tnurmio2

Kadun varjoisalla puolella

Ennen meillä oli rahvaan kulttuuri ja korkeakulttuuri. Nyt meillä on Tuomari Nurmio.

Kuvat Velda Parkkinen

Poliittinen toiminta saattoi pelastaa Hannu ”Hande” Nurmion musiikin valtavirralta. Sen käsityksen voi saada hänen elämäkerroistaan, Tuomari vastoin tah­toaan (1990) ja Dumari (2010).

Kirjat kertovat miehestä, joka kuului 1970-luvun vasemmistoradikaaleihin.

”Suurin osa 60-luvun vasemmistoradikaaleista valui lopulta SKP:n syliin. Taistolaisuus oli Kekkosen Suomessa varsin luonteva poliittinen liike. Se otti YYA-liturgian kirjaimellisesti. Taustalla olivat tietysti myös katkeran sodan traumat. Se suhtautui idealistisesti maailmanpolitiikkaan ja Neuvostoliittoon, ja sen lopputuloksena oli totalitaarisen ideologian ja politiikan hyväksyminen. Se oli eräänlainen lasten ristiretki, joka päättyi ikävästi. ”

Piirit olivat folkhenkisesti suuntautuneita, eikä korruptoitunein länsirock uponnut kaikille. Ehkä vastarinta sai kitaraa näppäilevän Nurmionkin sukeltamaan syvemmälle roots-musiikkiin, maailmanmusiikkiin ja folkiin.

Tai sitten ei.

Nurmion uusimmalla levyllä Dumarillumarei on muun muassa bluesin, surumarssin ja humpan lisäksi räppiä. Sitä edustaa Nurmion 24. albumin nimiraita. Sen korruptoituneemmaksi länsimenoksi ei musiikki käy.

Muutenkin uudella levyllä heiluvat nistit, sotilaat ja raivo­tautiset. Elämän nurja puoli onkin näkynyt Nurmion levytyksissä vuosikymmeniä. Hänen ensimmäinen levyttänyt bändinsä oli nimetty Köy­hien ystäviksi – ironisesti mutta kuitenkin.

”Tuon aihepiirin käsittely on jollain tavalla mulle aika luontevaa. Mun on vaikea sanoa, onko se rappioromantiikkaa vai onko se naturalismia, mutta en mä ajattele sitä niin, että mun pitäisi tai kuuluisi käsitellä sitä. Tätä levyä tehdessä tuntui välillä siltä, että ei enää spurgukamaa, mutta se oli kuin jonkun pakon sanelemaa.”

Musiikin valtavirralta Nurmion on ehkä kuitenkin säästänyt Nurmio itse. Kaksi vuotta sitten taiteilijaa pyydettiin mukaan Vain elämää -tv-sarjaan, tilipussikerhoon, jonka jäsenet nettoavat rupeamastaan 50 000–70 000 euroa.

Nurmio myöntää, että mahdollisuuksia suurempaan menestykseen olisi ollut.

”Mä en ollenkaan halveksi rahaa ja menestystä. Kyllä fyrkka mullekin kelpaa. Mun on vaan ihan mahdoton kuvitella itseäni sinne, pelkkä ajatus alkaa naurattaa. Se tuntuu täysin vieraalta.”

Hän kieltäytyi. Nytkin hän kertoo tuntevansa ”tiettyä vastenmielisyyttä julkkiskuviota kohtaan”.

”Se muistuttaa vähän primitiivistä herravihaa. Mutta Vain elämää on ihan ok niille, jotka sitä diggaa. Ei siitä ole haittaa kenellekään.”

Eräänä huhtikuun tiistai-iltana Nurmio kertoi Helsingin keskustan keikkapaikassa urastaan ja soitti kipaleita sen varrelta: ”Oi mutsi mutsi”,  ”Tonnin stiflat”, ”Lasten mehuhetki”, ”Aavaa preeriaa”, ”Tuhma hauva”, ”Rion satamassa” ja niin edelleen. Häntä haastatteli kirjailija Juha Itkonen, joka kuvasi Nurmion biisejä kaiken kansan tuntemiksi klassikoiksi. Kun artisti itse vähätteli, ettei hänellä oikeita isoja hittejä ole, Itkonen vastasi:

”No, ei ehkä semmoisia, joita soitettaisiin Kauppatorilla Leijonien voitonjuhlissa.”

Nurmio vahvistaa, ettei kukaan tosiaan ole lätkähuumassa kysynyt häntä torikeikalle. Jokaisen karaokebaarin jokaisessa iltamassa lienee kuitenkin vähintään yksi ”Valo yössä”. Ja Nurmion keikat ovat vaihdelleet isojen firmojen pirskeistä ja ministerivieraista asunnottomien iltamiin ja Eino Leino -seuran illanistujaisiin – voisi sanoa, että ne läpäisevät koko kansan.

”Se on yllättävää, että sama matsku toimii joka osoitteessa. Joskus ajattelin, että näille kirjailijoille täytyy vetää tämmöistä kultivoituneempaa stuffia, ja mietin, uskallanko mä näille asunnottomille vetää näitä rujompia biisejä, kun ne on niiden elämään tavallaan yks yhteen. Että mitä kanttia mulla siihen on? Mut riippumatta sosiaaliryhmästä kaikki ne diggaa enimmäkseen samoja biisejä, vaikka varmaan ihan eri fiiliksellä. Mä koen olevani jonkinlainen silta näiden ääripäiden välissä.”

"Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja."
”Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja.”

Toivo Kärjestä kulkee hieman samankaltainen tarina. Fiinissä yksityistilaisuudessa esiintyessään hän kysyi yleisön toiveita, mihin eräs vuori­neuvos tarinan mukaan vastasi: ”Antaa tulla vain ’Rova­niemen markkinoilla’. Mitä te turhaan kyselette?”

Kärjen tapauksessa sivistyneistön ja silmäätekevien ei kuulunut pitää ”Rovaniemen markkinoista”. Rillumareita pidettiin kerrassaan matalaotsaisena ja rahvaanomaisena viihdemuotona. Reino Helismaa ja Toivo Kärki saivat kuraa niskaansa, koska heidät yhdistettiin tuohon kulttuuri-ilmiöön.

Dumarillumarei on tehty eri ajassa, mutta levy viittaa myös tuohon eroon.

”Silloin 50-luvulla oli kulttuurisotia, missä teilattiin nämä rillumarei-­hommat. Sitten ne kävivät itse vastahyökkäykseen irvailemalla korkeakulttuuria. Laajempi kaari on se, että tämä korkeakulttuurin ja rahvaan kulttuurin välinen jyrkkä vastakkainasettelu on kadonnut kokonaan. Klassiset muusikot tekevät koska tahansa yhteistyötä jonkun alakulttuurin edustajien kanssa ja päinvastoin.”

Nurmion teksteistä voi löytää viittauksia muun muassa Aleksis Kiveen, Lauri Viitaan ja Majakovskiin. Hänen sävellyksensä toisaalta innoittuvat vuoroin surumarsseista ja humpasta, vuoroin arabialaismusasta, malilaisesta ­aavikkobluesista ja räpistä.

”Edustan semmoista pelimanni­perinnettä, en ole koskaan käynyt mitään musiikkikouluja tai opistoja. Olen siinä mielessä samanlainen kuin nämä rillumarei- tai bluesukot, kaikki on korvakuulolta ja käsikopelolta itse opittua. Silloin kun aloitin nämä hommat, oli sääntönä, että lähdettiin kellarista ja joskus ehkä päästään telkkariin. Mutta nyt lähdetään telkkarista ja toivotaan, ettei päädytä kellariin.”

Onko musa hyvää artistin omasta mielestä? Se on edelleen olennaisin kysymys.

”Mulle riittää periaatteessa se, että saan feedbackiä läheisiltä ja samassa skenessä pyöriviltä ihmisiltä. Vaikka totta kai tämmöisessä duunissa myös tarvitaan julkisuutta. Tässä täytyy olla esillä. Jos sä olet tehnyt jotain, totta kai sä toivot, että se saa yleisöä ja menee kaupaksi.”

Viimeisen neljän vuoden ajan Nurmio on tehnyt levyn vuodessa. Viime vuonna hän teki folklevyn Tuomari Nurmio ja Folk-Liisa Ihmemaassa, sitä edellisenä vuonna julkaistiin Tales of Judge Bone Hoedown-kokoonpanon kanssa ja sitä edellisenä Dumari ja Spuget pistivät ulos levyn Bailaa!, kun vuotta aikaisemmin oli tullut bändin nimeä kantava slangilevy Dumari ja Spuget.

”Pää on kuin jonkinlainen pato tai painekattila: kun paine kasvaa tarpeeksi kovaksi, mun on pakko ryhtyä hommiin, en voi enää pysäyttää sitä. Ensin pohditaan vaihtoehtoja: Edessä on torilta eri suuntiin lähteviä katuja. Sä kelaat, mihin päin lähdet. Lähdetkö tuota pientä kujaa vai tuota bulevardia pitkin.”

Dumarillumareilla Nurmio kertoo valinneensa ”vähän leveämmän kadun”. Sillä hän tarkoittaa isoa bändiä ja sen soundia. Tämä ei ole niitä rujoimpia levyjä, kujia roskiksien takana.

Dumarillumarei käsittelee Nur­mion sanoin Suomea ”about kolmen sukupolven ajalta”. Siellä on kaikuja sisällissodasta alkaen. Suomi 100 -levyä taiteilija ei kuitenkaan ole tehnyt: materiaali tuli ensin ja tulkinta sitten.

Kaikki levyn historialliset kerrostumat eivät ole historiassa. ”Tsaari” kertoo samalla nyky-Venäjästä ja ”Joutavia jorinoita” vihapuheesta.

”Toi on käsittämättömästi päässyt handusta toi paskanjauhanta. Tsekkasin joskus netistä jotain palstaa, jossa puhuttiin autoista. Siinä ensin tyypit juttelee parista automerkistä, mutta yhtäkkiä se sävy muuttuu ja alkaa helvetinmoinen haistattelu, joka sitten päätyy tappouhkauksiin. Miten ihmeessä ihmiset tippuu noin ojan pohjalle ikään kuin huomaamatta?”

Maailmassa, jossa vaikutusvaltaiset presidentitkin saattavat puhua tai tviitata läpiä päähänsä ja lietsoa vihaa, Nurmion mukaan kadunmiestäkin saattaa houkuttaa lähteä samoille linjoille.

”Ymmärrän senkin, että ihmisiä huolestuttaa vaikka tämä pakolaiskriisi. Kun maailma muuttuu, jotkut yrittää pitää kiinni fundamentalistisista arvoista ja kääntää maailmaa taaksepäin väkivallan avulla. Totta kai se aiheuttaa helvetisti huolta. Samoin sekin, että kuinka paljon tämänkaltainen maa kestää maahanmuuttoa. Mutta näistä asioista tarvitaan asiallista tietoa ja suoraa keskustelua.”

Vihapuheen aikana tekee toisaalta mieli olla hiljaa, ettei itse joudu kohteeksi. Keskusteluun osallistuminen on käynyt vaikeaksi, ainakin joillekin.

”Nämä niin sanotut valeuutiset, vaihtoehtoiset totuudet ja muut höpinät ovat vaarallisia. Tässä käydään taistelua asioista isossa mittakaavassa: demokratiasta, oikeusvaltiosta, ilmaisunvapaudesta ja siitä, mitkä asiat pitää paikkansa ja mitkä on tabuja. Ja ne, mitkä on tabuja, pitäisi nostaa pöydille ja niistä pitäisi puhua avoimesti. Se on ennen kaikkea politikkojen, toimittajien ja miksi ei myös taiteilijoiden duuni.”

Nurmio ottaa taiteilijoista esimerkiksi Aki Kaurismäen ja hänen uusimman elokuvansa Toivon tuolla puolen.

”Kun katsoo sitä leffaa, sehän on selkeästi satu niin kuin Kaurismäki itsekin sanoo, mutta siinä otetaan emotionaalisella tasolla väkevästi kantaa. Se on sukua Chaplinin leffoille, joiden vuoksi hänestä tuli USA:ssa persona non grata. Sen ajan vainoharhaiset vihanlietsojat eivät sietäneet hänen satujaan.”

Musiikki ei siis ole varsinaisesti pelastanut Nurmiota politiikalta. Hän ei kuitenkaan koe velvollisuudekseen nostaa esiin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä yhtään sen enempää kuin ”maan hiljaisia”.

”Pidän ihanteena sitä, että teen, mitä mieleen juolahtaa tai minkä sillä hetkellä koen mielekkääksi, tärkeäksi tai hauskaksi.”

Toistaiseksi metodi on toiminut. Nurmiolla on tarpeeksi suosiota, että hän pysyy leivässä, mutta ei niin paljon, että julkisuuden kirot vaivaisivat liikaa.

”Olen pysynyt sopivasti kadun varjoisalla puolella. Olen siihen tyytyväinen. Tasapaino ennen kaikkea.”

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *