LWFseina2

Uskoa itseen ja yhteisöön

Teksti Susanna Hast & Lauren Hales Kuvat Susanna Hast & Capoeira al-Shababi

Capoeira opettaa väkivallattomuutta Zaatarin pakolaisleirillä.

Marraskuussa 2017 jordanialainen yleishyödyllinen järjestö ­Capoeira a-Shababi aloitti capoei­ran opetuksen Zaatarin pakolaisleirillä nuorille ja lapsille. Capoeira on orjien keskuudessa syntynyt afrobrasilialainen taiteenlaji.

Sosiaalinen taistelutanssi, jota kutsutaan peliksi, rohkaisee harjoittajia tarkkavaisuuteen, itsetietoisuuteen ja sääntöjen noudattamiseen.

Yksi tärkeä sääntö on toisen pelaajan kätteleminen hymyssä suin ennen siirtymistä ringin keskelle pelaamaan. Muut laulavat, soittavat ja taputtavat ympärillä. Toinen sääntö on muiden kunnioittaminen.

Väkivaltaisen konfliktin kokemus voi jättää lapseen pysyvän ahdistuksen ja pelon tunteen, joka laukeaa pienimmästäkin uhan havaitsemisesta. Leirin olosuhteisiin räätälöidyn pelin avulla lapset voivat kokea painetta ja turvallisuuden tunnetta yhtä aikaa. He voivat kohdata uhan leikin kautta ja paeta sitä vahingoittumatta. Capoeiran kautta ja turvallisissa tiloissa harjoitettuna lapset voivat oppia uudelleen olemaan turvassa omissa kehoissaan.

Capoeira toimii leirillä kehollisena menetelmänä trauman parantamiseen. Harjoitteluun liittyy luottamus toisiin. Ennen kaikkea lapset oppivat capoeiran avulla luottamaan itseensä.

”Kaikki muuttui. Ennen en pitänyt ihmisistä, mutta kun ryhdyin harrastamaan capoeiraa, aloin kohdella ihmisiä paremmin ja olla ystävällinen, enkä ärsyttänyt muita ihmisiä. Sain uusia ystäviä ja opin ystävyyden merkityksen”, leirillä asuva nuori nainen kertoo.

Tammikuun alussa 2018 matkustan kenttä­työmatkalle Jordaniaan. Pääkaupungista Ammanista on reilun tunnin ajomatka Zaatarin pakolaisleirille.

Maa on kuivaa ja kadunpenkat muoviroskan peitossa. Välillä maisemassa vilahtaa kameleita. Kadun varsilla seisoskelee ihmisiä, jotka näyttävät olevan vailla suuntaa tai tekemistä.

Ensimmäisenä kenttätyöpäivänäni saavumme leirille Luterilaisen maailmanliiton autonkuljettajan kyydissä. Leirin liepeillä majailee isoja kulkukoiria.

Portilla kaikkien luvat tarkastetaan. Tarkimmin syynätään autonkuljettajan lupapaperi. Kuljettaja huokailee, mutta pian matkaamme leirin kuoppaisia katuja kohti pientä aidattua aluetta.

Alueella on muutama maalauksin koristeltu metallikontti, tekonurmikenttä ja viihtyisä oleskelualue. Yhdessä konteista nuoret saavat kaksi kertaa viikossa harrastaa capoeiraa: liikkua, soittaa ja laulaa yhdessä. Tätä varten olen tullut.

Koen itseni enemmän kuin ulkopuoliseksi. En siksi, ettenkö kokisi olevani osa capoeira-yhteisöä. Ulko­puolisuuden kokemus tulee siitä, että olen suomalainen tutkija, lyhythiuksinen nainen, joka ei puhu sanaakaan ara­biaa. Tunnen olevani tunkeutuja ja tirkistelijä, vaikka joka tunnin ­jälkeen tytöt kiittävät ja halaavat ­minua.

Olen leirillä keräämässä tietoa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushankettani varten. Hankkeessa tarkastelen kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Toinen kenttätyökohteeni on ”soturikoulutus” Maanpuolustuskorkeakoulun kadeteille.

Santahamina ja Zaatari ovat maantieteellisesti ja tarkoitusperiltään kaukana toisistaan. Molempia yhdistää kuitenkin kytkös sotaan. Leirin asukkaat pakenevat sotaa, suomalaiset kadetit valmistautuvat sodan uhkaan.

Molempia kohderyhmiä koskettaa myös militarisaatio eli prosessi, jossa yksilö omaksuu sotilaallisia arvoja ja ihanteita ratkaisuna turvattomuuteen. Militarisaatio ei kosketa vain valtioita vaan myös yksilöitä, jotka tavalla tai toisella osallistuvat sotilaallisten arvojen ja käytäntöjen edistämiseen.

Lapset ja nuoret niin Syyriassa, Jordaniassa kuin Zaatarin leirillä kantavat sodan jälkiä kehoissaan ja mielissään. He ovat myös vaarassa tulla aseistettujen joukkojen rekrytoimiksi. Kehotekniikoilla on vaikutusta militarisaatiossa tapahtuvaan ryhmäytymiseen, mutta myös militarisoitumisen ehkäisemiseen ja vähentämiseen.

Capoeira on historiallisesti sorron vastarinnan ilmaus. Sen tuominen pakolaisleirin arkeen on tilallinen ja ajallinen siirtymä orjilta sodan uhreille, afrobrasilialaisesta kulttuuriperinteestä syyrialaisten pakolaisten arkeen.

Kahden viikon havainnoinnin ja haastattelujen perusteella uskallan jo väittää, että capoeiran kehotekniikka sovellettuna väkivaltaa todistaneiden, usein posttraumaattisesta stressistä kärsivien nuorten ja lasten tarpeisiin voi ehkäistä väkivallan kierrettä ja militarisoitumista.

Capoeiran avulla leirin lapset voivat oppia hallitsemaan tunteitaan ja reaktioitaan.

Lasten opettajat ovat kertoneet yhteistyön lisääntymisestä ja väkivallan vähenemisestä.

Suoraan tai helposti tämä ei ole tapahtunut. Aluksi pojat jopa purivat toisiaan. Osa heistä on jouduttu poistamaan tunnilta jatkuvan häiritsemisen takia.

Kiinnitin huomiota myös nuorten naisten tapaan läpsiä toisiaan kasvoille ja muualle kehoon, toisinaan lujaa. Monen osallistujan käytös on kuitenkin muuttunut huomattavasti muutamassa kuukaudessa.

Capoeira-tunneilla on ollut sel­keää vaikutusta. Keskeistä on ohjaajien valppaus ja lasten hyvinvoinnista huolehtiminen.

Viimeisenä havaintopäiväni tunnin jälkeen kysyn pojilta, kokevatko he olevansa yhtä ryhmää. ”Kyllä!” pojat huutavat kovaan ääneen. ”Meillä on sama käsi ja sama jalka”, eräs poika lisää.

Hän viittaa keholliseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen, jota vahvistaa tunneilla paljon käytetty yhtäaikainen taputus, liikkeen synkronointi ja lämminhenkinen kosketus.

Capoeirassa luottamus syntyy kehollisen työskentelyn kautta. Lapset luottavat ohjaajiin, mutta myös toisiinsa. He uskaltavat kokeilla omia rajojaan muiden edessä. Lapset ja nuoret vievät capoeira-laulut ja pelin myös tuntien ulkopuolelle ja opettavat nuorempia sisaruksiaan.

Ohjatessani kahta harjoitusta tyttöjen tunneilla sain huomata, miten asennot ja liike tuottivat kehomuistoja. Pienessä kerässä kyykyssä useampi muisti varhaislapsuutensa ja äitinsä.

Nuorten naisten tunnilla kehon avoimet asennot saivat aikaan vahvuuden ja vapauden tunnetta. Kehon kautta on mahdollista käsitellä vaikeita asioita ja löytää rohkeutta itsestään.

Susanna Hast on tutkijatohtori ­Teatterikorkeakoulussa. Lauren Hales on Capoeira al-Shababin ohjelma­johtaja.

Lue lisää ja katso video:

politiikasta.fi/capoeiraa-pakolaisleirilla-
tutkimusta-verkkareissa

Lue lisää Capoeira al-Shababin työstä:
www.capoeiraalshababi.org

Zaatarin pakolaisleiri
Zaatarin pakolaisleiri Jordanian aavikolla lähellä Syyrian rajaa on lähes 80 000 sotaa paen­neen ihmisen koti. Heistä suurin osa on Syyriasta Da’aran alueelta. Leiri on perustettu heinäkuussa 2012, ja asukasmäärä on sen jälkeen kasvanut kovaa vauhtia. YK:n pakolaisjärjestön mukaan (2017) 57 prosenttia leirin asukkaista on alle 24-vuotiaita ja 20 prosenttia alle viisivuotiaita.
Leiriä hallinnoivat YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Jordanian hallitus. Leirin olosuhteita pyritään jatkuvasti parantamaan. Sinne on rakennettu muun muassa jätevesi­verkosto hygienian ja turvallisuuden parantamiseksi.
Useiden avustusjärjestöjen läsnäolosta ja avusta huolimatta leirin lapset kärsivät koulutusmahdollisuuksien ja palveluiden puutteesta. Lisäksi lasten vointiin vaikuttavat kodin ja läheisten menetys, muistot sodasta sekä yhteisöjen hajoaminen.
Capoeira al-Shababi tarjoaa capoeiran opetusta leirin lapsille ja nuorille. Järjestön ovat perustaneet Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein Zaben. Heidän hankkeensa ovat tavoittaneet jo noin 175 lasta. Merkille pantavaa on 14–18-vuotiaiden nuorten naisten säännöllinen osallistuminen. Kyseinen ikäryhmä jää usein liikuntaharrastusten ulkopuolelle.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu