40646870364_81e9c40048_oCMYK

Teatterikin on media

Käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Leea Klemola ei siedä manipulaatiota

Teatteri on yhteisöllistä. Se on myös kehollista, koska kaikki me lavalla ja katsomossa kuollaan. Kun teatteria näytetään televisiossa, siitä katoaa nimenomaan se teatteri, siis se tila, missä sitä esitetään, ja yleisö, joka sen tilassa kokee”, määrittelee Leea Klemola.

Teatterissa, elokuvissa ja televisiossa näytellyt Klemola on ohjannut omien ja muiden tekemien näytelmien ohella kuunnelman, kaksi oopperaa ja televisiosarjan.

”Haaveilin pienenä etologin ammatista. Minuun teki valtavan vaikutuksen Jane van Lawick-Goodallin kirja Ystäväni simpanssit, jossa tutkija käyttää empatiaa työvälineenä samalla, kun hän havainnoi simpanssien tunne-­elämää. Eläinten tunteet liittyvät ikuiseen keskusteluun siitä, mikä erottaa ihmiset eläimistä”, kertoo töissään ihmisen tunne-elämän ja itseymmärryksen palikoista paljon ammentava Klemola.

Klemolan omissa näytelmissä roolihahmot puntaroivat usein ääneen seksuaalisuuttaan. Toisaalta roolihahmojen ja näyttelijöiden sukupuolet voivat mennä ristiin.

”Ohjatessani yritän etsiä näyttelijästä erilaisia kerroksia. Mieleen voi esimerkiksi tulla, että näyttelijässä on jotain ankkaa. Toisaalta meissä kaikissa on sekaisin maskuliinia ja feminiiniä, ja näitä tasoja voi hyödyntää roolien ja niiden välisen dynamiikan rakentamisessa.”

Klemolan mielestä ohjaajalla pitää olla intohimoa ja visio siitä, mitä ollaan tekemässä.

”Pahinta on, jos ryhtyy esittämään ohjaajaa näyttelijöille peittääkseen sen, ettei tiedä, mistä on kyse”.

Klemolan ensimmäinen iso televisio-ohjaus oli viime syksynä Ylellä esitetty Myrskyn jälkeen. Hänen yhdessä Kaarina Hazardin kanssa kirjoittamassa sarjassa järjestyspoliisi Rauni Kolehmainen (Hazard) yrittää ratkaista vertauskuvallisen luonnonmullistuksen erityisesti miehille aiheut­tamia tunnekriisejä.

”Yksi ohjauksen lähtökohdista oli virheellisyyden estetiikka, siis se, että päärooleissa eivät pyöri kauniit ja rohkeat, vaan ihmiset näyttävät ihmisiltä ja kodit kodeilta eikä IKEA-kuvastoilta. En tiennyt televisio-ohjaamisesta mitään, ja siihen ryhtyminen oli iso harkinnan paikka. Silti ajateltiin yhdessä, että se on pienempi riski kuin että joku muu ohjaa sen päin vittua.”

Klemolan mukaan teatteri voi olla näyttelijän kannalta taiteenlajina televisiosarjaa armottomampi.

”Vaikka teatterinäyttelijä saa kovin huonoa palautetta työstään, hän joutuu silti nousemaan teatterin lavalla katsottavaksi ehkä jo samana iltana uudestaan. Televisio- ja elokuvatuotannoissa palaute tulee vasta pitkän ajan päästä.”

Toisaalta televisioproduktioissa aika ja raha ovat suurempi niukkuustekijä kuin ensemble-teatterissa.

”Televisiota vaivaa formaattiajattelu, lähinnä kopioidaan muualla tehtyä. Myrskyn jälkeen -sarjan kohdalla meille oli tärkeää taistella mahdollisimman paljon aikaa näyttelemisen hiomiseen. Samalla oli vapauttavaa, ettei meillä ollut pyrkimystä hakea astinlautaa, että jos vaikka päästäisiin seuraavaksi tekemään pitkää elokuvaa. Siksi voitiin ajatella, että jos ei saada tilaa taiteelle, voidaan jättää koko homma tekemättä.”

Klemolan tuorein teatteriohjaus on hänen yhdessä Miko Kivisen kanssa porilaiselle Rakastajat-teatterille kirjoittamansa Viettelyksen asuntovaunu. Se toteutettiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun (1947) päällekirjoituksena. Alkuteos tunnetaan myös Elia Kazanin samannimisestä elokuvasta.

Pinnaltaan komedialliseksi muokatussa melodraamassa hyödynnetään alkuperäistä henkilöasetelmaa, mutta tarina karkaa nopeasti omille teilleen: se käsittelee nyky-Suomen sukupuolirooleihin, seksuaalitraumoihin, työpaikkojen katoamiseen, syrjäytymiseen, yrittämiseen, mielen järkkymiseen ja kulttuurisiin ennakkoluuloihin liittyviä teemoja.

”Päällekirjoituksessa otimme aiheeksi ihmisen, joka on tippunut kahden aikakauden väliin. Seurapiirikaunottareksi kasvatettu Blanche muuntui sitten taksikuskiksi, joka on menettänyt työnsä. Tutkimme työn luonteen kautta maskuliinisuuden kriisiä. Kaikki nuo muut teemat ovat tämän päälle kasattua materiaalina”, hymähtää Klemola.

Viettelyksen asuntovaunu -esityksen sisäistä ääntä kannattelee suurelta osin ex-tangoprinsessa Meritan romanitaustainen roolihahmo. Häntä esittää Kai Tanner, mies, jolla on itselläänkin romanijuuria. Roolitus liittyy myös keskusteluun siitä, kuka saa puhua kenenkin suulla.

”Näytteleminen on aina toiseen eläytymistä, toiseksi ryhtymistä. On absurdi ajatus, että esimerkiksi minä en saisi esittää vaikka miestä tai lintua.”

Klemola muistuttaa, että alistettujen kansojen esittämisessä vaaditaan silti herkkyyttä.

”Oleellisempaa on kuitenkin se, että mitä tahansa tekee, se pitää tehdä hyvin eikä vain toistaen ensimmäisiä omia mielikuvia. Poliisin ja hävittäjälentäjänkin voi tehdä kliseisesti. ­Baikal Brothers -näytelmään oli kirjoitettu burjattitaustainen shamaani, mutta aikapulan takia emme ehtineet tutkia asiaa tarpeeksi, ja siitä olisi tullut kehno stereotypia. Siksi hahmon tausta muutettiin ruotsalaiseksi, mikä oli samalla hauskaa.”

Mitä on poliittinen teatteri tänään?

”Jos politiikalla tarkoitetaan neuvottelua siitä, millä arvoilla täällä eletään, kaikki on väistämättä poliittista. Itse pyrin tekemään teatteriesityksiä tästä aikakaudesta, sillä minusta ajankohtaista ei ole se mitä päivälehdessä lukee, vaan se miten elämä koetaan. Minulle tulee tympeä olo, jos teatterista tulee liian ajankohtaista. Esimerkiksi Kohti kylmempää -näytelmää tehtäessä olin kauhuissani, kun juuri samaan aikaan ilmaston lämpenemisestä ryhdyttiin puhumaan kaikkialla faktana.”

Klemola ei myöskään halua tehdä esityksiä kysymyksistä, joiden vastauksen tietää etukäteen.

”Voin kyllä tehdä ehdotuksen toisenlaisesta maailmasta ja tarjota esityksissä toisenlaisen katseen mahdollisuuden, mutta yritän välttää manipuloinnin tuntua, koska itse en kestä manipulaatiota yhtään!”

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture