IMG_4233_2-kopio

Manifestaatiota sanalla ja keholla

KokoTeatterin johtaja Anna Veijalainen uskoo kokonaisvaltaiseen teatteriin.

Katsojien saapues­sa esitykseen sen kuvaamat historialliset henkilöt Louise Michel ja Emma Goldman roikkuvat katossa kiinni olevien vaijereiden varassa kuin olisivat saman puun hedelmiä. Sellaisia he monella tapaa ovatkin.

Louise Michel (1830–1905) oli opettaja, sairaanhoitaja, runoilija, anti-­bonapartisti ja Pariisin kommuunin militantti kaaderi. Liettuan juutalainen Emma Goldman (1869–1940) pakeni 15-vuotiaana isänsä järjestämää avioliittoa Yhdysvaltoihin ja liittyi siellä anarkisteihin. Yhdysvalloista hänet karkotettiin Venäjälle.

Helena Kallion kirjoittama ja ohjaama Tanssiva agitaattori lomittaa naisten tarinat toisiinsa.

Ei ole sattumaa, että draamateatteria pianomusiikkiin, tanssiin ja jopa sirkukseen yhdistävää Tanssivaa agitaattoria esitetään juuri KokoTeatterissa. Teatteria alusta asti johtanut Anna Veijalainen kertoo, että taiteenlajien yhdistäminen on ollut toiminnan perusajatuksia.

”1990-luvun lopulla oli tavanomaista, että kun esityksessä oli tanssia ja musiikkia, tanssijat ja muusikot laitettiin jonnekin muun esityksen väleihin. Vuona 1997 perustetussa KokoTeatterissa olemme alusta asti liputtaneet sen puolesta, että muusikot ja tanssija­t myös näyttelevät ja näyttelijät voivat tehdä kehollisia asioita. Etsimme nimenomaan fyysisempää, kokonaisvaltaisempaa ja ilmaisulajien välisestä hierarkiasta vapaata ilmaisua.”

Kokon ensimmäinen esitys oli Veijalaisen itsensä ohjaama, D. H. Lawrencen teokseen Mies joka kuoli perustunut Armon arpajaiset (1997). Toinen aloitusvuoden esitys oli Mikko Roihan ohjaama Ei muistomerkkiä ­Gudrun Ensslinille.

Tunnetusta RAF-terroristista aloitettua saksalaisteemaa jatkoivat myöhemmin Eva Braunista kertonut, Kirsi Reinolan ohjaama Eva B – saako murhaajaa rakastaa sekä Sami Ylisaaren ohjaama, siviilinaisen selviytymiskamppailua miehitetyssä Berliinissä kuvannut Nainen Berliinissä (2003).

”Tuo sarja on hyvä osoitus siitä, että yhteiskunnallisten teemojen pei­laus ei ole yksinkertainen asia. Puolien valinta ei ole helppoa, kun ihmiselämä on usein ristiriitaista ja harmaata on enemmän kuin mustavalkoista”, ar­vioi Veijalainen

Helena Kallion ensimmäinen aktivistinäytelmä KokoTeatteriin, Lipusta revitty tähti (2009), käsitteli puolestaan jatkumoa vuodesta 1918 ja Yrjö Kallisesta Unkarin kansannousuun, Prahan kevään aktivisteihin ja Anna ­Politkovskajan murhaan.

2000-luvulla nähtiin myös Sarah Kanea ja muuta ankaraa brittidraamaa. Toisaalta Veijalaisen toimiessa Baltic Circlen taiteellisessa johtoryhmässä vaikutteita ja vieraita löytyi myös entisen Itä-Euroopan maista.

Rahaa teatterilla ei koskaan ole ollut liikaa. Ensimmäiset tilansa Pitkänsillan korvassa Unioninkadullla se sai vasta vuonna 2000. Nykyisissä, vuodesta 2011 käytössä olleissa, Hakaniemessä sijaitsevissa tiloissa mahtuu toimimaan myös Koko Jazz Club.

”On ollut välillä ihan hirveän rankkaa – ei vähiten taloudellisesti. Uskon kuitenkin, että olen paljon onnellisempi, kun olen saanut tehdä asiat näin, kuin jos olisin saanut parempaa palkkaa olemalla jollain muulla näyttämöllä se kolmas puu vasemmalta”, huokaa teatterinjohtaja Veijalainen.

Tanssivassa Agitaattorissa on läkähdyttävästi aineistoa, ja kahden näyttelijän ja pianisti Riitta Paakin muodostamalla ensemblellä on välillä vaikeuksia roolivaihtojen ja tyylilajien halllinnasssa.

Silti esitys onnistuu tärkeimmässä. Metsälintu Pahkinen tavoittaa uskottavasti takin kaulukset pystyssä sortajaa haastavan, empatiakykyisen runosielu Michelin olemuksen. Yhtä lailla Anna Veijalaisen Goldmanissa ilmentyy pysäyttävästi esikuvan intellektuaalisuus, intohimo ja älyllinen rehellisyys.

Michelin ja Goldmanin hahmoissa välittyvä feminismi on sekä vahvan yksilöllistä että nykyaikaisen intersektionaalista. Kumpikin uskalsi kritisoida myös omiaan. Michel ehti osallistua karkotusmatkallaan Uudessa-Kaledoniassa paikalliseen kansannousuun. Toisaalta nähtyään läheltä bolševismin epäonnistumisen Goldman kääntyi vastustamaan sekä väkivaltaa että Neuvostoliittoa.

Siksi onkin vain loogista, että esityksen videoprojisoinneissa vilahtelevat Pussy Riot, Occupy Wall Street ja Femen. Rivien välissä ajankohtaisuutta on sitäkin enemmän.

”Esitystä suunniteltiin jo edellisen vuoden ohjelmistoon. Silloin se olisi ehkä ollut vähän etukenossa maailman­tilan suhteen, siis jos ajattelee esimerkiksi Me Toota, Trumpin politikkaa ja maahanmuuttokeskustelun kärjistymistä”, sanoo Veijalainen. 

Veijalainen korostaa, että teatterin tehtävä ylipäänsä on reagoida ympärillä tapahtuviin asioihin, kuten vaikka syrjäytymisen kasvamiseen ja suomalaisen yhteiskunnan murrokseen.

”Haasteellisempaa se on tietysti laitosteattereissa, joissa ohjelmisto tuppaa kaupallisten paineiden takia viihteellistymään. Ohjaajaliiton tuoreen tilaston mukaan laitosteattereissa naisten ohjaamia on vain 30 prosenttia esityksistä. Meillä Kokossa naisten osuus on juuri toisinpäin. Ei varmaan ole sattumaa, että juuri vapaalla kentällä toimii niin paljon kiinnostavia naistekijöitä.”

Millaista on hyvä poliittinen teatteri?

Gudrun Ensslin sanoo, että politiikka on kaikkialla. Sitä on vuoteessa, synnytyssairaalassa ja ruokakaupassa. Se läpäisee kaikki elämänkerroksemme. Mutta hyvä polittinen teatteri ei ole mustavalkoista. Se voi viedä sinut katsomaan asioita, joita et itse tekisi. Se haastaa omaa maailmankuvaa ja ravistelee helppoja totuuksia. Se myös muistuttaa, että olemme kaikki yhteisön ja yhteiskunnan jäseniä pienessä ja isommassa merkityksessä, niin Suomessa kuin globaalissa maailmassa.”

Helena Kallio: Tanssiva agitaattori

Esitykset KokoTeatterissa 28.3. asti

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Sideways 2018