villaullas

Merenrannalla, metroradan varrella

Villa Ullas tunnetaan nuorista työntekijöistä ja korvapuusteistaan.

Astuessani ulos Vuosaaren metroasemalta puhelimeni sammuu. Ilman sen navigaattoria olen avuton.

Metroaseman ostoskeskuksen edustalla liikkuu kiireisen näköisiä ihmisiä, talot ovat laitosmaisia palikoita ja ympärillä bussilaitureita. Olen varma, että yksi Vuosaaren vanhimmista taloista, tunnelmalliseksi kehuttu merenrantakahvila Villa Ullas, ei ole ihan kulman takana. Ainoana ohjenuoranani on, että pitää löytää meri. Niin uusavuton lähtee harhailemaan.

Villa Ullas toimi asuin -ja kesäasuntokäytössä rakennusvuodestaan 1890 vuoteen 1969 asti, jolloin Helsingin kaupunki osti sen. Rakennusta vuokrattiin usealle taholle, ja viimeksi se oli Talikkalan raittiusseuran käytössä.

Kun rakennuksen korjaus valmistui vuonna 1995, se siirtyi sosiaali- ja terveysviraston nuorten palvelujen käyttöön kahvilaksi. Siitä lähtien Villa Ullas on toiminut kuntouttavan työtoiminnan välineenä. Työntekijät eivät tosin enää ole välttämättä lastensuojelun asiakkaita, vaan ketä tahansa alle 25-vuotiaita helsinkiläisiä työttömiä.

Menee noin kymmenen minuuttia, kun metroaseman ankean arkinen tamppaus vaihtuu auringonmaalaamaksi rantamaisemaksi. Vastoin odotuksiani löydän perille: paljaiden ­oksien takaa paistaa punainen mökki, Villa Ullas.

On aamu, mutta terassin viereen on parkkeerattu jo parit lastenvaunut, ja yhden pöydän ääressä joku istuu nauttimassa aamuauringosta ja -kahvista. Sisään astuessa näyttää siltä, että koko kahvila on tupaten täynnä, mutta taaempaa löytyy vielä suurempi huone pirttipöytineen ja -penkkeineen.

Kuntouttavasta työtoiminnasta on lähiaikoina liikkunut paljon kauhu­tarinoita. On helppo unohtaa, että myös tarkoituksenmukaista työllistymistä edistävää toimintaa on tarjolla, ainakin nuorille. Villa Ullas on osa Helsingin kaupungin nuorten työpajoja. Täällä ei askarrella tai rakennella linnunpönttöjä, vaan nuoret saavat oikeasti tutustua työelämään.

Petteri Silventoinen, jonka työkokeilujakso Ullaksessa lähenee lop­puaan, luettelee päivittäisiä työtehtäviään: kassanhallintaa, asiakaspalvelua, pöytien pyyhkimistä, tiskaamista ja leipomista. Vuorot jaetaan niin, että jokaisen on tehtävä kaikkea.

Koska Villa Ullaksen työntekijät ovat nuoria, työnjohtaja Sirpa Tammisen mukaan heidän joukossaan on harvemmin pitkäaikaistyöttömiä. Monen työntekijän tarinasta heijastuu sama ongelma: työjaksot ovat lyhyitä, ja tarjolla on enemmän keikka- ja vuokratöitä kuin vakituisia paikkoja.

Palkkatuella työkokeilun jälkeen Ullaksessa jatkava Emilia Ihalainen on opiskellut sekä keittiöalaa että merkonomiksi. Hän kertoo lähetelleensä lukuisia hakemuksia, joista yksikään ei ole poikinut mitään. Lopulta hän päätyi suuren elintarvikekaupan hyllyttäjäksi työkokeiluun.

”Siellä mua käytettiin oikeastaan vaan hyväksi”, hän toteaa. ”Ei ollut mitään toivoa siitä, että olisin voinut saada sieltä vakituisen paikan.”

Tamara Ernroth taas on tehnyt työkokeiluja niin siivouksen kuin lastenhoidonkin puolella. Hän kertoo, että työnhaku romanina on vaikeaa.

”Olen saattanut soittaa johonkin paikkaan, ja siellä on oltu tosi iloisia ja vastaanottavaisia, mutta kun olen mennyt haastatteluun, niin se onkin ollut ihan eri juttu.”

Ernrothin työkokeilujakso on lopuillaan, ja hän on saanut uuden paikan keittiöalalta. Hän kertoo, että työkokeilun myötä hän on hakenut myös kouluihin.

Villa Ullaksen työkokeilujakson tarkoituksena on auttaa nuoria eteenpäin työelämässä. Tammisen mukaan työkokeilun aikana autetaan jokaista löytämään jotain myös kokeilun jälkeen. Koska Villa Ullas on voittoa tavoittelematon, ohjaajien on mahdollista antaa aikaansa nuorille työntekijöille.

Työrytmin ja -taitojen lisäksi Villa Ullaksessa on opittu paljon muutakin.

”Mä tajusin täällä, että haluan perustaa oman kahvilan”, Emilia Ihalainen kertoo.

”Olin ollut täällä ehkä kolme kuukautta, kun huomasin, että tää kahvila­työ on mun alaani, tää on ihan mulle tehty.”

Myös Petteri Silventoinen sai kokonaan uuden suunnan suunnitelmilleen Villa Ullaksen kautta: Koneistajaksi valmistunut Silventoinen ei ollut löytänyt alansa töitä työkokeilusta huolimatta. Villa Ullaksessa hän huomasi, että kahvilatyöskentely ja varsinkin asiakaspalvelu tuntuvat omalta. Silventoinen on päättänyt aloittaa elokuussa kahvila-alan opinnot.

Ihalainen tunnistaa Silventoisen tarinan.

”Sen huomaa jossain vaiheessa, kun tekee eri alan töitä, että tää onkin se, mitä mä haluan”, hän sanoo ja jatkaa: ”Mä oon huomannut sen nyt kans. Se on kuin ensirakkaus!”

Kun kuuntelee haastateltavien kokemuksia työnhausta, ei ole mikään ­ihme, että jotkut kyllästyvät työelämään ennen kuin pääsevät siihen sisään. Ullaksen työntekijät ovat kuitenkin löytäneet jotakin erityistä. Heillä on tahto ja suunta, johon jatkaa. Jokainen tuntuu olevan tyytyväinen paikkaansa ja työhönsä, ja jokaisella on suunnitelmia tulevaisuuteen.

Juttelumme ei voi jatkua loputtomiin. Työntekijät on päästettävä takaisin hommiinsa. Asiakkaita on tulvinut sisään, ja terassin pöydätkin ovat viileästä kevätkelistä huolimatta täyttyneet.

Työntekijät siirtyvät keittiön puolelle asettelemaan hiusverkkoja päähänsä. Tiskille on saatava tuoretta pullaa, etenkin kun korvapuusti on paikan hittituote.

Askel askelelta punainen tupa jää taa. Ei mene kauaa, ennen kuin idyllinen rantamaisema vaihtuu jälleen metroaseman vilinään.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *