Kuvat Laura Railamaa

Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen tutkivat näytelmässään taiteen tekemiseen liittyvää vallankäyttöä.

Kalliolaisen työhuoneen seinälle on piirretty aikajana. Sen sarakkeista löytyvät Teatterikorkeakoulun rehtorien kaudet, valikoitu otos kunkin vuoden kurssilaisista, opinahjon keskeiset käänteet ja sellaiset mullistukset kuin Neuvostoliiton romahdus.

Täällä Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen valmistelevat näytelmäänsä Turkka kuolee.

Nimen aikamuoto on perusteltu. Jouko Turkka kuoli jo vuonna 2016, mutta erityisesti hänen valtakautensa (1981–1988) Teatterikorkeakoulussa tuntuu varjostaneen teatteriopetusta tähän päivään asti.

Vuonna 2016 ohjaajaksi valmistunut Haarla on aiemmin toiminut dramaturgina Susanna Kuparisen ohjaamissa Valtuusto ja Eduskunta-­trilogioissa (2008–2015). Lisäksi hän on ohjannut yhdessä Seidi Haarlan kanssa kirjoittamansa näytelmän Traumaruumis – erään 30 vuotiaan ruumiin elämänkerta (2014) ja oman näytelmänsä Ruska – Rakkauden kuva (2015).

Samana vuonna näyttelijäksi valmistunut Lappalainen mainitsee omista töistään työryhmässä Mad Houselle tehdyn produktion Kauneudesta – esitys katsottavaksi (2017). Siinä tutkittiin vallitsevia näyttämö-, ruumis- ja kielikäsityksiä.

"Teatterin tekemisen hierarkioista nykyään käytävissä keskusteluissa ohjaajan valta usein demonisoituu kokonaan. Itse en ole kuitenkaan valmis luopumaan ohjaajan vallasta. Nyt yritämme Turkan kautta tutkia, millainen vallankäyttö ohjaajan ja näyttelijän suhteessa on hedelmällistä ja mikä ei”, paljastaa Haarla.

Hänen mielestään kriittisen katseen vahvistuminen on viime vuosina vienyt tilaa machoilulta.

"Ärsyttää silti usein toistuva käsitys, että olisi erikseen hyviä ja pahoja ohjaajia. Esimerkiksi Aku Louhimiehen tapauksessa monet alan ihmiset ovat kommentoineet, etteivät tiedä, mistä tämän tyyppinen vallan väärinkäyttö tulee. Uskon, että jokainen ohjaaja tuntee aivan hyvin sen tradition, joka antaa avaimet vallan väärinkäyttöön.”

Esimerkkinä näyttelijän haasteista Lappalainen kertoo kokemuksestaan erään ihmiskauppaa käsittelevän näytelmän tekemisessä.

”Siinä ohjaaja ei kyennyt estämään rankan aiheen vuotamista harjoitustilanteeseen. Väkivallan harjoitteleminen muuttui ahdistavaksi, eikä sitä kokemusta otettu tarpeeksi vakavasti.”

Haarla muistuttaa, ettei harjoitustilanne ei ole astinlauta esitykseen vaan sisältöä itsessään.

”Siksi olemme itse etsineet vastapainoa Turkkaan usein liitettävälle ankaralle, sadistiselle, kovalle ja armottomalle työtavalle. Lopullisesta esityksestä näkyy aina koko prosessi, oli kyse sitten prostituution tai turkkalaisen metodin kuvaamisesta.”

Turkka kuolee käsittelee myös ihmistä neromyytin takana.

"Turkka oli erittäin lahjakas tietyissä asioissa, mutta ei kaikessa. Hänellä oli ilmiömäinen mielikuvitus ja herkkyys tehdä kiinnostavia havaintoja”, avaa Haarla ja jatkaa:

”Silti esimerkiksi näyttelijän ohjaajana hän oli mielestäni surkea.”

Haarlan mielestä väkivalta ohjauksen työkaluna palvelee huonosti näyttelijän työtä. Lappalainen on samaa mieltä.

”Meillä ei ole sinänsä halua leimata Turkkaa hyväksi tai huonoksi. Hän vaikuttaa olleen hyvin energinen ja syöttäneen ohjattavilleen paljon materiaalia. Silloin kun näyttelijöiden ei ole tarvinnut suojella itseään, sen on täytynyt olla virittävää.”

Erityisen samaistuttavana Haarla pitää Turkan tarvetta murtaa tabuja.

”1980-luvun alussa tarvittiin sitä, että joku rikkoo vanhan maailman. Tabujen rikkominen näyttää kuitenkin Turkalla menneen pakonomaisuuden puolelle niin, että missä tahansa hän näki jotain rikottavaa, hän rikkoi sen. Silloin se lakkasi palvelemasta yhteisöä ja muuttui väkivaltaiseksi."

Lappalainen muistuttaa, että juuri tästä maanisesta rajojen rikkomisesta Turkka sai koko ajan ulkopuolista kiitosta. Siitä tuli myös alibi kaikelle muulle, mitä tapahtui. Kuvaan sopii sekin, että vaikka Turkka halveksui muiden ihailua, se ei estänyt häntä tekemästä juuri niitä tekoja, joita häneltä odotettiin.

"Meidän näytelmämme on jonkinlaista hirviön purkamista. Vaikka jotkut teot tai teokset ovat hirviömäisiä, kukaan ei ole pohjimmiltaan hirviö. Olemme kaikki saman kulttuurin tuotteita ja siksi myös yhdessä vastuussa hirviöistä, joita olemme rakentaneet”, sanoo Haarla vakavasti.

Haarlan mielestä Turkan vaikutus on ollut erityisen suuri fyysisen teatterin saralla.

”Tunnistan itsenikin tässä hänen perillisekseen. Tosin 80-luvulla oltiin niin riemuissaan ylipäänsä ruumiin löytämisestä, että ehkä vähemmän pohdittiin nykykatseessa oleellisia ­asioita: esimerkiksi sitä, mitä kenenkin ruumis tekee ja kenen tahdosta."

Lappalainen sanoo ymmärtäneensä vasta nyt lukemiensa aikalaiskokemusten kautta, että Turkan fyysisyys on näyttäytynyt myös vapauttavana.

”Seksuaalinen ja eroottinen keho olivat loistaneet niin kauan poissaolollaan, että vaikka lavalle tuotu ruumis oli misogyynisesti tuotettu, se oli silti edistystä, koska se näytti seksuaalisen naisen haluineen.”

Mikä tänään on teatterissa poliittista?

”Tuntuu, että jokaisesta asiasta läpi esitysprosessin on tullut poliittista. Ehkä poliittisinta on kuitenkin tutkia, kuinka esitys tuotetaan”, pohtii Haarla.

”Taidetta tehdään usein julkisilla resursseilla, mikä tekee poliittisen kysymyksen siitä, ketkä saavat tehdä ja mitä”, arvioi puolestaan Lappalainen.

Mikä on Turkan pöyhimisen anti tälle ajalle?

"Turkan tulkinta omasta ajastaan oli, että yhteiskunnasta oli tullut kilpailuhenkinen ja armoton ja siksi taiteentekijöidenkin täytyy olla sellaisia. Tämä ajatus on nykyään muuttunut sellaiseksi, että teatterin tehtävä ei ole kuvata todellisuutta vaan luoda sitä”, linjaa Haarla.

Lappalainen esittää toivomuksen:

”Ehkä tämän kaanonin horjuttaminen auttaa ottamaan uhrin yksityisen kokemuksen vakavasti. Turkka puhui paljon häpeästä, mutta ei se häpeä häneen itseensä tarttunut vaan muihin. Yritämme teoksella tutkia, miten ja miksi näin käy."

Ruusu Haarla & Julia Lappalainen:
Turkka kuolee

Kantaesitys Tampereen Teatterikesässä 9.8.