kati outinen kollaasi

Hyvän tekemisen puolesta

Näyttelijä Kati Outisen matka näytelmäkerhosta suolle.

Kuvat Velda Parkkinen

”Ei taiteella ole mitään tehtävää. Luen juuri Valistuksen vuonna 1962 julkaisemaa Lasten runotarta, jossa runous on valjastettu kasvatustehtävän asialle. Se on ahdistavaa. Taiteen olemus on, että kahdesta yleisön edustajasta toinen voi kokea sen puhuttelevana ja toinen ei, ja he ovat molemmat oikeassa”, linjaa Kati Outinen kahvipöydän ääressä ja heiluttelee sanojensa vakuudeksi laastaroitua etusormeaan.

Taiteen tekemisessä pitää silti olla eetosta ja itsekunnioitusta. Tämä käy hyvin ilmi Outisen pitkästä urasta.

Hänen tapauksessaan tie taiteilijaksi näyttää myös käyneen luontevasti. Kouluaikana Outinen harrasti teatterin ohella balettia, kävi tanssi­teatteri Raatikon tanssitunneilla, askarteli savipajakerhossa sekä soitti nokkahuilua ja kitaraa.

Tärkein oli kuitenkin Oulunkylän yhteiskoulun äidinkielenopettaja Ilmo Nukarisen vetämä näytelmäkerho. Sen toimintaan Outinen osallistui aktiivisesti 11-vuotiaasta abivuoteen asti.

”Kiitollisena olen huomannut, että koko urani aikana ei ole tullut eteen mitään, mitä emme olisi käsitelleet jo näytelmäkerhossa.”

Outisen ammatillinen läpimurto oli toinen päärooli Tapio Suomisen ohjaamassa elokuvassa Täältä tullaan elämä! (1980). Aikansa sukupolvielokuvassa käsitellään lähiönuorten oireilua hukassa olevien vanhempien, enimmäkseen vanhanaikaisten opettajien ja pahantahtoisten viranomaisten kanssa. Outinen esittää elokuvassa Lissua, tarkkailuluokan ainoaa tyttöä.

Yle Teema näytti elokuvan viime joulukuussa. Se on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. Outisestakin on selvästi mukava muistella sen ­tekemistä.

”Onhan sen rytmi toinen kuin nykyään, ja oikeiden opettajien näytteleminen on vähän jäykkää. Mutta kaikki siinä kerrottu on jossain muodossa tapahtunut oikeastikin. Siinä mielessä se on vilpitön, ja sellainenhan ei vanhene koskaan.”

Sukupolvi- ja sukupuoliasetelman kannalta jännitteinen rooli tuotti paljon sekä fani- että vihapostia.

”Se määritteli myös sen, mitä haluan taiteilijana tehdä. En ajattele, että töissä pitää olla aina joku yhteiskunnallinen aspekti, vaan enemmän niin, että haluan hakeutua kohti sellaisia ihmisiä ja vuorovaikutusta, joiden kautta voi oppia ja joille itsellä on annettavaa.”

Juuri tässä suhteessa yhteistyö Aki Kaurismäen ja tämän ympärille muodostuneen tekijäjoukon kanssa on ollut erityisen palkitsevaa.

Ennen ensimmäistä yhteistä elokuva Outinen ehti kuitenkin käydä Teatterikorkea­koulun, olla kiinnityksellä Kom-teatterissa ja perustaa perheen.

Varjoja paratiisissa (1986) on Kaurismäen Työläistrilo­gian ensimmäinen osa. Siinä Outinen esittää kaupan kassalla työskentelevää Ilonaa, joka kohtaa roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää). Romanttisen suhteen kehittymistä on harvoin kuvattu yhtä pidättyvin tunneilmaisuin.

’”Se oli elokuva, missä Akin bändi löysi toisensa: siihen tuli mukaan porukka, joista monet ovat olleet mukana aina sen jälkeenkin. Minun kannaltani tärkeää oli, että alusta asti luottamus Akin kanssa oli molemminpuolista. Nykyäänkin kun Aki ehdottaa jotain, inspiroidun jatkamaan siitä suoraan. Juuri siitä lähtee saumaton yhteistyö.”

Tulitikkutehtaan tytössä (1990) Outinen esittää nimihenkilö Iris Rukkaa. Niin kodissa, töissä kuin epäonnisessa parisuhteessakin riistetyn tehdastyöläisen nöyryys kestää pitkään, mutta lopulta hänen kostonsa on kauhea. ”Se tosiaan­ oli semmoinen pelkistetty, less is more -tyylinen juttu”, naurahtaa Outinen.

Hän muistelee myös elokuvan Kauas pilvet karkaavat (1996) tekemisen erikoisia olosuhteita. Sen pääosaan ajateltu Matti Pellonpää kuoli ennen kuvausten alkamista. Aikataulujen ja monen muunkin asian mentyä sekaisin elokuva jouduttiin kuvaamaan lähinnä öisin.

”Peltsistä tuli ensimmäinen, joka lähti bändistä autuaamille metsästysmaille. Elokuvasta tuli siksi yhteinen surutyö”, huokaa Outinen, joka elokuvassa esittää vaikeuksiin joutuvan ruokaravintola Dubrovnikin hovimestaria.

Kaurismäen kyydissä Outinen tuli myös palkituksi Cannesissa vuoden 2002 parhaana naisnäyttelijänä. Sen hän sai elokuvan Mies vailla menneisyyttä (2002) Irmana, joka jakaa Pelastusarmeijassa soppaa ja löytää yhteisen sävelen muistinsa menettäneen miehen (Markku Peltola) kanssa.

”Akin leffoissa ihmiset yleensäkin auttavat toisinaan, mutta Irman hyvän tekemisessä uutta oli nimenomaan aatteellisen järjestötoiminnan näkökulma”, tulkitsee Outinen.

2010-luvun yhteisiä elokuvia ovat Le Havre (2011) ja tuore Toivon tuolla puolen.

”Vasta Le Havrea Cannesissa katsoessani ymmärsin, miten poliittinen se on. Onhan jo työläistrilogiassa kyse matalapalkka-alan ammateissa olevien ihmisten itsekunnioituksesta ja heidän työmahdollisuuksistaan, mutta nyt näkökulma oli globaalimpi ja entistä enemmän ajan hermolla. Vaikka ollaan kasvettu koko ajan yhdessä samaan suuntaan, hämmästyin, miten tässä kohtaa Aki oli mennyt vielä yhden askeleen eteenpäin.”

Le Havressa Outinen esittää Arlettyä, kengänkiillottaja Marcel Marxin (André Wilms) rakasta vaimoa, joka sairaalaan joutuessaan peittää mieheltään sairauden vakavuuden. Vaimon kuih­tuessa sairaalassa Marcel yrittää pelastaa paperittoman pakolaispojan viranomaisten vainolta.

Outinen myöntää, että pakolaiskysymykseen liittyvän tiedostavuuden rinnnalla elokuvan sukupuolirooleissa on aika vanhahtava sävy.

”Siinä on kuitenkin olennaisena hyvän tasapainon metataso. Vaimo on pitänyt aina huolta miehestä ja tämän itsekunnioituksesta, mutta nyt tämä hyvän tekeminen siirtyy siihen, miten mies kohtelee hädänalaista poikaa. Toisaalta minusta fiktiivinen roolihenkilö saa olla vanhanaikainenkin: oleellisempaa on, että hänellä on kokonainen maailmankuva ja luonne. Sitä paitsi vaikka hyvän tekeminen on aina myös hiukan itsekästä, se ei vie pois sitä, että hyvän tekeminen on myös ­hyvää.”

Toivon tuolla puolen jatkaa pakolaisteemasta aika lailla siitä, mihin Le Havre päättyi. Sen päätarinassa kuvataan Syyriasta Suomeen paperittomana saapuvaa Khaled Alia (Serwan Haji), joka päätyy kohtaamaan meikäläisen byrokratian ja ennakkoluulot mutta myös pohjimmaisen hyväntahtoisuuden. Hyvin retrospektiivisessä hengessä Kaurismäki marssittaa elokuvaansa tutunoloisia asetelmia ja hahmoja eri puolilta tuotantoaan. Kameran edessä nähdään myös melkein kaikki hänen hengissä olevat luottonäyttelijänsä.

Kati Outinen esittää lyhyessä episodissa vaatekauppiasta, jolle alaa vaihtava paitatukkuri Wikström (­Sakari Kuosmanen) yrittää myydä varas­toaan.

Haastattelua edeltävänä päivänä elokuvan nähnyt nähnyt Outinen on elokuvasta vilpittömän innoissaan.

”Jo Tulitikkutehtaan tytössä on kohtaus, missä ankean arjen keskellä televisiouutisista tulee raportti Tiananmenin aukion verilöylystä. Siinä rinnastetaan pienen ihmisen taso suuren maailman ongelmiin. Uuden elokuvan tapahtumissa ollaan koko ajan keskellä globaalin tason ongelmaa, mutta telkkarista katsotaan Pikku Kakkosen Ransua. Ryhdyin hihkumaan, kun se Ransu tuli esiin. Siinä kiteytyy sekä turvautuminen vanhaan ja tuttuun että se, miten halutaan olla näkemättä isoja asioita. Minusta tämä on tärkeä kuva Suomesta!”

Elokuvahakemisto IMDb:stä löytyy Outisen kohdalta peräti 65 näyttelijäviittausta. Hän on Komin ja Ryhmä­teatterin ohella esiintynyt lukuisissa yksittäisissä teatteriproduktioissa, tehnyt jatkuvasti työprojekteja ulkomailla ja osallistunut Salatut elämät -televisiosarjan käsikirjoittamiseen. Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina hän toimi vuosina 2002–2013.

Outinen myöntää silti, että leimautuminen Aki Kaurismäen yhdeksi hovinäyttelijäksi on saattanut rajoittaa muiden työtehtävien saamista.

”Haluan tietenkin tulla käsitellyksi omana itsenäni, mutta ei se silti harmita eikä häiritse, ennemmin olen ylpeä ja onnellinen, että olen saanut olla mukana. Ja olihan kuulemma Berg­maninkin näyttelijöillä erilaisia vaikeuksia saada muilta hommia.”

Outinen katsoo samalla, että hänen uransa aikana televisio, elokuva ja teatteri ovat taiteen lajeina lähentyneet toisiaan.

”Henkilökohtaisesti vihaan esimerkiksi videoscreenien käyttöä teatterilavalla. Tarkoitan ennemminkin sitä, miten hyvä taide lirvahtaa huolella tehtäviin televisiosarjoihin. Sieltä ne rohkeimmat tarinankerronnan ja eeppisen kehittelyn jutut nykyään usein löytyvät”, huomauttaa Outinen.

Esimerkkeinä hän mainitsee True Detectiven ensimmäisen tuotantokauden, ranskalaisen Kuolleista palanneet -sarjan, tanskalaisen Perilliset-sarjan ja suomalaisen Kohtuuttomuuksia-sarjan.

Esitystaiteen puolella Outinen kertoo viime aikoina innostuneensa erityisesti nuorten naistekijöiden kuten Anna Paavilaisen, Saara Turusen ja Aino Vennan hankkeista.

”Olin kymmenen vuotta Teatterikorkeakoulussa rohkaisemassa oppilaita kokeilemaan kaikenlaista uutta, esimerkiksi old school -teatterin, monitaiteellisuuden ja paikkaan sidottujen esitysten yhdistelyä. On todella kun­nioitettavaa, että osaavat taiteilijat tekevät luovaa ja kokeilevaa teatteria siitä huolimatta, ettei siitä tänään helpolla saa palkkaa.”

Outisen viimeisin projekti on vielä helmikuun ajan Teatteri Jurkassa pyörivä monologiteatteriesitys Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Se on hänen kirjoittamansa yhden naisen esitys, joka käsittelee muistin ja minuuden katoamista.

Outinen on kiertänyt jo vuonna 2014 käynnistetyn esityksen kanssa hoitolaitoksissa, kouluissa, juhlissa ja milloin missäkin.

”On myös kulttuuripoliittinen kannanotto, että voin sijoittaa esitykseni melkein minne tahansa niin, että ympäristö on osa esitystä. Tarvitaan vain yksi ihminen joka liikkuu, esiintymisasu ja rekvisiitaksi tuoli, jolle ei ole muita vaatimuksia kuin että siinä ei saa olla kädensijoja. Tietenkin sen pitää olla myös työturvallisella tavalla kestävä”, Outinen virnuilee.

Tässä vaiheessa käy ilmi sekin, että hänen puheensa tahdissa heiluvan etusormen laastari ei ole työ- vaan keittiötapaturman seurausta.

Ensi syksyksi Outinen valmistelee yhdessä koreografi-tanssija Anna­tuuli Saineen kanssa Siikanevan suolla esitettävää monitaiteellista projektia, joka liittyy samaan aikaan järjestettävään ilmastonmuutosaiheiseen suokonferenssiin.

”Esityksessä on tietenkin kyse luonnon ja ihmisen suhteesta. Silti kun jo Suomi-sanaan sisältyy suo, voi kysyä, voiko suomalaisuuden ydintä tavoittaa missään yhtä hyvin kuin suolla. Suo pursuaa vanhaa mytologiaa, virvatulia, hukutettujen kauhutarinoita, uskonnollisia rituaaleja, metaanipäästöjä, sulavaa ikiroutaa sekä erilaisia materiaaleja, joita käytetään vaatteisiin, rakentamiseen, kauneudenhoitoon ja vaikka mitä. Kaiken tämän lisäksi minua piinaa myös suolla otettu ikoninen lehtikuva itsensä tappaneesta hiihtäjästä”, hän kuvailee.

Vaikka Outinen kavahtaa taiteen valjastamista yhden totuuden julistamisen välineeksi, tietty yhteiskunnallinen näkökulmaisuus tuntuu tavan takaa nousevan esiin hänen puheessaan.

”Nuorena näyttelijänä mietin, etten halua ottaa kantaa mihinkään asiaan suoraan, koska ajattelin että roolien uskottavuus voi siitä kärsiä. Ainahan se kuitenkin tihkuu läpi, missä joukoissa sitä seisoo”, naurahtaa Outinen ja jatkaa:

”Ajattelin myös, että on asioita, jotka ovat poliittisia, ja toisia, jotka eivät ole. Nykyään taas ajattelen, että kaikki on poliittista, siihen tyyliin kuin Li ­Andersson puhui jossain hampaiden pesusta: Se, että hoidatko hampaitasi vai et, vaikuttaa siihen, mikä taakka siitä tulee terveydenhuollolle. Ja toisaalta voi miettiä, miten joku tietty hammastahna liittyy vaikka pohjaveteen tai lapsityövoimaan.”

Mikä sitten on aikaamme piinaava pääongelma?

”Se on varmaan kuuntelemattomuus, se että totuutena pidetään sitä, mihin uskotaan. Ennen vanhaan ymmärrettiin helpommin, että poliitikkojen ’totuus’ ei esimerkiksi tieteen tai taiteen kannalta ole pysyvä totuus, vaan että totuus muuttuu keskustelun ja uuden tiedon myötä. Nyt taas eletään tilanteessa, missä ei päästä sopuun edes siitä, mikä on oikea ongelma ja mikä lillukanvarsi”, purnaa Outinen vakavasti.

”Itse ajattelen ongelmana esimerkiksi ilmastoa, sitä miten kokonaisia maita uhkaa muuttua asumiskelvottomaksi, ja samalla esimerkiksi koulutusta ja tasa-arvoa. Joillekin toisille suurin ongelma on se, että talous ei kasva tarpeeksi.”

Kati Outinen: Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Teatteri Jurkassa 18.2. asti

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen.
Elokuvateattereissa nyt

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *