Teksti Piia Peltola Kuvat Annika Pitkänen

Suomalaisen teatterikentän taiteellinen taso on näivettymässä, eivätkä valtion rahoitusta nauttivat teatterit tue yhdenvertaisuutta.

Olet todennäköisesti käynyt VOS-teatterissa. Maassamme on valtava verkosto teattereita, joita koskee ”laki valtionosuusjärjestelmän rahoituksesta”. Tätä kutsutaan tuttavallisemmin VOS-teatteriverkostoksi. Verkostoon kuuluu Rovaniemeltä Helsinkiin 46 draamateatteria sekä 11 tanssiryhmää ja -tuotantokeskusta.

Teatteria tehdään jatkuvasti enemmän. Nykyisen hallituksen kaudella valtionosuutta nauttivien teattereiden rahoitusta on kuitenkin koko ajan leikattu. Lukuunottamatta vuosia 2009–2011 VOS on myös pidetty irrallaan yleisestä kustannuskehityksestä.

Rahoittamalla taidetta yhteiskunta takaa avoimen keskusteluilmapiirin. Esimerkiksi Unkarissa, jossa julkinen taiderahoitus on käytännössä lakkautettu, yleisöille tarjoillaan vielä viihdettä, mutta taiteilijoiden yhteiskuntakriittisten puheenvuorojen paikalla kaikuu tyhjyys.

Keskityn kirjoituksessa pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevien VOS-teattereiden eli niin kutsuttujen kaupunginteattereiden taiteelliseen tarjontaan ja toimintaan.

VOS-laitosten ulkopuolisella vapaalla kentälläkin nautitaan valtion tukia Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) myöntäminä apurahoina. Näiden tahojen ei tarvitse tehdä taiteellisia kompromisseja, jotta ne tavoittaisivat valtavia yleisömääriä ja näin kattaisivat kustannuksensa. Vaikka pääkaupunkiseudun free­lancereiden ja ryhmien henkilökohtaiset ta­loudet kurjistuvat, yleisöt saavat nauttia yhä monimuotoistuvasta ja uudistuvasta esittävästä taiteesta, joka etsii keveitä tuotanto­tapoja.

Toisin käy VOS-teattereissa: palkkakustannukset nousevat jatkuvasti mutta tulot eivät, ja ainoa mahdollisuus on karsia varsinaisesta toiminnasta.

Yhtäkkiä on tärkeintä tehdä vain sellaista, mikä myy varmimmin salit täyteen. Samalla vuorovaikutus muun kentän kanssa vähenee, kun vierailijoiden palkkaamisen sijaan kaikki tehdään kiinnitetyn väen turvin. Täydennyskoulutukseen ei haaskata resursseja. Yhä pienempi henkilöstö paiskii yhä enemmän töitä. Varsinkin nuoret näyttelijät palavat VOS-teattereissa loppuun.

Mekanismi on selvä. Maksimiyleisöjä kosiskelevan toiminnan lopputulos on empiirisesti todistettavissa, mutta siitä ei voida oikein puhua, koska Suomessa ei ole ollut teatteritaiteen laadun mittareita tai seurantaa.

Valtion rahoitusta ohjaavat henkilötyövuodet eikä laadun arviointi, mutta VOS-verkoston periaatteista voidaan johtaa toiminnalle muutama kriteeri. VOS-verkosto sisältää ajatuksen yhteiskunnan kerrokset läpäisevästä sivistysliikkeestä. Sen toimintaan viittaa perustuslain 15. artikla, jossa taataan kaikille yhdenvertainen pääsy kulttuuripalvelujen pariin.

Laissa annetun tehtävän mukaisesti voisi todeta, että VOS-teatterissa laatua on monimuotoisuus ja intersektionaalinen ajattelu, joka ottaa huomioon eri tekijöiden – muun muassa sukupuolen, luokan, iän ja etnisen taustan – risteämisen niin tekijöiden, teosten kuin yleisöjenkin kohdalla.

Miten monimuotoisuus ja intersektionaalinen ajattelu näkyvät numeraalisissa tilastoissa? Teatterin tilastointia Suomessa tekee Teatterin tiedotuskeskus (TINFO), joka ko­koaa vuosittaisen Tilastot-julkaisun ja yllä­pitää Ilona-­esitystietokantaa. Ne edustavat kovinta faktaa koskien VOS-­teattereita.

Ohjelmistorakenne on säilynyt lähes samana ainakin 1980-luvulta lähtien. On puhenäytelmää, musiikkiteatteria ja jokin lastenjuttu tai monologi­esitys.

Produktioiden määrä on kuitenkin kasvanut tasaisesti. Näytäntökaudella 2016–2017 pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kaupunginteattereiden tai vastaavien toimijoiden suuren näyttämön yksittäinen esitys löysi 5 000–20 000 katsojaa, pienen näyttämön esitys 500–5 000 katsojaa. Yleisöhitti saattoi kerätä jopa 50 000 katsojaa.

Todennäköisesti pitää paikkansa, että jos yleisöiksi halutaan vaikkapa nuoria, maahanmuuttajia tai kehitysvammaisia, heidän pitää saada myös toimia tekijöiden, kertojien, maailman kuvaajien ja rakentajien tehtävissä.

Osaltaan tähän vastaa yleisötyö, joka erottuu monotonisesta tilastokohinasta positiivisena trendinä. Yleisötyö käsittää monenlaista taidetta soveltavaa toimintaa, joka useimmiten liittyy johonkin meneillään olevista esityksistä. Vuonna 2013 yleisötyötapahtumia järjestettiin VOS-teattereissa vajaat 5 000 kertaa, kun vuonna 2017 tapahtumia oli jo 7 573.

Yleisötyö on suotuisa trendi siinäkin mielessä, että sen kohdalla ei huomaa eroa pääkaupungin ja muun Suomen teattereiden välillä. Yleisötyöhön pääsi suurinpiirtein sata kertaa vuodessa, oli lähin VOS-teatteri missä hyvänsä kohdassa valtakuntaa.

Teatteriyleisöjen vanheneminen on ilmiö, joka tunnistetaan kentällä mutta jota on vaikea todentaa. Teatteritalojen vakinaisen henkilökunnan kohdalla kehitys on helpompi osoittaa. 46–60-vuotiaiden työntekijöiden ryhmä on kaikkein suurin, kun alle 31-vuotiaiden joukko on vuosina 1998–2017 pienentynyt lähes kolmesta­sadasta alle kahteensataan henkilöön.

Näyttelijäopiskelijoiden asenteet VOS-teattereita kohtaan näkyvät Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja ­TINFOn yhdessä tuottamassa Risteyksessä-selvityksessä. ”Kaupunginteattereissa tai vastaavissa” työskentelystä erittäin kiinnostuneita kertoi olevansa kolmannes vastaajista. Näyttelijäopiskelijat myös näkivät, että suomalaisen teatterin suurimpia uhkia ovat kaupallisuus, markkinasuuntautuneisuus, itsesensuuri, riippuvuus suurista yleisöistä sekä taiteilijoiden heikko taloudellinen asema.

Risteyksessä-tutkimuksessa huomattiin myös, että vuonna 2016 valmistuneiden mies- ja naisoletettujen näyttelijöiden työllistymismahdollisuuksissa VOS-teattereihin on merkittävä sukupuoliero. Naisoletettujen näyttelijöiden edustus ja palkkaus ovat heikommat. Sama pätee ohjaajiin. TINFOn näytäntökausitarkastelussa 2016–2017 ohjaajat jakautuvat oletettujen sukupuolten mukaan niin, että naiset ohjaavat 28 prosenttia, miehet 48 prosenttia ja loput 24 prosenttia on ryhmäohjauksia.

Työryhmäohjausten yleistymisessä voi nähdä paljon hyvää, mutta naisten ja miesten tekemien ohjausten määrien välinen suhde on muuttunut kaudesta 2012–2013 vain noin prosenttiyksikön verran. Näyttelijöiden kohdalla kyse on tilaisuuksien lisäksi roolien kokoluokasta, ja ohjaajien kohdalla räikein ero näkyy siinä, minkä kokoisille näyttämöille eri sukupuolten edustajia valitaan.

Yli 400 katsomopaikkaa käsittävien näyttämöiden ohjaajien tasa-arvolukemat kausilta 2015–2016 ja 2016–2017 ovat vielä keskiarvoakin huonommat: 32 prosenttia on naisoletettujen ohjauk­sia, 68 prosenttia miesoletettujen.

Suomen teatteriohjaa­jien ja dramaturgien liitto (STOD) on myös kritisoinut ammattilaisuusastetta – vuonna 2017 vain 73 prosenttia VOS-teatterissa ohjaavista oli koulutuksen tai vastaavan kokemuksen kautta pätevöitynyt ­ammattilainen.

Miten sitten ohjelmistot palvelevat monenlaista kansaa, houkuttavat heitä yhteisöllisen taidemuodon pariin ja sivistävät? Käytetyt alkuperäisteokset antavat osviittaa taiteellisen kunnianhimon tasosta, sillä useimmat esitykset perustuvat johonkin tekstimateriaaliin, ja vähemmän tunnettujen tai täysin uusien teosten esittely katsojille vaatii rohkeaa näkemystä.

Kun katsotaan ohjelmistoja näytäntökausilta 1985–1986, 1995–1996, 2005–2006 sekä 2016–2017, esiin piirtyy angloamerikkalaisen bulevardi­komedian suosion kasvu. Ilmiötä voisi verrata haitallisiin vieraslajeihin, jotka yleistyessään tukahduttavat muun.

Ensimmäisenä tarkastelukautena liikenteessä oli parisenkymmentä ulko­maista klassikkoa, ja niitä esitettiin lähes jokaisessa VOS-teatterissa. Ulkomaisia nykytekstejä esitettiin tusinan verran. Nämä teoslajit ovat liki­pitäen kadonneet ohjelmistoista, mutta kaikkialla voi nähdä menestys­komediaa maailmalta. Kotimaisen ­uuden draaman osuus on kasvanut, mutta romaani­dramatisointeja tehdään useimmiten vain myyntihiteistä.

Suomalainen järjestelmä, joka suosii viihteellisiä ohjelmistoja, on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Muualla kaupallinen teatteri farsseineen, formaattimusikaaleineen ja kabareineen toimii erillään.

Kun viihteellistä ohjelmistopolitiikkaa viljellään julkisesti tuetuissa t­eattereissa, sitä voisi verrata kouluruokalan kalapuikkopäivään: annokset tekevät kauppansa, ja vain muutama valittaa vatsanpuruja. Mikäli kalapuikkoja tarjottaisiin joka päivä, osa lapsista saisi kotoaan mukaan omat, terveellisemmät eväät. Suurin osa ei saisi terveellistä ruokaa enää edes koulussa.

Tilastojen ja tutkimusten kautta hahmottuu kuva sisäisesti degeneroituvasta ja eriarvoistavalla tavalla jakautuvasta taiteenalasta. Tällä hetkellä näyttää, että suomalainen käsitys moni­muotoisuudesta ja intersektionaalisen ajattelun toteuttamisesta VOS-­teatterissa on se, että kalapuikkoja on tarjolla joka päivä.

Kirjoittaja on teatteriohjaaja sekä Suomen Teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n hallituksen jäsen. Artikkelin aineiston ovat keränneet Piia Volmari, Heidi Näppilä ja Hanna Helavuori / TINFO