon. Britannian taannoisen pääministerin Margaret Thatcherin kuuluisa huudahdus ”there is no alternative! onkin muuttunut muotoon: There is no alternative and the present alternative is not one either!

Niinpä ainoa mahdollisuus on oppia valitsemaan mahdottomien vaihtoehtojen joukosta.

Filosofi Slavoj Žižek on usein puhunut siitä, että politiikassa olisi esitettävä sellaisia konkreettisia ehdotuksia, jotka muodollisesti mahtuvat hyvin vallitsevaan poliittiseen kehykseen mutta jotka kuitenkin osuvat sen kipupisteisiin. Oikeaan osumisen ensikriteeri on vastareaktio: ”Ei, ei, tuo on mahdotonta, sitten kaikki romuttuisi!”

Yhdysvalloissa tällainen vaatimus voisi olla vaikka maksuton julkinen terveydenhuolto ja Euroopassa Kreikan velkojen anteeksi antaminen. Ajatuksen perusopetus ulottuu näitä parlamentaarisia esimerkkejä laajemmalle: jos yksi poliittinen mahdottomuus joskus toteutuu, aukeaa heti kysymys, mikä muukin ”mahdoton” voisi sittenkin olla mahdollista.

Se, joka valitsee utopian 2, tunnistaa vallankumouksen olevan ovella.

No, näenkin jo kansanedustaja Ben Zyskowiczin repivän hiuksiaan. Lännessä ihmiset voivat kaikesta huolimatta niin hyvin, että vallankumous tuntuu ajatusleikkinäkin absurdilta. Lisäksi globalisaatio on parantanut köyhien asemaa, eikä ihmiskunta ole koskaan voinut niin hyvin kuin nyt. Ainakin mikäli valtamediaa on uskominen.

Absurdius juontuu vallankumouksen mieltämisestä tapahtumasarjaksi, jossa hurjistunut kansanjoukko valtaa jonkin länsieurooppalaisen valtion keskuspalatsin ja pyöräyttää käyntiin perustuslakia säätävän kansallisko­kouksen.

Kuitenkin utopian 2 mukaan vallankumous on ovella, ellemme jo elä sen keskellä. Ilmaisun ”vallanku­mous” päävivahdetta ei vain tule hakea Ranskasta 1789 eikä Venäjältä 1917. Se tulisi ymmärtää hieman vastaavassa merkityksessä kuin ilmauksissa ”neo­liittinen vallankumous” tai ”teollinen vallankumous”. Nämä sinänsä latteat termit opettavat, että vallankumous voi myös olla pitkällä ajanjaksolla tapahtuva prosessi. Sarja taloudellisia myllerryksiä, ekologisia katastrofeja ja poliittisia paikkausyrityksiä, takertumista vanhaan, epätoivoisia poliittisia purskahduksia, takapakkeja, sekä reak­tiivista että uutta luovaa lainsäädäntöä: historian vaihe, johon kuuluu niin hidasta kuolemaa kuin pitkittyneitä synnytystuskiakin, niin näkymätöntä ja vähittäistä kuin päällekäyvää ja äkkinäistäkin muutosta, konflik­tien vuoroin vetäytyvää ja tihentyvää sykettä kansainvaelluksineen, paikallisine yhteenottoineen, kenties laajamittaisinekin sotineen ja ennakoimattomine poliittisine kamppailuineen.

Joku utopia 2:n linjoilla kulkeva saattaa yltyä ennakoimaan tarkemminkin sitä, mitä nämä myllerrykset poliittisesti merkitsevät. Ensimmäinen vaihe ilmenee ja tulee ilmenemään kapitalismin ja oikeusvaltion, kapitalismin ja demokratian välisen liiton purkautumisena. Se tietenkin aiheuttaa voimakkaita vastareaktioita. Koska ilmiö on globaali eikä mikään koskaan palaa takaisin sellaisenaan, saavumme toiseen vaiheeseen, josta emme voi vielä tietää mitään. Kolmannessa vaiheessa nykyiset poliittis-taloudelliset instituutiot ja niiden perustalta kehitellyt käsitteet eivät enää ole entisellään.

Niinpä emme voi vielä tietää, millä nimellä tätä vallankumousta tullaan kutsumaan.

Siihen voi vielä vaikuttaa.

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu