Teatteri2_CMYK

Punikin paikka. Tuomo Railo (kuvassa ­etualalla) joutuu isosetänsä roolissa valkoisten kuulustelijoiden (Jukka Tarvainen & Sanni Giordani) höykytettäväksi.

Sanan ja liikkeen liitto

Tuomo Railon esitys kertoo hänen isoisänsä veljen kokemuksista Tammisaaren punavankileirillä.

Tammisaaren punavankileiriin marssitetuista noin kymmenestä tuhannesta vangista nykytiedon mukaan liki kolmannes kuoli ravinnon ja veden puutteeseen, tauteihin sekä vartijoiden mielivallan seurauksena.

Sortavalalaisen Kansa-lehden toimittajana vangittu Pekka Railo toimi vankileirin apteekkarina. Sittemmin kansanedustajaksi ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi päätynyt Railo kirjoitti 1950-luvulla elämäkerran, jota ei aran leiriaiheen takia uskallettu julkaista tekijän elinaikana. Työ­väen arkistoon tallennettu aineisto päätyi kirjaksi vasta Pekka Tuomikosken toimittamana vuonna 2011.

Pitkän linjan tanssijakoreografi Tuomo Railo on kirjoittanut isosetänsä muistelmien pohjalta tanssia ja teatteria yhdistävän näyttämöteoksen.

”Kirjassa minua kiehtoo erityisesti se, minkälaisen aseman Pekka omalla neuvokkuudellaan pystyi luomaan ja sen myötä selviytymään. Mietin myös, että jos itse joutuisin vaikka fasismin nousun myötä vastaavaan tilanteeseen, pystyisinkö samalla tavalla vaikuttamaan asioihin alhaalta päin."

Valkoisten vankina -esitys on Tanssi­teatteri ­Glims & Glomsin tuotantoa. Vuonna 1999 perustetun teatterin taiteellisina johtajina ovat alusta asti toimineet koreografit Tuomo Railo ja Simo Heiskanen.

”Ensi kerran esiinnyin Kajaanin kaupunginteatterissa avustajana jo kuusivuotiaana. Kymmenvuotiaana päädyin Kansallisbaletin kouluun. Murrosikäisenä harrastin kilpatanssia, mutta palasin aika pian Kansallisbalettiin. Ehdin tanssia myös Raatikossa, Kenneth Kvarnström & Co -ryhmässä Tukholmassa ja muun muassa Jorma Uotisen Ballet Pathétique -teoksessa ennen kuin karkasin omille teilleni”, pikakelaa Railo uransa kaarta.

Glims & Gloms on alusta asti tuottanut rinnakkain koko perheelle suunnattuja ja nykytanssin kontekstissa toimivia teoksia.

”Esimerkiksi Julia Vuoren sarjakuvan pohjalta tehty Sikabaletti vuodelta 2001 voitti paljon palkintoja. Kolusimme Suomea urakalla ja tulimme sen kautta hyvin huomatuiksi. Tyystin toista tyylilajia edustaa pari vuotta sitten tehty Omnipotens, joka kertoo kaikkivoipaisuuden harhasta Anders ­Breivikin henkilön kautta. Totalitarismin mekanismien käsittelyssä oli myös pakko yhdistää puhetta tanssi­teatteriin, mitä on tullut tehtyä sen jälkeen enemmänkin."

Uusimman esityksen harjoituksissa huomio kiinnittyy kohtaukseen, jossa neljä tanssijaa esittää vuorollaan kuulustelijoiden kuumottamaa Pekka Railoa. Painostava dialogi sulautuu kehojen liikkeisiin.

”Koen taiteilijana, että tanssi jäsentää usein asian olemusta jonkinlaisena vastapainona sanotulle, välillä vahvistaen ja välillä pehmentäen ­sitä. Ihmisen fyysinen ilmaisu paljastaa paljon primääreistä tunteista, samalla kun historiallisuus ja kirjoitettu teksti lävistävät kehoa toisesta suunnasta. Toivottavasti yhdistelmä synnyttää tämän teoksen katsojassa fyysisen kokemuksen, jossa on lohtuakin mukana.”

Railon ohella näyttämöllä nähtävät Sanni Giordani, Kaisa Leppänen, Jukka Tarvainen ja Jussi Väänänen huolehtivat eri roolihahmoista ristiin. Esiintyjien valinnassa ei sukupuolellakaan ollut väliä.

”Tekstissä on lähinnä miesrooleja, mutta taiteellisesti koen tärkeänä korostaa, että kuka tahansa voisi joutua tuollaiseen paikkaan. Eikä vain vangiksi, vaan yhtä lailla esikuntaan."

Esityksen yksi sanoma liittyy siihen, ettemme saisi unohtaa historiaamme.

”Puhumme kyllä Suomen itsenäisyydestä ja muistamme talvisodan sekä jatkosodan sankareista tarkka-ampujiakin nimeltä, mutta toisenlainen sankaruus on jäänyt pimentoon. Tärkeitä ovat myös Pekka Railon tapaiset idealistit, jotka traumaattisten kokemustensa jälkeen pystyivät osallistumaan sovittelevalla tavalla hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen."

Railon mielestä esittävä taide on viime vuosina kehittynyt poikkitaiteelliseen ja yhteiskunnallisesti tiedostavampaan suuntaan.

”Enää ei niin hirveästi pelätä sanoa jotain. Samalla mietitään, mitä teos viestii ja mikä on sen paikka poliittisessa keskustelussa. Tehdään myös ylipäänsä perustellumpia juttuja ja suunnitellaan ne paremmin.”

Itselleen tärkeimmistä nykyteemoista Railo mainitsee tilanteiden feministisen tunnistamisen, rodullistamisen seuraukset ja inklusiivisuuden – eli ajatuksen siitä, että mitään ihmisryhmiä ei saa sulkea pois omasta yhteisöstämme.

”Erityisen poliittista on pelottomuus käsitellä asioita, joita ihmiset yleensä haluavat salata. Teimme Simon kanssa vuonna 1994 henkilökohtaisen Tulppa-varieteen, joka käsitteli homoseksuaalisuutta. Silloin aiheen tiimoilta ei ollut vielä turvallisen keskustelun ilmapiiriä, joten esittämisen tapa oli humoristinen ja vähän verhottu. Silloin se tuntui juuri oikealta tavalta nostaa asiaa esiin. Nyt mieleen tulee äskettäin Takomossa näkemäni ­Hanna Rytin masennusta käsittelevä näytelmä Aina on joku syy. Juuri kipeistä ­asioista täytyy voida puhua ääneen – ja pitää uskaltaa luoda ilmapiiri, joka sallii sen keskustelun.”'

Pekka Railon muistelmiin perustuen
Tuomo Railo: Valkoisten vankina. Tammisaaren vankileiri 1918.

Esitykset Espoon Louhisalissa 18.9.–20.10.
ja Kannusalissa 12.10.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu