Kuvat Velda Parkkinen
Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila rikkovat rajoja räppiduo Sofassa ja asettavat rajoja teatterityössään.
Räppiduo Sofa perustettiin keväällä 2013, mutta kokoonpanon tarina alkoi edeltävänä syksynä. Näyttelijäopiskelijoilla Sonja Kuittisella ja Fanni Noroilalla oli ollut liuta vastoinkäymisiä.
”Perhepiirissä oli ollut jotain tosi ikäviä tapahtumia. Istuttiin sporapysäkillä lonkerot kädessä, sihautettiin ne auki. Me toivottiin, että keväästä tulee upea. Saatiin turvaa siitä ajatuksesta, että kaikki muuttuu jotenkin dramaattisesti, kun kevät tulee”, Kuittinen kertoo.
Joululomalla kaksikko viesti toisilleen. He päättivät, että upean kevään rakennuspalikoihin kuuluvat tanssi- ja pianotunnit. Niinpä he buukkasivat molempia.
”Keväällä me myös hankittiin skeittilaudat ja juhlittiin paljon. Sitten oltiin, että mites toi räppääminen – mä oon aina halunnut räpätä. Niin mäkin! Se olis ihan mahtavaa!” Noroila muistelee.
Tuskainen syksy ei siis tuottanut angstista singer-songwriter-materiaalia vaan huumoripitoista, feminististä ja pirskesoveliasta räppiä. Sofa räppää legginseistä, nuoriin naisiin kohdistuvista odotuksista, kehorauhasta ja juhlimisesta.
”Tietyllä tavalla koko Sofan eetos on sellainen, että me halutaan luoda mahdollisia maailmoja tai horisontteja. Jos meillä on paska fiilis, me ei välttämättä haluta vahvistaa sitä”, Noroila sanoo.
”Me mietitään aina sitä, vahvistetaanko me olemassa olevia rakenteita vai horjutetaanko me niitä. Ja miten me voidaan kirjoittaa joku asia kepeämmin ja ilmoisemmin, niin että meillä on valta ja voima sen asian kanssa”, Kuittinen täydentää.
Sofan biisit eivät ole uhrinäkökulmasta kirjoitettuja. Helmikuussa ilmestyneelle Puolukoita-ep:lle kuukautisistakin on saatu voimabiisi:
”Nyt tippuu puolukoita, se on meidän supervoima.”
Sekä Noroila että Kuittinen ovat tehneet kaveriporukassa lauluja, näytelmiä ja elokuvia jo lapsena.
”Halusin innokkaasti esiintyä sukujuhlissa ja päiväkodissa. Olin hirveän katkera, kun olin päiväkodissa mutta en vielä esikoulussa, ja esikouluikäiset pääsivät joulukuvaelmassa esittämään Mariaa ja Josefia. Olin sitä mieltä, että mä olisin ollut paras jo viisivuotiaana”, Noroila nauraa. Hänestä tuli kuvaelman katkera pääenkeli.
Kuittinenkin aloitti esiintymisen jo lapsena. Hän perusti kavereidensa kanssa oman ilmaistutaitokerhon.
”Oikeastaan jo alakoulussa heräsi se tutkimisen mahdollisuus, se kuinka voi luoda jotain ja kuinka sillä voi leikkiä. Ja myös miten hauskaa se on. Sieltä tuli se tekemisen kulttuuri, eikä mikään muu oikeastaan enää kiinnostanutkaan.”
Kuittinen ja Noroila pääsivät Teatterikorkeakouluun samana vuonna, 2011. Ensimmäisen vuoden keväänä he olivat samassa näytelmässä ja ystävystyminen alkoi.
”Toka vuonna Teakissa me klikkauduttiin vahvasti. Meissä ehkä yhdistyi semmoinen vinksahtaneisuus tai hyvä hulluus: molemmat lähtee sähäkästi toteuttamaan asioita. Yhdessä pystyi myöntämään sen, että mä en osaa tai mua hävettää ja pelottaa, mutta mua on aina kiinnostanut kirjoittaminen ja musiikki”, Kuittinen kertoo, ja Noroila on samaa mieltä:.
”Meitä yhdistää se, että uskallamme olla keskeneräisiä tai ainakin myönnetään itsellemme, että emme ole vielä ihan kaikessa kauhean taitavia tai täydellisiä. Ja me uskallettiin yhdessä mennä sitä kohti, ajateltiin että voidaan yhdessä kehittyä näissä asioissa.”
Kaksikko kävi yhtä aikaa vaihdossa Tukholman Dramatiska Högskolanissa. He tekivät Teatterikorkeakoulusta yhteisen lopputyön: näytelmän Anja-eno, jonka alaotsikoksi he kirjoittivat ”kaikkien aikojen esitys vaikka olisikin ihan paska”. Sen jälkeen Kuittinen ja Noroila ovat näytelleet Kansallisteatterin Macbethissa ja perustaneet feministisen taidekollektiivi Les Poxxxin yhdessä opiskelutoveri Julia Lappalaisen kanssa.
Sofa on heidän ”ystävyytensä rakkauslapsi”, mutta ei sen ainut ulostulema.
”Kuulostaa ihan mielipuoliselta, kun nuo kaikki lukee peräkkäin”, Kuittinen nauraa.
”Mutta harvemmin sitä löytää ihmistä, jonka kanssa klikkaa niin hyvin, jonka kanssa sielut on sympatiassa sillä tavalla, että on turvallista tehdä töitä. Toistemme reflektiopinta on meille tosi tärkeä”, Noroila jatkaa.
Taiteilijakaksikon yhteistyö perustuu sille, että heillä on samankaltainen maailmankuva ja taidekäsitys. Sen kulmakiviä ovat feministinen ja kriittinen ajattelu.
”Meistä vallan rakentuminen on tosi kiinnostavaa – ja myös vallattomuus. Ja ne aseet, millä sortoa ja alistamista vastaan voi taistella: huumori, ystävyys, pehmeys ja rakkaus ja ilo”, Noroila summaa.
Sofa on täydellinen väline kaksikon taidefilosofialle. Heidän tekemänsä räppi kätkee kriittisyyden piikit näkyville ja kuorruttaa sanomisensa rakkaudella. Se huutaa, että legginsit on housut, ja ”jos laitat mun feediin vittumaista kommenttii, mä vastaan yksisarvisemojil”.
”Me molemmat halutaan olla jatkuvassa liikkeessä ajatuksellisesti. Halutaan kehittää omaa ajattelua ja halutaan oppia. Me tutkitaan asioita, mutta tehdään se omasta positiostamme. Me ei voida olla lähettiläitä, ei kaikkien nuorten naisten ääni tai feminismin ääni”, Kuittinen kuittaa.
Sofan musiikki ei ole poissulkevaa. Heidän musiikkinsa saa pyllyn – kenen tahansa takapuolen – ylös penkistä. Tämä pätee etenkin live-tilanteisiin.
”Musta tuntuu, että esiintyminen on meidän koko bändin ydin. Meillä oli tänä keväänä pitkä keikkatauko, jonka jälkeen keikalla taas tajusi, että tämä on meidän vapauden leikkikenttä”, Noroila maalailee.
Ainoa sääntö keikoilla on, ettei sääntöjä ole. Mitä vaan voi ja saa tapahtua.
”Totta kai se edellyttää vahvan luottamuksen siihen, että me seurataan toisiamme, ollaan läsnä ja kuunnellaan koko ajan. Mutta ollaan ajateltu, että mokia ei tavallaan ole. Ei ole olemassa valmista kaavaa, millaisia keikkojen pitäisi olla ollakseen riittäviä tai hyviä”, Kuittinen sanoo.
”Musiikki on hirveän kehollinen asia. Jos teen musiikkia, miksi en esittäisi sitä. Se on kokemuksellinen asia, se kuuluu esittää livenä”, päättää Noroila.
Sofan keikat ovat hyvin fyysisiä. He itse kutsuvat keikkojaan eräänlaiseksi ”punkiksi”, musiikkinsa genrestä huolimatta.
”Kyllä me mietitään meidän keikoille semmoinen löyhä dramaturgia, jonka sisällä on sitä vapautta”, Kuittinen aloittaa.
”Melko löyhä”, Noroila nauraa.
Kaksikko paljastaa, että dramaturgia tarkoittaa heille lähinnä biisijärjestystä, ehkä muutamaa välispiikin paikkaa ja paria yhteistä liikettä. Mutta bändin historiaan on mahtunut jos jonkinlaista esitystä.
”Meillä on ollut joskus kesken keikan arvonta ja välimusiikki. Meillä on ollut myös tuoliperformansseja: tultiin mustissa sadetakeissa ja luettiin meidän päiväkirjoista lyriikkaa, jota oltiin kirjoitettu samana päivänä. Ollaan esiinnytty glittertirehtöörihatuissa. On ollut kaikkea sellaista itsensä alttiiksi asettamista. Sitten ollaan todettu jälkeenpäin, että okei, tää ei ehkä toiminut”, Kuittinen kertoo.
Duo puhuu siitä, miten häpeän kohtaaminen on ollut hyvä asia.
”Jollain tavalla sellainen villi tuntematon kiihottaa. Itsellä on ollut paljon tekemistä kontrollin tarpeen ja suorittamisen kanssa. Meidän keikat on samaan aikaan epämukavuusalueella ja mukavuusalueella”, Noroila sanoo.
Oman bändin kanssa kaikki on mahdollista. Kuittinen ja Noroila ovat kuitenkin ammattinäyttelijöitä, ja vaikka leipätyössä ja musiikkihommassa on käytössä samoja työkaluja, on niissä myös vissi ero. Teatterin lavalla ei päde sama totaalinen vapaus ja itsemäärittelyoikeus.
”Mä en välitä, mitä ihmiset ajattele Sofasta, koska tiedän tarkalleen, mitä teen ja koska se on mun totuus elämästä. Mutta näyttelijänä kaikki ne valinnat ei välttämättä ole omia. Totta kai siellä on mun ajattelua, mutta myös sellaista ajattelua, joka on muokattu toisten ajattelusta tai on sen vaikutuksen alaista”, Noroila pohtii.
”Sofassa ei ole ulkopuolista silmää, sitä joka kommentoisi ja katsoisi tilannetta ulkopuolelta ja auttaisi meitä hahmottamaan sitä. Me hahmotetaan sitä Fannin kanssa ainoastaan sisältäpäin”, Kuittinen jatkaa.
Kun Sofassa kaksikko voi kritisoida rakenteita, näyttelijöinä he ovat usein itse rakenteiden sisällä. Ja joskus rakenteiden sisällä tyrkytetään ratkaisuja, jotka eivät ole linjassa näyttelijän omien arvojen tai maailmankuvan kanssa.
”Itsensä kanssa joutuu käymään sitä keskustelua, että millaisia valintoja mä teen. Mitkä on semmoisia asioita, joista en jousta ja mistä voin joustaa tiettyyn rajaan asti? Ja pitää yrittää myös vahvistaa itselleen sitä, että mulla on oikeus näyttelijänä puhua ja kyseenalaistaa ja kritisoida, vaikka olisin jonkun struktuurin sisällä”, Noroila sanoo.
”Näyttelijä on myös ajattelija. Vaikka näyttelijä on katseen objektina, on se myös subjekti, tekijä”, Kuittinen jatkaa.
Noroila muistuttaa, että joskus ratkaisuja on pakko tehdä taloudelliselta pohjalta.
”Mulla on aika tiukat rajat, etten tee sellaista, mikä on vahingollista tai vaarallista tässä ajassa, ja silti se on vaikeaa. Joskus sitä on huono feministi.”
Suomen pienissä teatteri- ja tuotantopiireissä voi olla tulla myös kiusaus pysyä hiljaa, ettei saisi hankalan mainetta ja etteivät työtarjoukset tyrehtyisi.
”Hankala on mun mielestä hirveän väkivaltainen määritelmä. Ei se ole hankalana olemista, jos on rehellinen ja kunnioittava niin itseään kuin muita kohtaan. ’Hankala’ on valtaapitävän antama määritelmä ihmiselle, joka kyseenalaistaa sitä valtaa”, Noroila tuhahtaa.
#metoo on nostanut esiin monenlaista pimeää tapausta niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Teatteri- ja elokuva-alalla on nyt muutenkin käynnissä keskustelu ohjaajan vallasta ja rajojen asettamisesta, josta Kuittinen ja Noroilakin puhuvat.
”Tuntuu, että nyt jokainen – toivottavasti – miettii omaa positiotaan ja sitä, miten valtaansa käyttää. Tässä on pakko mainita Anna Paavilaisen näytelmä Play Rape, se oli mieletön ajattelun avaus. Tuntuu, että se on tuonut järjettömästi turvaa kaikille, kun on joku asia, mihin viitata sellaisesta kohtauksesta keskusteltaessa”, Kuittinen sanoo.
Play Rape käsitteli raiskauksia ja niiden näyttelemistä teatterin lavalla. Paavilainen oli laskenut, että hänet oli raiskattu näytelmissä yli sata kertaa.
”Nyt käydyt keskustelut antavat myös toivoa, että nyt näitä asioita pidetään relevantteina ja meidän kokemuksia tällä alalla todellisina. Puhuminen on vähemmän pelottavaa tässä ajassa”, Noroila uskoo.
Ehkä ohjaajan valta on keskustelun myötä pikkuhiljaa murenemassa. Haastateltavat pyörittävät väitteelle silmiään.
”Meillä Suomessa on niin vahva taiteilijamyytti, että sitä on hirveän vaikea hetkessä purkaa. Se on prosessi, ja onneksi kentällä on paljon tekijöitä, jotka tekee sitä purkamista aktiivisesti”, Noroila sanoo.
Kaksikko uskoo, että rajoista keskusteleminen voi paitsi purkaa valta-asetelmia myös puhdistaa ilmaa ja tehdä lopputuloksesta paremman.
”Hyvässä työyhteisössä ja turvallisessa ympäristössä keskustelua ei koeta hyökkäyksenä vaan avartavana ja parhaassa tapauksessa luottamuksen osoituksena. Sitähän vaan haluaa edistää sitä työtä, tehdä siitä teoksesta parhaan mahdollisen”, Kuittinen toteaa.
Samaan hengenvetoon hän tunnustaa, ettei keskustelun avaaminen ole aina helppoa. Noroila allekirjoittaa tämän.
”Sitä miettii, että loukkaantuukohan tuo, tuleekohan sille paha mieli. Tai jos toinen reagoi emotionaalisesti tai tunnelma muuttuu, niin sitä alkaa hoivaamaan tai pienentelemään sitä omaa asiaa. Se on iso työ, että pystyy pysäyttämään itsensä siitä ja muistuttamaan itseään, että tätä mieltä mä oikeasti olen.”
Kuittinen ja Noroila ovat tunnustuksellisia feministejä, jotka käyttävät Sofassa sanan säilää sen mukaan. Onko räppiduo aktivismin muoto? Tekeeko Sofa politiikkaa?
”Mun mielestä kaikki julkiset teot ja puhe on poliittista. Kaikki on poliittista. Henkilökohtainen on poliittista”, Noroila sanoo ja nauraa jo kliseeksi muodostuneelle lausahdukselle.
”Olin just sanomassa samaa”, Kuittinen yhtyy nauruun ja jatkaa:
”Me ollaan kyllä semmoisia julistajia.”
”Me ollaan vapahtajat! Sofa tulee, oletko valmis?”
Sofa keikalla:
13.7. Kuudes Linja
27.7. Teurastamo
