mediakasvatus_kuvitus-01CMYK

Käsite kuin purukumi

Teksti Niina Uusitalo Kuva Annika Pitkänen

Medialukutaidolla on valtaa tehdä meistä ”oikeita” osallistujia.

Kevättalvella satuin autoillessani Ylen Kansanradion äärel­le. Siellä naispuolinen ikäihminen valitteli, että haluaisi vain kaikessa rauhassa nauttia eläkepäivistä sen sijaan, että koko ajan painostetaan oppimaan uutta. Lakatkaa yrittämästä opettaa meille uusia asioita, hän suurin piirtein vetosi.

Toisessa miltei meemiksi muotoutuneessa Kansan­radion pätkässä mummo valittaa, miten netti on vihoviimeinen keksintö. Rauhassa on mökinjuuressa ilman nettiä pärjätty. Mitä varten meidät mentiin pakottamaan tähän? kysyy mummo. Nämä kaksi soittajaa osuvat siihen kansanosaan, johon mediakasvatustoimia on viime vuosina haluttu suunnata yhä enemmän. Puhutaan aikuisten mediakasvatuksesta ja senioreiden nettitaidoista.

Mediakasvatuksesta on tullut 2000-luvulla suomalaisen kasvatuspolitiikan valtavirtaa. Medialukutaito ymmärretään mediakasvatuksen tuottamaksi positiiviseksi kansalaistaidoksi. Kansalaistaitojen määrittely ei kuitenkaan ole koskaan vapaata valtasuhteista.

Kasvatusjärjestelmän korostamat taidot liittyvät olennaisesti siihen, millaisia kansalaisia valtio tarvitsee. Hallinnan tutkijat Michel Foucault’sta lähtien ovat tunnistaneet koulutusjärjestelmien vallan tuottaa meille rooleja ja toimintatapoja. Suomalaisissa opetussuunnitelmissa medialukutaito on muuttunut monilukutaidoksi, joka kattaa kaikki elämän osa-alueet ja kaikki mahdolliset tekstit ja tilanteet. Herää kysymys, onko medialukutaito niin venyvä käsite, että siihen voidaan kiinnittää kulloinkin tärkeitä poliittisia ja kasvatuksellisia tavoitteita.

Alkuajoista lähtien media­lukutaitoon on liittynyt vahva suojelun näkökulma, joka on edelleen painavana läsnä julkisessa keskustelussa. Huolet ruutuajasta, väkivaltaisista sisällöistä ja nettipornosta, Instagramin luomista ulkonäköpaineista tai ­WhatsApp-ryhmissä tapahtuvasta kiusaamisesta kuuluvat suojelun puhetapaan, jossa media usein nähdään kasvualustana ongelmille.

Tuore mediapolitiikan nykytilaa kartoittava liikenne- ja viestintäministeriön tutkimuskin sijoittaa mediakasvatuksen ”Kansalaisten ja yhteiskunnan suojelu” -otsikon alle ja esittää mediakasvatuksen pääosin kilpenä ongelmallisille mediasisällöille ja häirinnälle. Suojelu kuulostaa päällisin puolin hienolta päämäärältä, mutta tavoitteen taustalla on myös kansalaisia ohjaavaa vallankäyttöä.

Lukutaito hallinnan työkaluna ei ole uusi ajatus. Lukutaidon avulla on voitu ohjata kansaa, kun vallanpitäjien ohjeet voitiin välittää kirjoitetussa muodossa. Kansalaisia on myös aina kannustettu ”oikeanlaisen” ja ”hyödyllisen” lukemisen pariin. Vuoden alussa julkaistussa Nuorten media-arki ja lukutaito -tutkimuksessa havaittiin, että nimenomaan kaunokirjallisuuden lukeminen tukee monipuolista lukutaitoa. Perinteinen lukutaito on siis edelleen merkittävä mittari, jolla kasvatettavia arvioidaan. Toisaalta tutkijat puhuvat myös ”lukutaitomyytistä”, sillä lukutaidon oppiminen on nähty taianomaisena ratkaisuna monenkirjaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Medialukutaito on esitetty ratkaisuna peliriippuvuuteen, nettikiusaamiseen ja työttömyyteen.

Lukutaidon hallinnallisesta voimasta johtuen sen määrittely on aina ollut kamppailujen kohteena. Kansalaisten mahdollisuus osallistua politiikanteon valmisteluun on kuitenkin vähäistä. Valmiiksi vallakkaat pääsevät osallistumaan mediakasvatuspolitiikan valmisteluun, mutta heidänkin valtansa on rajattua. Tutkijat ja kasvattajat voivat istua pitkiä kokousrupeamia työstämässä selvitystä mediakasvatuksesta, mutta huolella valmistelulla asiakirjalla ei välttämättä ole mitään merkitystä lainvalmistelussa tai poliittisten ohjelmien tekemisessä. Kulloinenkin ministeri käyttää valtaa ja päättää, mitkä selvitykset johtavat jatkotoimiin ja mihin raha virtaa.

Myös ylikansallisilla toimijoilla on valtaa kasvatuspolitiikan määrittelyssä. Esimerkiksi EU ja OECD ovat ajaneet yhtenäisiä mittareita, joilla oppimistuloksia ja kansallisia koulutusjärjestelmiä voidaan mitata ja verrata toisiinsa. Samanlaista mitattavuutta on pyritty kehittämään Euroopassa medialukutaidolle, mutta venyvän käsitteen mittaaminen on vaikeaa. Vuoroin nouseva innostus PISA-tuloksista ja järkytys tason laskusta ovatkin siis ylikansallisten toimijoiden vallankäytöstä johtuva oireyhtymä, jota ei tarvitse kritiikittömästi hyväksyä.

Medialukutaito on osoittautunut siis joustavaksi purukumikäsitteeksi. Medialukutaitoon on sisällytetty kyky käyttää erilaisia sähköisiä palveluita, taito torjua vihamielistä puhetta verkossa sekä kyky tunnistaa valeuutisia tai piilomainontaa. Kaikki nämä aihepiirit ovat myös valtion kasvatusjärjestelmän intresseissä.

Itse asiassa suomalaiseen kasvatuspolitiikkaan on sisältynyt 1990-luvulta lähtien monia ristiriitaisia käsityksiä medialukutaidon merkityksestä kansalaisuudelle. Medialukutaidon on nähty edistävän lasten suojelua sekä kansalaisten työllistymistä, kansainvälistymistä, joustavuutta ja kriittisyyttä.

Yleisesti medialukutaidon tavoitteena on yksilöiden osallistaminen yhteiskuntaan. Kasvatusjärjestelmä ei kuitenkaan voi määrätä, mihin ihminen taitojaan käyttää. Medialukutaito soveltuu periaatteessa yhtä hyvin viihtymiseen, trollaamiseen ja hakkerointiin kuin ylevämpiin osallistumisen muotoihin, kuten demokraattiseen keskusteluun. Medialukutaitoinen voi käyttää taitojaan myös radikaaliin valtarakenteita vastustavaan toimintaan.

Osallistuminen onkin sosiaa­lisen median ja moninaisten verkkojulkisuuk­sien aikakaudella melko riskialtis päämäärä. Maahanmuuttokriittiselle ja isänmaalliselle keskustelufoorumille osallistuvat osaavat luoda ja muokata sisältöjä etevästi sekä kritisoivat perinteisen median valtajulkisuutta. He hallitsevat kyllä oman kuplansa keskustelukulttuurin, mutta eivät sinänsä edistä kokonaisvaltaista demokraattista keskustelua. Instagramiin päivittäisiä selfietä julkaisevalla nuorella voi olla tuhansia tykkääjäseuraajia, mutta mikä on tämän näennäisesti aktiivisen osallistumisen yhteiskunnallinen merkitys?

Medialukutaidon korostamisen ongelmana voi myös olla yksilölle annettu painava vastuu selviytyä mediaympäristössä itsekseen. Medialukutaito on kuin maaginen työkalu, jonka avulla kaikki mediankäytön uhat saadaan torjuttua ja mahdollisuudet hyödynnettyä. Tämä käsitys jättää varjoonsa median materiaalisena ja taloudellisena toimintaympäristönä. Miten medialukutaidolla esimerkiksi vastataan verkkoalustoja ja hakukoneita tuottavien jättiyritysten valtaan?

Tähdellistä olisikin pohtia, millainen medialukutaito edistää solidaarisuutta, hyvinvointia ja vuorovaikutusta. Verkkoympäristössä osallistumattomuus on toisinaan arvokkaampaa kuin provokaatioihin tai moraalipaniikkeihin osallistuminen. Samalla medialukutaito merkitsee epämukavuuden sietämistä ja jopa siihen hakeutumista. Tämä tarkoittaa joskus kitkaisia kohtaamisia, vaivalloisten faktojen vastaanottamista ja oman toiminnan kyseenalaistamista. Jos mediankäyttö tuntuu yksinomaan luonnolliselta ja hyvältä, emme kenties ole riittävän kriittisessä tilassa.

Osallistuvia ja taidokkaita mediakansalaisia määritellessään kasvatusjärjestelmä tuottaa samalla kuvaa vääränlaisista kansalaisista ja heidän puutteellisista taidoistaan. Tästä oli kyse myös Kansanradioon soittaneiden mökinmummojen purkauksissa. He eivät kokeneet olevansa riittäviä kansalaisia ilman netti­surffailua ja digiosallistumista. Näille soittajille sanoisin kuitenkin, että totaalinen netistä kieltäytyminenkin on riittävää medialukutaitoa ja puhelimella radioon soittaminen lasketaan edelleen aktiiviseksi kansalaistoiminnaksi.

Kirjoittaja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on väitöskirjassaan tutkinut suomalaista mediakasvatuspolitiikkaa.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu