Urban2

Näkymä Suvilahdesta. Taustalla Suomen ensimmäinen pilvenpiirtäjä.

Suvilahti – Helsingin vasen  aivopuolisko

Teksti Egle Oddo ja Pedro Aibéo Kuvat Pedro Aibéo

Helsingin kaupunkisuunnittelu tapahtuu ylhäältä alaspäin. Samalla kun kaupunkia rakennetaan täyteen, kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja suunnittelemattomat tilat jäävät minimiin.

Helsingin Suvilahdessa tehtiin vuonna 2017 tärkeä yhteisöllinen aloite. Paikalliset itsenäiset toimijat järjestivät avoimen tilaisuuden, jossa pohdittiin, miten julkinen tila voitaisiin ottaa käyttöön osallistavasti, ympäristöystävällisesti ja ruohonjuuritasolta käsin.

Tapaamisen tuloksena syntyi kaksi ehdotusta. Ensimmäinen ehdotus oli uudelleenkäyttökeskuksen avaaminen Suvilahteen. Sen tehtävänä olisi kierrättää ja ottaa uudelleen käyttöön alueen rakentamisen ja rakennusten purkamisen sivutuotteena syntyvä ylijäämämateriaali. Toinen ehdotus koski uuden työkalun kehittämistä yhteisöllisen kaupunkisuunnittelun tueksi.

Ensimmäisen ehdotuksen taustalla oli huoli rakennusalan ympäristövaikutuksista. Tampereen yliopistossa vuonna 2016 tehdyn tutkimuksen mukaan Euroopan maista Suomi purkaa eniten vanhoja rakennuksiaan. Tulos on hälyttävä, kun otetaan huomioon, että rakennusteollisuus on todennäköisesti yhteiskuntamme suurin saastuttaja.

Toisen ehdotuksen pohjalta kehittyi suunnitelma väliaikaisesta, liikkuvasta tilasta, joka on avoin monenlaiselle spontaanille käytölle ja jota ei määritellä brändäämisen kautta. Ehdotettu tila toimisi kokeellisena työkaluna. Se keräisi paikallisesti ja konkreettisesti tietoa käyttäjiensä valinnoista ja mieltymyksistä.

Aikanaan tilan voisi siirtää Suvilahdesta vastaavaa tiedonkeruuta varten uuteen paikkaan. Näin kansalaisten ehdotukset voitaisiin yhdistää virallisten tahojen suunnitelmiin.

Tällä hetkellä Suvilahden tulevaisuus on tavallisten kaupunkilaisen näkökulmasta epäselvä. Kukaan ei tunnu tarkalleen tietävän, mitä sen vielä suunnittelemattomille alueille tapahtuu tulevaisuudessa. Sama koskee muutamaa muutakin Helsingistä vielä löytyvää suunnittelematonta vapaata saareketta esimerkiksi Lapinlahdessa ja Pasilassa.

Nyt punnitaan, pystyvätkö kansalaiset osallistumaan alueiden kehittämiseen.

Suvilahti on entinen energiantuotantoalue, nykyinen vapaan ja elävän kulttuurin kasvualusta. Se aloitti nykyisen kehityksensä jo 1990-luvulla, kun jälkiteollisesta alueesta alettiin pikkuhiljaa puuhata kulttuurituotannon, liikunnan ja vapaa-ajan aluetta.

Kalasataman asuinalue kasvaa ja laajenee kohti Suvilahden aluetta. Rakentamisen taustalla on Emerald-nimellä kulkeva, koko kaupunkia koskeva suunnitelma. Se syntyi vuonna 2007, jolloin Helsingin kaupunki järjesti ”Greater Helsinki Vision 2050” -arkkitehtuurikilpailun. Kilpailun tehtävänantona oli tarkastella, miltä Helsinki voisi näyttää vuonna 2050. Emerald oli tämän kilpailun voittaja.

Voittajasuunnitelma herätti jo tuoreeltaan epäilyjä kaupunkisuunnittelun ammattilaisissa. Yksi ominaisuus herätti värikkäässä ehdotuksessa kuitenkin huomion yli muiden: kaikki on suunniteltu valmiiksi! Esityksessä ei ole ainoatakaan aluetta, jonka suunnittelijat olisivat jättäneet koskemattomaksi. Toisin sanoen suunnitelmasta puuttuu täysin vapaa orgaaninen alue, jonka kehittyminen voisi ottaa ajan mittaan oman suuntansa.

Kaupungit ovat nyt brändejä, joissa rakennusten julkisivut eivät enää suojaa asukkaita tai kulttuuria vaan airbnb-kansalaisten massaa.

Kaupunkisuunnittelu ei ole tiedettä. Kaupungit eivät koskaan asetu ”lopulliseen olotilaansa”, ja ne rakennetaan aina mahdotonta ideaalia tavoitellen. Silti päättäjien epäkiitollinen tehtävä on pyrkiä suunnitelmissaan nimenomaan lopulliseen olotilaan.

Puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman lanseerasi notkean modernin käsitteen, jolla hän kuvasi historiallisesti korostunutta vaihetta, jossa yhteiskunnan näennäinen pyrkimys pysyvyyteen muuttuukin häilyvyydeksi. Urbaanit yhteisöt ovat notkean modernin aikakaudella muuttuvia ja pysyvyyden tuntu heikkenee: Berliinin muurin murtuminen, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja finanssikriisi ovat kaikki järkyttäneet uskoamme järjestelmän pysyvyyteen.

Tässä häilyvässä yhteiskunnallisessa tilanteessa olisi tärkeää jättää kaupunkiin myös suunnittelemattomia saarekkeita. Suunniteltuja ja suunnittelemattomia alueita on oltava kaupungissa rinnakkain. Näin kaupunki pysyy avoimena järjestelmänä. Avoimet tilat puolestaan tuottavat kaupunkilaisten elämään selkeyttä ja mahdollistavat kohtaamisia uusien aloitteiden luomiselle.

Kaupungit voidaan nähdä myös elävän organismin vertauskuvan kautta. Ihmisellä on kaksi aivopuoliskoa, joista vasen on Ian McGilchristin mukaan vastuussa terävästä ja tarkasta yksityiskohtien havainnoimisesta. Oikea puolisko puolestaan toimii kokonaisvaltaisesti, avoimesti ja hellittämättömästi. Puoliskot kommunikoivat keskenään lakkaamatta. Jos ihminen keskittyy liikaa yksityiskohtiin, hän menettää käsityksen kokonaisuudesta.

Helsingin kaupungin tulisi panna kaksi aivopuoliskoaan tekemään yhteistyötä. Kaupunkilaiset ovat tässä vertauskuvassa vasen aivopuolisko, joka kiinnittää huomiota yksityiskohtiin paikallisesti. Instituutiot ovat puolestaan oikea puolisko, joka nivoo yksityiskohdat kokonaisuuksiksi ja rakentaa huolellisesti laajaa kokonaisuutta. Kansalaisilla on oltava tilaa toimia paikallisesti, koska vain silloin kaupungin aivojen oikea puolisko, eli päättäjät, saavat vallitsevasta tilanteesta oikean kokonaiskuvan.

Kaupungin tehtävä ja etu on varmistaa kaupunkilaisille mahdollisimman suuri vapaus toimia spontaanissa, osallistavassa ja kokeilullisessa infrastruktuurissa.

Ennen 1800-lukua useimmat kaupungeista olivat monitahoisia väliaikaisten rakennelmien kerrostumia, jossa asuinrakennusten seassa oli myös pysyvämpiä hallinnollisia tai uskonnollisia rakennuksia.

Sittemmin kaupunkeja alettiin hallita ylhäältä alaspäin kohdistuvalla suunnittelulla. Kaikkeen rakentamiseen tarvittiin nyt lupa. Hygienia, turvallisuus ja elämänlaatu paranivat, ja itsenäisten kokeilujen vauhti hiljeni.

Nyt kaupungit ovat kopioita toisistaan – turvallisia mutta ennalta-arvattavia ja kalkkeutuneita paikkoja. Ne ovat nyt brändejä, joissa rakennusten julkisivut eivät enää suojaa asukkaita tai kulttuuria vaan airbnb-kansalaisten massaa.

Pysyvien rakennelmien arvostus on läheisesti sidoksissa pääomasijoittamiseen. Mitä turvallisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kohde näyttää, sitä enemmän se vetää sijoittajia puoleensa. Ironista kyllä useimmat sijoittajat esittävät autuaan tietämätöntä siitä, kuinka väliaikaisia nykyisessä rakentamisessa käytettävät materiaalit ovat.

Suvilahden suojeltujen rakennusten ja Kalasataman välisen maa-alueen tulevaisuutta on käsitelty kuluvan vuoden aikana useissa kaupungin hallinnon elimissä. Silti alueiden välisen tilan kohtalo on edelleen arvoitus. Jos päätöksiä on tehty, niistä on epäonnistuttu tiedottamaan kansalaisille.

Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että nykyisten avointen aluei­den, skeittiparkin ja puiden sijoille ollaan rakentamassa toimistorakennuksia ja parkkipaikkoja. Oletusta tukee tieto siitä, että alueella järjestetty Flow-festivaali etsii parhaillaan uutta paikkaa.

Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuori puolestaan ilmaisi vuonna 2017, pian valituksi tultuaan, että hänen mielestään Suvilahdessa ei tapahdu talvisin tarpeeksi. Kommentin seurauksena kiinteistöala näki välittömästi investointimahdollisuudet.

Flow-festivaali teki muiden joukossa oman ehdotuksensa alueen tulevaisuudesta, mutta ehdotus tuskin riittää rahallisesti päihittämään gryndereiden tarjoukset kilpailussa, joka koskee kallisarvoista urbaania maa-aluetta.

Suunnittelemattomat alueet eivät ole tyhjiä, saati merkkejä epäonnistumisista. Ne voivat olla taiteellisten interventioiden syntymäsijoja. Ne ovat paikkoja spontaanille ja mielikuvitukselliselle tilan käytölle. Ne tarjoavat myös mahdollisuuden testata osallistamisen työkaluja, joita voi kokeilujen kautta kehittää entisestään.

Jatkuva ratkaisujen uudelleen­arviointi auttaa meitä välttämään yhtäältä diktatorista järjestystä ja tyrannijärjestelmää mutta samalla myös täydellistä kaaosta ja toivotonta illuusiota. Uudelleenarviointi antaa meille mahdollisuuden hyväksyä syntyvä kaaos ja valjastaa se omaan käyttöömme.

Pedro Aibéo on arkkitehti ja rakennusinsinööri, vieraileva apulaisprofessori ja tutkija, jonka erikoisala on ”Architectural Democracy”.

Egle Oddo on Helsingissä asuva ja työskentelevä taiteilija ja koordinaattori. Hän on pannut alulle erilaisia projekteja vuoropuhelussa Suvilahden pysyvien asukkaiden yhteisön kanssa.

Urban1
Paikkasidonnaiselle taide­teokselle ehdotettu väliaikainen paikka. Teos toimii osallistavana tilana Suvilahden ­alueen kulmassa. Pixel­ache Helsinki tilasi alustavan suunnitelman arkkitehti Pedro Aibéolta.
Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu