Kuvataide

Kuvataiteen alivoimapeliä

Teksti Heidi Backström Kuvat Laura Railamaa


Kuvataide marginalisoidaan urheilun ylivoimalla, näivettyvällä taidejournalismilla ja koulutuspoliittisilla ratkaisuilla, uskovat taiteen ammattilaiset.

Saksassa tehty tutkimus osoittaa, että klassisen musiikin konserteissa on enemmän kävijöitä kuin Bundesliigan jalkapallo-otteluissa. Taiteilija Antti Majava uskoo, että Suomessa todettaisiin todennäköisesti sama tilanne, jos asiaan perehdyttäisiin.

”Meillä on tapana puhua kuvataiteesta ikään kuin se olisi jotain, mistä kukaan ei tiedä mitään, että kansalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka todellisuudessa kuvataide on kävijämäärältään suurimpia vapaa-ajan aktiviteetteja koko maassa. Silti media pitää yllä kuvaa, että lätkällä on isompi merkitys kuin taiteella.”

Antti Majava on vuonna 2008 Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija, joka kuuluu Mustarinda-taiteilijaseuran aktiiveihin ja on yksi monitieteisen tutkimusyksikkö BIOSin jäsenistä. Ulrika Ferm valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1998 ja Berliinin Universität der Künstesta 2001. Nykyisin Ferm toimii Taideyliopiston Kuvataideakatemian paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen professorina.

Molemmat ovat näkemysrikkaita kuvataiteen puolestapuhujia, joita yhdistää ärtymys kuvataiteen leimaamisesta marginaaliseksi toiminnaksi. Heidän mielestään puhe kuvataiteen marginaalisuudesta pitää sen marginaalissa.

Taustalla Majava näkee yhteiskunnallisen agendan, jota urheilun korostaminen palvelee paremmin. Se on bruttokansantuotteeseen keskittyvä, vääristynyt tapa mitata arvoa.

”Taide ei tuota BKT:ta samalla tapaa kuin urheilu, jossa on tuotemyyntiä, sponsorointia, mainontaa ja niin edelleen.”

Urheilu liikuttaa mahdollisesti enemmän rahaa, mutta jos tarkastellaan kävijämääriä, taiteen volyymi on yhtä suuri. Jääkiekon SM-liigan yleisömäärä oli vuonna 2017 noin 1,3 miljoonaa. Vuonna 2016 Suomen taide­museoissa kävi noin 2,3 miljoonaa ihmistä, joista noin 1,3 miljoonaa maksoi sisäänpääsymaksun.

Majavan mielestä taiteilijoilla ei ole ollut sananvaltaa taiteen taivuttamisessa väkisin BKT-talkoisiin.

”Kaikki inhimillinen toiminta on pyritty saamaan bruttokansantuotteen piiriin, ja BKT:lla mitattavasta tuloskasvusta on tullut yhteiskunnan ainut päämäärä.”

Yleisölle on opetettu, että taiteesta puhuminen on vaikeaa, jopa turhaa.

”Kulttuurijournalismi on usein hämmästyttävän epäkiinnostavaa. Joskus tulee mieleen, että hyödyttääkö tämä taiteen marginalisointi jotakuta.”

Majavan mielestä taidetta pelätään sen potentiaalisen muutosvoiman vuoksi. Taide voi avata sekä tekijöissä että yleisössä prosesseja, jotka voivat johtaa murrokseen.

”Sehän pätee kaikkiin yhteiskuntiin, joissa on jonkinlainen valtarakenne, jota halutaan varjella”, Ferm huomauttaa. ”Taide ei ole helposti suitsittavissa eikä tyhjentävästi selitettävissä. Urheilun arvo puolestaan on helppo selittää hyödyn ja rahan kautta. Maratonin jälkeen ei myöskään tehdä vallankumousta.”

Majavan opiskeluaikoina 2000-luvun alussa korostettiin, ettei kulttuuritoimijoilla ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa.

”Kun kysyit proffalta jostain epäkohdasta, hän sanoi, ettei voi vaikuttaa asiaan. Kysyit rehtorilta tai opetus- ja kulttuuriministeriöstä, niin vastaus oli sama. Kysyit presidentiltä asti ja sait vastauksen, että näin nämä markkinavoimat meitä liikuttavat”, Majava kertoo.

Ferm tunnistaa lannistamisen mentaliteetin myös 1990-luvun laman opetuskulttuurissa.

”Meille opetettiin, että ellei taiteen tekemiseen liity kärsimystä, se ei ole oikeaa taidetta”, hän puuskahtaa. ”Rehtori kertoi meidän vuosikurssille ensimmäisenä päivänä, että meistä yksi tai kaksi tulee oikeasti toimimaan taiteilijana. Ehkä. Mitä nuori sillä tiedolla tekee, vaikka se olisikin totta? Nyt itse professorina aloitan näin: taiteilijan koulutus on maailman paras koulutus, tällä voi tehdä mitä vaan!”

Ferm näkee, että tapa puhua taiteesta taidepiirien sisälläkin on monipuolistunut kahdessakymmenessä vuodessa.

”Nykyisin voidaan jo puhua esimerkiksi esteettisistä kriteereistä ja muutenkin tekeminen on läpinäkyvämpää. Enää ainut oikea tapa tehdä taidetta ei ole ’taidetta taiteen vuoksi’ -ajattelu.”

Majava jatkaa:

”Mun opiskeluaikoina ihanteena oli joku punkkaritaiteilija, joka huutelee kadulla, että ulos valkoisesta kuutiosta ja instituutioista!”

Koomista hänestä on se, että tämä ajattelu ei muuttanut mitään: instituutiot pysyivät yhtä vahvoina kuin ennenkin, mutta taiteilijat heikensivät huomaamattaan omaa asemaansa.

”Meillä on nykyisin instituutioiden johdossa porukkaa, joilla on hyvä akateeminen taidehistorian tietämys, mutta ei kosketusta kansainväliseen kuvataidekenttään”, pohtii Antti Majava.

Tämä johtaa Majavan mielestä siihen, että Suomessa on iso joukko hyviä taiteilijoita, mutta ei arvostusta heidän tekemiselleen.

”Meillä on siis yksiääninen mutta hyvä koulutus, iso yleisö, ja meillä voisi olla kansainvälisiä huippunimiä, mutta samaan aikaan meillä on establishment, joka ei tunnista heitä.”

Majava pitää tätä ongelmallisena, sillä museot ja kuraattorit vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miltä kuvataidekenttä näyttää kansalaisille. Toinen kohta, johon Majavan syyttävä sormi osoittaa, on kuvataiteen brändi.

”Suomessa kuvataiteen brändiä ja merkitystä on vaalittu hemmetin huonosti. Kansalaisille ei pystytä kommunikoimaan, että se on tosi coolia ja vakavasti otettavaa toimintaa.”

Suomessa on myös totuttu, että kuvataidetta pitää tehdä ja kokea ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi.

”Juuri kukaan ei ole valmis ostamaan kuvataidetta tai tukemaan sitä muilla keinoin”, Majava ynnää ja muistuttaa samaan hengenvetoon, että kaikki teokset eivät ole myytäviksi tarkoitettujakaan.

”Mutta jos meillä olisi taidemarkkinat, joissa ostettaisiin taidetta, vapautuisi apurahoja niille, joiden taide ei tuota myytäviä objekteja.”

Ferm uskoo professorina opiskelijoihinsa, tuleviin taiteilijoihin ja heidän kykyynsä tuoda työtään esiin. Hän on kuitenkin huolissaan, että työelämävalmiuksien opettamisessa korostuu ajatus vallitseviin oloihin sopeutumisesta, vaikka nuorille pitäisi ennemmin opettaa asioiden kyseenalaistamista ja näyttää vaikutusmahdollisuuksia.

”Virallinen retoriikka Taideyliopistossa – niin kuin kaikkialla – on tällä hetkellä hyvin uusliberalistinen”, Ferm sanoo.

Hän kavahtaa nykyistä agendaa, jossa taide halutaan ensisijaisesti välineellistää palvelemaan muita päämääriä. Silloin on riski, että mennään kohti taidetta ilman taidetta.

”Briteissä on nähtävissä, että taiteen avulla halutaan korvata sosiaalisia peruspalveluja, jotka julkisen sektorin pitäisi hoitaa mutta jotka taiteilijat tekevät mieluusti ja vieläpä halvemmalla.”

Samalla korostuvasta yksilökeskeisyydestä ollaan taidekentällä pyrkimässä pois päin.

”Viimeisen 10–15 vuoden aikana on syntynyt monia taiteilijavetoisia organisaatioita, jotka ajavat asioita yhteisvoimin”, Ferm kertoo.

Majava nyökyttelee yhteisöllisyydelle, mutta toivoo tulevilta taiteilijoilta äänekkäitä kannanottoja. Hän uskoo, että aikamme vaatii näkyviä taidepersoonia.

”Isoon sektoriin mahtuu paljon erilaisia tärkeitä marginaaleja, joiden vaaliminen ei perustu hämärään velvoitteeseen ylläpitää verovaroin marginaalista toimintaa vaan siihen, että nämä marginaalit ovat ison ja tärkeän taide- ja kulttuurikentän ja sitä kautta koko yhteiskunnan olemassaolon edellytys”, Majava tiivistää.

Moneen muuhun maahan verrattuna taiteilijan asema Suomessa on kuitenkin vielä hyvä, Ulrika Ferm ja Antti Majava toteavat lopuksi.

”Mutta se turhautuma pitää purkaa!” Majava huudahtaa.

”Se vaatisi yksinkertaisesti sen, että taiteilija ei kokisi olevansa marginaalissa vaan yksi yhteiskunnan keskeisimpiä toimijoita.”

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu