martu4

Kohti turvallisia tiloja

Oululaisen Martun, 45, keho tuntuu nyt oikealta mutta sukupuolitetut tilat entistä vääremmiltä.

Kuvat Veera Järvenpää

”Homoudesta ei koulussa puhuttu mitään. Oulussa puhtiin että ’sellaiset ihmiset’ käy noissa tietyissä paikoissa. Ei edes sanottu, että ’homot’. Tai koska Ruotsin politiikka oli sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille avoimempi, niin puhuttiin, että kun Haaparannalla käy rasvareissulla, niin ei kannata pyllistää siellä.

Nämä jutut on ollut pohjalla, kun on lähtenyt hakemaan omaa identiteettiä. Kyllä siinä on pitänyt aika iso työ t­ehdä.

70-luvun Oulu lähiympäristöineen oli hyvin lestadiolainen, vaikka ei välttämättä niinkään se keskusta tai kaupunki. Se vaikutti kuitenkin paikan henkiseen ilmapiiriin.

Mulla oli turvallinen ja mukava lapsuus. Mun sisko on puolitoista vuotta mua vanhempi. Siskon kanssa oltiin paljon.

Meillä oli myös tosi paljon lapsia pihapiirissä, aina oli leikkikavereita. Ei meillä mitään tietokoneita silloin ollut. Vaikka kyllä mä haaveilin Commodore 64:sta silloin, kun ne tuli.

Tykkäsin kauheasti autoleikeistä, vaikka olihan mulla nukkeja ja nallejakin. Tämä on vähän klisee, mutta en hirveästi leikkinyt prinsessaleikkejä.

Mulla oli jotenkin häpeä siitä, että tykkäsin rakentaa kaikkea ja leikkiä autoilla, mutta vanhemmat ei sitä ikinä estänyt. Ne osti mulle pikkuautoja, ja serkun kanssa rakennettiin meccanoilla ja legoilla.

Sain kasvaa aika neutraalisti. Ei mua laitettu mihinkään rooleihin, eikä pitänyt olla tietyntyyppinen, että kelpasi.

Rakastan Oulun kaupunkia ja tätä meininkiä, mutta välillä nuorempana oli semmoinen olo, että täältä on päästävä pois. En ole kuitenkaan pidempiä aikoja muualla asunut.

Mulle tuli murrosikä aika myöhään. Olinkohan seiskalla tai kasilla, kun oli taas ne vuosittaiset tarkastukset, ja terveydenhoitaja kysyi, onko kuukautiset jo alkaneet. Olin että ei. Mua peloteltiin, että jos ne ei ala kevääseen mennessä, joudun tutkimuksiin. Tutkimuksiin? Pelkäsin sen koko talven niitä tutkimuksia. Onneksi kuukautiset sitten keväällä alkoi ennen kun jouduin niihin tutkimuksiin.

Sitä häpeili rintojaan ja niitä kuukautisia. Joku suurin piirtein samanikäinen ystävä kertoi, että heillä oli juhlat, kun hänellä alkoi kuukautiset. Kakkua ja näin. Joo, ei tosiaankaan!

Kyllä mä olen välillä pukeutunut feminiinisesti, olen käyttänyt hameita ja muita vastaavia. Mutta kun keho alkoi muuttua, joku outous lisääntyi. Ja se ulkopuolisuus lisääntyi.

Teksti-tv:stä löydettiin kuitenkin kirjeenvaihtokavereita, ja kirjastossa kävin lukemassa Z-lehteä [Setan julkaisema lehti] vähän niin, ettei kukaan huomaisi. Sieltä haki sitä tietoa. Nykyään se on mahtavan helppoa, kun ihmiset pääsee nettiin googlettamaan.

Aloin seurustelemaan ’oikeasti’ vasta parikymppisenä. Hän on mulle ihmisenä vieläkin rakas.

Hänen avullaan löysin jonkinlaisen eri maailman, ei välttämättä edes seksuaalisesti tai sukupuolisesti, mutta jotenkin sitä avautui näkemään asioita eri tavalla, ehkä myös vähemmistöjä.

En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali. Mulla oli yksi miessuhde sen ensimmäisen jälkeenkin, mutta aloin nähdä hirveästi unia naisista. Kun avauduin hänelle, ei siitä suhteesta enää mitään tullut. Heteromies ei enää kiinnostanut seksuaalisesti.

Ensimmäinen kerta, kun menin Setan toimistolle, niin pelotti. Olisko vuosi ollut -95. Lähdin aika aktiivisesti mukaan siihen toimintaan Oulussa ja aloin käymään bileissä. Sieltä löytyi se uusi maailma, jonka koki enemmän henkiseksi kodikseen kuin heteropiirit.

Toimin Setan kouluttajana vieläkin, vaikka nykyään vähemmän.

"En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali."
”En ole ikinä ajatellut olevani hetero. Silloin ajattelin, että olen biseksuaali.”

Sukupuolen moninaisuuteen törmäsin yhden seurustelukumppanin myötä. Hän oli käynyt jossain vaiheessa Tampereen transpolilla. Kännissä hän avautui mulle siitä. Olin vähän hämmentynyt mutta kuitenkin sitä mieltä, että tämä on ok, ei tässä ole mitään.

No, se suhde meni niin kuin monet muutkin suhteet, mutta jos siitä ei muuta iloa ollut, niin sen myötä aloin miettiä, miksi suhteet lesbonaisiin tai bi-naisiin on mulle aina niin vaikeita. Minkä takia koen, että en tule ymmärretyksi? Olenko mä niin vaikea? Vai olenko vaan törmännyt niin vaikeisiin ihmisiin?

Aloitin oman prosessini parisen vuotta sitten marraskuussa, vuonna 2014. Silloin olin ensimmäistä kertaa Helsingissä polilla. Toki olin sitä ennen ehkä kolme, neljä vuotta aktiivisesti pohtinut sitä, myös ryhmässä, että miksi on niin vaikeaa hakea se lähete.

Yksi kaveri sanoi, että marssit nyt tuonne Terveystalolle ja pyydät lääkäriltä lähetteen, ei se ole sen kummempaa. Tavallaan piti saada se tönäisy eteenpäin.

Lääkäri oli, että ’what, mitä tämä on?’. Sanoin, että mennäänpä nyt katsomaan sivuilta, opastan sua. Hän oli niin hämillään, semmoinen viiskymppinen lääkäri. Olin hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka tulee pyytämään lähetettä transpolille. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan tästä asiasta.

Lääkäri rupesi kysymään jostain lapsuudesta, tyyliin ’minkälainen lapsuus sulla on ollut?’. Sanoin sille, että ei sun tarvitse näitä kysyä, nämä tutkimukset tehdään sitten Helsingissä.

Mulla ei ole kuin hyvää sanottavaa transpolista. Voinhan mä kritisoida sitä, että meillä pitäisi olla itsemäärittelyoikeus eikä meidän pitäisi joutua käymään tuommoisia tutkimuksia, ja tämä on ihan totta. Mutta mulla on pelkkää hyvää sanottavaa niistä ihmisistä.

Mun oma hoitaja oli aivan mahtava tyyppi. Lääkäreiden kanssa kohtaamiset oli ok, ja psykologitkin oli kaikki ok. En tiedä, sattuiko mulle niin hyvät tyypit vai oliko mun asenne myös sellainen, etten tee siitä ongelmaa.

Vaikka kyllä siellä on ihmiset kokeneet paskaakin kohtelua. Sekin vaikutti, etten ollut 18-vuotias. Ne sanoi suoraan, että kyllä se vaikuttaa, että mulla on kokemusta ja mun identiteetti on jo vahvistunut. Ei ne siinä mielessä alkaneet kyseenalaistaa mua.

Toki ne kysyi taustoja. Mullakin on ollut masennusta, ja olen käynyt terapiassa. En joutunut hyllylle niistä, vaikka olin täysin avoin.

Palstoilla puhutaan siitä, pitääkö polilla esittää. Mietin itsekin, pitäisikö esittää transmiestä, että saisin diagnoosin. Otin kuitenkin sen kannan, että en ala esittämään. Mun hoitaja sanoikin, että on parempi, että muunsukupuolisetkin tulis omana ittenään, koska se hämmentää heitä, jos ihmiset alkaa esittää jotain. Se prosessi on niin pitkä, että jossain vaiheessa tulee ilmi, että et ole sitä, mitä esität. Ja se saattaa lykätä prosessia.

"En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa."
”En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa.”

Käyn liikuntakeskuksissa, ja pukuhuoneahdistus on alkanut voimistumaan. Kävin mastektomiassa [rintojen poistossa] joulukuun alussa. Sen jälkeen keho on tuntunut oikeammalta, mutta mä oon jotenkin vääremmässä paikassa siellä pukuhuoneessa. En koe, etten olisi tervetullut naisten pukuhuoneeseen, koen vain olevani väärässä paikassa. Samaa mä olisin miesten pukuhuoneessa.

Jotkut punaniskaheterot sanoo, että sinne tullaan kyttäämään. Mikä siinä on, että niillä on aina seksi mielessä, kun ne miettii vessoja, uimahalleja ja pukuhuoneita. Mä menen tekemään niihin ihan muita asioita.

Pahimmassa tapauksessa tämän pukuhuoneahdistuksen takia ei pystyisi enää käymään liikuntakeskuksissa. Esimerkiksi uimahalleihin en lähde. Kyllä se rajoittaa omaa toimintaa.

Tämän liikuntakeskuksen, jossa käyn, omistaja on kuitenkin mun ystävä. Laitoin suoraan hänelle viestiä, että mitä tekisin asian kanssa. Hän oli mahtava. Hän ehdotti, että voitais alkaa yhdessä miettiä liikuntakeskukseen sukupuolineutraalia pukuhuonetta, joka olisi kaikille avoin – ei pelkästään transihmisille vaan myös ihmisille, jotka haluaisivat intiimimpää tilaa.

Olin ensin itku silmässä siitä ahdistuksesta ja sitten itku silmässä siitä, että minut otetaan tosissaan. Olin aivan, että wau! Ja jossain Oulussa!

En halua välittää semmoista, että täällä Oulussa vielä painitaan karhujen kanssa. Mua ärsyttää se ajatus, että Helsingissä on muka kaikki paremmin. Tämä pukuhuonejuttu olisi kuitenkin hirveän iso muutos, ja se liikuntakeskus saisi varmasti positiivista julkisuutta.

Mulla on paljon tuttuja Oulussa monella alalla. Olen avoimesti ollut, mitä olen, ja yksi Oulun kaupungin työntekijä kysyi multa, että mikä se kolmas vaihtoehto voisi olla, kun he tekevät kaavaketta, jossa on mies- ja nainen-vaihtoehto.

Hän kiitti mua avoimuudesta ja siitä, että jaan asiallista tietoa ja että multa voi kysyä suoraan. Mutta on ihmisen oma valinta, kuinka paljon puhuu itsestään.

Mun kaikista tärkein ja rakkain ystävä kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten. En oikein usko kohtaloon, mutta se tapahtui edellisenä yönä, kun olin menossa ensimmäistä kertaa transpolille. Transpoli on Meilahdessa, ja Ulla kuoli siellä.

Me keskusteltiin tästä transasiasta hänenkin kanssaan. Olin miettinyt, lähdenkö prosessiin. Hän sanoi mielettömän kauniisti, ettei ole ikinä nähnyt minua miehenä tai naisena. Ihminen, joka oli ja on mulle edelleen äärimmäisen tärkeä, oli täysin mun puolella.

Se oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, kun hän meni leikkaukseen. Kun olin käynyt transpolilla, olin hirveän huojentunut ja mulla oli mielessä, miten Ulla voi. Laitoin Ullan äidille viestiä, ja vastaus oli, että uutiset eivät ole hyviä.

Toivottavasti mulle ei ikinä tule toista sellaista päivää.

Viimeisessä tekstiviestissään Ulla toivotti mulle kaikkea hyvää ja muistutti iloita elämästä. Mun ristipistoharrastus lähti siitä, että tekisin työn ’Muista iloita elämästä’.

En ole sitä vielä pystynyt aloittamaan, mutta paljon muita ristipistotöitä olen tehnyt. Tein itselleni semmoisenkin taulun, jossa on Male-/Female-/Fuck off -valintaruudut.”

martu2

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu