DSC00003

Oma ruumis näkyvillä

Teksti Maija Karhunen Kuva Christopher Hewitt

Kun teatteri- tai tanssiteoksen esiintyjä ei ole normin mukainen, saattaa herätä suojelunhalu ja moraalipaniikki.

Vuonna 2014 Helsingissä Baltic Circle -teatterifestivaalilla esi­tettiin Dries Verhoe­venin teos ­Ceci n’est pas. Teoksessa oli kymmenen erilaista kohtausta, joista jokainen tapahtui vuorollaan lasivitriinissä Lasipalatsin aukiolla. Minä, liikuntavammainen ammattiesiintyjä, olin kuulunut teoksen esiintyjiin jo sen edellisvuotisesta ensiesityksestä alkaen.

Ennen Helsinkiä teos oli kiertänyt ahkerasti pitkin Eurooppaa. Esitys kirvoitti usein närkästystä. Ihmiset eivät pitäneet siitä, että törmäsivät kaupungilla kulkiessaan taiteeseen, jos ylipäätään tunnistivat ja lukivat vitriinin taideteoksena. Minua säälittiin ja tsemppailtiin, vaikka vitriinissä omassa kohtauksessani hemaisevaksi laittautuneena, cocktaileja siemaillen ja teatteritupakkaa poltellen flirttailin ohikulkijoiden kanssa ja pidin hauskaa. Epäiltiin, että teoksen ohjaaja on pakottanut minut esittämään kohtauksen ja näin käyttää minua hyväkseen.

Suomessa Ceci n’est pas -teoksesta syntyi suurempikin kiista. Huolestunut kansalainen, sosiaalityöntekijä, oli ottanut yhteyttä poliisiin. Närkästyksen kohteena oli aluksi kohtaus, jossa isä ja lapsi ovat alusvaatteisillaan lähekkäin lukemassa satua. Esitys ei ollut valituksen tehneen mielestä viaton. Tilanne muotoutui pian usean toimijan hahmottomaksi, aidoksi moraalipaniikiksi. Se etsi seuraavaa kohdettaan minun flirttiesityksestäni ja alastomana, siloposkinen naamio kasvoillaan vitriinissä istuneen iäkkään naisen kohtauksesta. Valituksen tehnyt pelkäsi joko vammaisen tai vanhuksen tulevan esityksessä hyväksikäytetyksi.

Moinen täysivaltaisuuden ja itsemääräämisoikeuden epäily ei onneksi olisi voinut poliisissa kantaa kovin pitkälle. Alastoman, iäkkään naisen esittämän taideteoksen sensuroimiseksi löytyi kuitenkin sukupuolisiveellisyyspykälä, ja hän esiintyi lopulta alusvaatteet yllään. Tuohtumus eskaloitui mediahuomiota saaneeksi poliisitapaukseksi ja oikeusjutuksi, jonka korkein hallinto-oikeus lopulta viime lokakuussa ratkaisi Baltic Circlen hyväksi. Teoksen sensuroiminen oli siis sananvapauden rajoittamista.

Vammaiseen henkilöön liittyvät konnotaatiot ja hänen kohtaamisensa mahdollisesti herättämät alitajuisetkin reaktiot lienevät erilaisia kuin esimerkiksi tummaihoiseen tai transsukupuoliseen ihmiseen liittyvät. Vammaista halutaan usein suojella ja holhota, kuten yllä olevassa esimerkissä. Hänet voidaan nähdä avuttomana. Ruumis voi vammasta riippuen olla hallitsemattoman tuntuinen, pelottava tai epämiellyttävä, ainakin usein huomiota herättävä.

Toisaalta vammaista voidaan ylettömästi ihailla vaikka vain julkiselle paikalle ilmaantumisesta (vaikkei sekään aina ole kaikille itsestään selvää). Olen itsekin tottunut kadulla tuijotuksiin, siihen että sähköpyörätuolilla liikkuessa on usein vaikeaa olla huomaamaton, vaikka haluaisikin. Uteliaat kysymykset ja intiimit utelut ovat joskus ymmärrettäviä, välillä ne vaikuttavat kumpuavan ennakkokäsityksistä ja -luuloista. Niihin täytyy keksiä jotain vastattavaa, selittää omat asiat auki.

Esteellisiin paikkoihin pääsy on oma sosiaalisesti vaivaannuttava performanssinsa. Jos on näkyvästi vammainen, arkinen elämä on siis joskus eräänlaista esiintymistä.

Entä sitten, kun ammatti on esiintyjä ja tanssija, kuten minulla? Kun kuka tahansa asettaa oman ruumiinsa näyttämölle alttiiksi, on hänen kysyttävä itseltään, millaisena hän haluaa sen näyttää, esittää. Herkkänä ja hauraana, haavoittuvana, ei-hallittuna? Onko sellaisia kuvia tarpeeksi näkyvillä tanssitaiteessa, maailmassa? Vaiko vahvana, vapautuneena, taitavana, kykenevänä? Ja näyttäytyvätkö nämä vielä erilaisina, jos esiintyjä on vammainen? Mitä tai kenen katsetta mikäkin näyttämisen tapa palvelee?

Usein tunnen olevani tavanomaista herkempi projisointipinta katsojille. Ihmiset iloitsevat siitä, että diversiteetin politiikkaa toteutetaan, ja ehkä heistä tuntuu hyvältä nähdä minut voimakkaana. Ihmiset ovat usein hyvin kohteliaita. Mietin, tuntuuko heistä siltä, että heidän on pakko pitää työstäni. Muistelen joskus hauraista luistani kirjoitettuja dramaattisia otsikoita ja kadun, etten osannut tai sillä kertaa jaksanut puuttua toimittajan työhön. Entä mitä itse haluan? Ja olenko joskus itse ennakkoluuloinen itseäni kohtaan?

Pelkään, että saamani työt ovat minulle poliittisista syistä annettuja. Mitä ajatella siitä, että taideinstituutiosta kerrotaan suoraan tavoitteesta saada ohjelmistoon enemmän vammaisia esiintyjiä ja samalla ilmoitetaan, että teos, jossa esiinnyn, on valittu ohjelmistoon mukaan, sillä muitakaan vammaisia esiintyjiä ei kaupungissa ole? Jotkut puhuvat cripple bonuksesta, siitä, kuinka vammaisuus taidekentällä myös avaa ovia, vaikka se joskus niitä on saattanut sulkeakin.

Ennen kaikkea harmittelen moraalipaniikkeja. Kun työskentelee eri koreografien tai ohjaajien teoksissa, valtasuhteet ja itsensä antaminen materiaaliksi ovat aina läsnä. Ceci n’est pas -teoksen kohdalla tuntematon sosiaali­työntekijä pelkäsi teoksen ohjaajan käyttävän eksploitatiivisesti ominaisuuksiani vastoin tahtoani ja ymmärrystäni. Toiset taiteilijatkin ovat joskus jonkin esityksen kohdalla lukeneet koko teoksen vammaisuuteni kautta ja sitten huolestuneet puolestani niin, että teoksen varsinainen sisältö on jäänyt syrjään.

Onko ylipäätään mahdollista nähdä vammainen esiintyjä ”neutraalisti”, ”abstraktina” kehona, joka ei viittaisi edustamaansa vähemmistöön? Vai onko se edes tarpeellista, onko kuviteltavissa vielä jotain mielenkiintoisempaa?

Onko naiivi ajatus unohtaa oma vammaisuutensa, olla odotuksista riippumatta kiinnostunut muista asioista ja aiheista ja yrittää toteuttaa niiden mukaista näyttämöä? Mihin olen vammaisena, monia etuoikeuksia saaneena henkilönä velvollinen maailmassa, jossa syrjintä on edelleen arkipäivää? Minkälaisella tekemisellä on radikaaleinta merkitystä?

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Sideways 2018