_MG_8907-as-Smart-Object-1

Erikoismenon mestarit

Kuva Olena Leleskyna

Blondit amazoonit on musiikin, teatterin ja performanssin koelaboratorio. Kuten koelaboratorioissa usein, myös amazoonien esiintymisissä on yllätyksiä – myös esiintyjille itselleen.

Pari tuntia ennen konsertin alkamista Caitzu ompelee vimmaisesti helsinkiläisen teatteriravintola Kapsäkin ikkunapöydässä. Tavoitteena on saada Blondit amazoonit -yhtyeen esiintymisasut kuntoon. On ihan normaalia, että Caitzu säätää esiintymisasuja viime hetkeen saakka, koska hän kehittää lähes joka keikalle uudet asut.

Blondeista amazooneista ei ole järkevää puhua pelkästään yhtyeenä. Kyseessä on enemmänkin määrittelyjä pakeneva musiikin, teatterin ja performanssin sekoitus.

”Joskus me päätettiin, että me ei sanota millekään ’ei’. Ehkä tämä on sitten sen tulos”, laulusta ja melodicasta vastaava Meiju huomauttaa. ”Tämä on vapaa lennähdys.”

Blondit amazoonit muodostuu nykyisellään neljästä muusikosta ja edellä mainitusta pukusuunnittelijasta, jota ei lavalla liiemmin nähdä. Kaikki ovat kuitenkin elintärkeitä kokonaisuudelle. Porukasta neljä vaikuttaa ­teatterialalla, kaksi on kirjailijoita ja kaksi arkkitehtia.

Tässä haastattelussa amazoonit esiintyvät taiteilijanimillään.

Amazoonien kappaleiden sanoitukset kumpuavat arjesta, elämästä ja yllättävistä ajatusketjuista. Ne tarjoavat kosketuspintaa todennäköisesti kaikille ja samalla muistuttavat elämän monimuotoisuudesta.

Välillä kuulijalle kerrotaan, että ”pistin paskaksi mun kännykän”, koska oli ”nihkeä tilanne”. Seuraavaksi tarina eteneekin jo siihen, että koko elämä on mennyt paskaksi ja se vasta nih­keää onkin. Myös se, että ”Anu feidas” vituttaa ja sienestämään halutaan, koska ”metsässä on ihanaa, toimistossa vihaan vaan”.

”Tämä bändi ja biisit toimivat myös terapian korvikkeena, kun voi vaikka kertoa toimistotyön ajoittaisesta nih­keydestä”, Meiju toteaa.

Sienestysteema on näkynyt myös lavalla, kun yhtye kiipesi yleisön eteen jättimäisiksi sieniksi pukeutuneena. Esityksissä on nähty myös muun muassa musisoivia kukkia ja supersankareita.

Esiintymisasut ja yllätykset ovat osa amazoonien vetovoimaa. Eikä yllätyksiä ole varattu pelkästään yleisölle – välillä myös esiintyjät kokevat niitä. Esimerkiksi sillä kerralla, kun kireään spandexiin ahtautuneen basistin päähän kiinnitetty jättiläismäinen kukka putosi kesken keikan. Tai sillä kertaa, kun ilmapalloihin verhoutunut rumpali ei kuullut kanssasoittajia, kun ilma­pallot nirskuivat toisiaan vasten korvan juuressa.

”Palkkatöissä olisin ihan murskana, kun kukkapipo ei pysynyt esiintyjän päässä. Se olisi suunnaton kauhun paikka”, esiintymisasua edelleen ompeleva Caitzu toteaa hyväntuulisena. ”Kokeiltiin isoa ja mentiin isosti myös metsään. Emme ainakaan tuota puolikasta tai beigeä jälkeä.”

Sitä paitsi yleisö noukki pudonneen kukan lattialta, ja loppukeikan etu­rivissä tanssittiin kukka päässä.

Palkkatöiden puolella Caitzu on palkittu teatteripukusuunnittelija ja lavastaja. Alkujaan häntä pyydettiin katsomaan vähän esiintymisasuja amazoonien ensimmäistä keikkaa varten, ja sitten homma eskaloitui.

”Tämä vaatepuoli on alkanut elämään vähän omaa elämäänsä. Minusta on kiinnostavaa, kuinka monenlaisella ja erilaisilla tavoilla ihminen voi olla upea lavalla. Haluan auttaa ihmisiä löytämään uusia ilmenemismuotoja itselleen.”

Laulaja Meiju on samoilla linjoilla.

”En ikinä pukeutuisi niin kuin Caitzu­ minut pukee, mutta lavalla tursuileva ihokaspuku ei haittaa. Se on hyvää oman häpeän kohtaamista ja sallivuutta omaa itseään kohtaan.”

Myös basisti-laulaja Paula myöntää nauraen kokeneensa esiintymisen joskus tuskaiseksi.

”Mutta tämä onkin sellainen ’häpeä on hyvä tunne’ -projekti”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tässä voi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi. Pukeutuminen auttaa siinä.”

Paula huomauttaa, että esiintyjyys ja se, kuinka bänditilanteissa ollaan, ovat ”kauhean normitettuja”.

”Ihmisiä ohjataan tiettyihin suuntiin ja olemaan tietynlaisia”, Paula sanoo. ”Eri näköiset ja oloiset ihmiset voisivat esiintyä vapaammin, mikäli normit eivät olisi niin tiukat. Minulla bändiesiintyminen lähtee osittain sellaisesta heteronormatiiviseen kulttuuriin ja myös bänditoimintaan liittyvästä vitutuksesta, mutta tulokulmia tässä bändissä toimimiseen voi toki olla muitakin.”

”Lukemattomat normeista poikkeavat olemisen tavat ovat mahdollisia. Omalla lavapresenssillämme haluam­me rohkaista ihmisiä huomaamaan näitä laajoja maisemia”, rumpali Ensio linjaa.

Tämä normien vierastaminen näkyy kaikessa amazoonien toiminnassa. Koska ihminen kuitenkin hahmottaa maailman kategorisoimalla, on amazoonien genreksi määritelty queercore, 1980-luvulla syntynyt punkin alalaji. Muitakin mahdollisia määritelmiä on.

Punk vie ajatukset kauaksi bändistä, joka on esiintynyt vuodesta 2015 alkaen melodica-basso-rummut-triona. Yhtyeen soundi kuitenkin otti aimo harppauksen perinteisen bändisoiton suuntaan, kun tänä keväänä porukkaan liittyi kitaristi Pasi Eleonoora Karisma. Hän kuvaa bändin tekemisen tapaa ”poikkeuksellisen estottomaksi tavalla, joka on harvinaista maailmassa. Jopa teatteriproduktioissa.”

”Kaikissa rokkibändeissähän on ­kitara. Tuleeko meistä nyt tosi normaaleja?” Paula kysyy huolestuneena.

Ehkä normcore ei kuitenkaan ole välitön uhka Blondeille amazooneille.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu