elainjuttukuvitus_valmis

Ihminen, sinuttele sikaa

Teksti Selma Lähteenmäki Kuvat Annika Pitkänen

Tapamme puhua eläimistä heijastuu väkisinkin siihen, miten eläimiä kohtelemme.

On ihmisiä, jotka hermostuvat, kun lemmikkikoiraa kutsutaan hellitellen vauvaksi. He lyövät ääliön leiman sen otsaan, joka erehtyy lässyttämään kissalleen kuin sylilapselle.

Kenties hermostujat kuvittelevat dystopian. Heidän mieltään saattaa jäytää pelko siitä, mitä inhimillistämisen prosessista väistämättä seuraa. Mopseja mekoissa! Ääni­oikeus naudoille! Ehkä he pelkäävät, että inhimillistäminen on eläimen muuntamista ihmiseksi an sich.

Inhimillistämistä ei kuitenkaan pidä käsittää näin. On mielekkäämpää ymmärtää se prosessina, jossa eläimelle myönnetään jakamaton itseisarvo.

Maailmankuvamme muuttuu, kun eläimestä tulee hän.

Kieli luo ihmisen ja muiden eläinten välille railon. Railo on erityisen selvästi nähtävillä suomen kielen pronomineissa. Ihmiselle myönnetään subjektius persoonapronominilla, demonstratiivipronominit osoittavat objekteja: asioita, esineitä – ja muita eläimiä. Kielemme on tässä suhteessa jumahtanut 1600-luvun kartesiolaisen dualismin traditioon, joka kategorisoi toiset eläimet hengettömien automaat­tien joukkoon.

Toiseuttavat ilmaisut eivät toki rajoitu pronomineihin. Railoa louhitaan leveämmäksi monilla niin banaaleilla ilmaisuilla, ettemme herää kyseenalaistamaan sitä, millaista eläinkuvaa tällainen kieli ylläpitää. Vasikkaansa maailmaan ponnistava lehmä ei olekaan äiti, joka synnyttää, vaan poikiva emä. Metsästettävään lajiin kuuluva eläin häivytetään yksilöstä riistaksi. Kuollut eläin ei ole ruumis: siitä tulee ruho tai raato.

Erityistä huomiota ansaitsee termistö, jota käytämme akteista, joissa ihminen riistää eläimeltä hengen. Kun eläin teurastetaan tai lopetetaan, kadottaa kieli teosta sen moraalisen painolastin, väkivallan, joka muuten olisi ilmeinen, kun puhutaan tappamisesta. Kun teurastamossa teurastetaan nautaa, ei siellä ammuta, viilletä ja paloitella yksilöitä – teurastamossa prosessoidaan massaa.

Tiede ja moraalifilosofia alkavat tunnistaa sen, että eläin on mitä suurimmassa määrin hän: henkilö, persoona, subjekti. Ihmismielet ja -kielet kulkevat tässä tunnistusprosessissa valitettavan jäljessä.

Niinpä me ihmiskuntana edelleen tapamme ja hyödynnämme miljardeja eläimiä vuosittain ilman sen suurempia moraalisia tunnontuskia. Ja hoemme railon reunalla mantraa: ”Eläintä ei saa inhimillistää.”

Ahdistus eläinten inhimillistämisen negatiivisista vaikutuksista paisuu suhteettomaksi sen rinnalla, että sen positiiviset vaikutukset ovat järisyttäviä – niin eläinyksilöiden kuin ympäristönkin kannalta. Kun eläimestä tulee hän, astuu eläin moraalisen katsantomme piiriin, mikä pakottaa meidät pohtimaan muun muassa ruoan­tuotantomme eettisiä kantimia uudelleen. Tässä pohdinnassa toiseuttava kieli palvelee ainoastaan tehotuotannon julmaa logiikkaa.

Kissalle ja koiralle lässyttävä on siis itse asiassa lähempänä kestävää ja oikeudenmukaista eläinsuhdetta kuin se, joka näkee eläimessä arvoa ensisijaisesti resurssina. Sillä kukapa hengettömälle objektille lepertäisi? Lässyttämisen ja eläimiä koskevan kielen normien purun, railon kaventamisen, soisi täten ulottuvan lemmikeistä myös muihin ihmisen vaikutuspiirissä eläviin eläimiin.

Siispä: inhimillistetään, lässytetään, leperrellään! Kujerrellaan kanoille, sinutellaan sikoja, kutsutaan vasikoita vaikka vauvoiksi.

Sillä vauvoja ei tässä maailmassa kasvateta tapettaviksi.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: