Arabi2_cmyk

Riad muistaa Ranskan sen lipun väreistä. Syyria on vaaleanpunainen. Tulevaisuuden arabi 3 (2017).

Lapsuus diktaattoreiden varjoissa

Teksti iida Simes

Riad Sattouf muistelee elämäänsä hiekkaisissa kylissä ja Ranskan ostoskeskuksessa.

Pariisi, Sorbonnen yliopisto 1970-luvulla. Syyrialainen nuorukainen väittelee tohtoriksi. Eräs opiskelu­kavereista, vaalea bre­tag­nelaisnainen, kiinnittää syyrialaisen huomion, ja he rakastuvat. Pian he saavat pienen pojan ja muuttavat Libyaan.

Yliopistossa opettava isä toivoo arabimaiden nousevan Euroopan veroisiksi ja vapaiksi kolonialismin ikeestä.

Suurin toivo ja onni on oma poika Riad, ”tulevaisuuden arabi”.

Mutta vaikka isä yrittää epätoivon vimmalla olla edistyksellinen arabimaailman sivistäjä, hän ummistaa silmänsä lähiympäristössä tapahtuvalta kärsimykseltä.

”Kaikki, mistä piirrän, on todella tapahtunut”, sanoo nykyään Pariisissa asuva Riad Sattouf. Hänen sarjakuvaromaaninsa ovat vahvasti omaelämäkerrallisia.

Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä -kirjojen ensimmäinen osa sijoittuu Muammar Gaddafin Libyaan 1978–1982. Toisessa osassa Riad käy koulua pienessä syyrialaiskylässä, jossa elämä on raskasta ja epäoikeudenmukaista: opettaja lyö lapsia kepillä, ja kylän miehet tappavat uskottomaksi väitetyn naisen. Tappajaa kunnioittaa koko kylä.

Erityisen hankalaa on kertojan ranskalaisella äidillä, joka ei osaa arabiaa, on yksinäinen ja kaipaa kotiin.

Toisen osan kohdalla Tulevaisuuden arabi teki läpimurron ympäri maailmaa, ja sarjaa alettiin kääntää 20 kielelle.

Nyt Tulevaisuuden arabi on edennyt kolmanteen osaan ja vuosiin 1985–1987. Perhe asuu edelleen pienessä kylässä lähellä Homsin kaupunkia. Isän syvästi uskonnolliset sukulaiset eivät lakkaa ällistyttämästä Riadia, eivätkä äidin koti-ikävää lievitä satunnaiset vierailut Libanonin marketteihin.

Isä kunnioittaa islamia, vaikkei äitinsä suureksi harmiksi ja häpeäksi ole itse uskovainen. Hän ei vaadi vai­moaan käyttämään huivia, saati vaihtamaan uskontoa.

Kotikylässä kaikki Riadin äitiä lukuun ottamatta olivat sunnimuslimeja, mutta Homsissa asui kristittyjäkin. Heitä ei varsinaisesti vihattu, pidettiin vain hieman erehtyneinä ja typerinä. Toista oli suhtautuminen juutalaisiin. Ensimmäisiä paikallisten lasten viljelemiä haukkumasanoja, joita Riad oppi, oli jahudi, juutalaisesta käytetty ruma sana. Juutalaisten inhoamista opetettiin jopa koulukirjoissa.

Kolmannessa osassa isä vaikuttaa yhä enemmän sisäisten ristiriitojen piinaamalta huijarilta, ja sitä kiinnostavammaksi kirjasarja käy. Isän kohdattua mystisen ”tärkeän miehen” – koko perheeseen liimautuvan ilmeisen vaikutusvaltaisen ja varakkaan hahmon – myös pikku-Riad alkaa nähdä isän kulissien taakse.

Äiti on sivuosassa. Miten hänen tarinansa etenee?

”Odota seuraavaa osaa”, sanoo Sattouf napakasti.

Sattouf on piirtänyt pitkään monenlaisia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Satiirilehti Charlie Hebdossa hän piti ”Nuorten salainen elämä” -palstaa: hän kuunteli kahviloissa Pariisin nuorisoa ja piirteli lehteen näiden lohkaisuja.

Esther-albumien päähenkilö on Sattoufin tuttu pikkutyttö, ja sarja seuraa tämän kasvua aikuiseksi.

Tärkein syy Tulevaisuuden arabin tekemiseen ei ole omaelämäkerrallisuus. Sattouf halusi mukaan politiikkaa.

”Vain harva ihminen länsimaissa 1980-luvulla ymmärsi, millaista elämä siellä oli. Harva tajusi, että maita johtavat diktaattorit.”

Länsimaisen lehdistön näkemys johtajista oli erilainen.

”Muammar Gaddafikin oli kuin jokin itäisten maiden playboy.”

Kuvituksen vallitsevin väri vaihtuu tapahtumapaikan mukaan.

”Valitsin keltaisen kuvaamaan ­Libyaa auringon ja hiekan takia. Meren vuoksi Ranska on sininen, ja Syyria on vaaleanpunainen, niin kuin sen maaperäkin. Keksin itselleni myös rajoituksen: maiden symbolisten päävärien lisäksi voisin käyttää vain maiden lipuissa olevia värejä.”

Tulevaisuuden arabi kuvaa Satouffin lapsuutta. Kaipaako hän mitään niistä ajoista?

”Olen iloinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea ­asioita, joista ranskalaisetkaan eivät tiedä juuri mitään. Isäni oli koulutettu mies, mutta hän halusi asua pienessä kotikylässään. Elämä oli hyvin karua. Sähköä saatiin silloin tällöin, vedestäkin oli pulaa. Mutta elämä oli maanläheistä, sellaista oli Ranskassa ehkä yli 50 vuotta aikaisemmin.”

Sattouf muistelee lapsuutta hymyillen. Ei maanläheisyys ollut paha juttu.

”Ranska tuntui olevan jättiläismäinen ostoskeskus.”

Lähi-idässä eletään kriisistä kriisiin. Mitä tulevaisuuden arabi suosittelisi, jotta tulevaisuus hänen kotiseuduillaan olisi parempi?

”Kaikkien tyttöjen ja poikien pitäisi päästä kouluun ja oppia lukemaan ja kirjoittamaan.”

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: