OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hymy häpeän jälkeen

Taiteilija Toni Kitti käsittelee hiv-häpeää pois taiteessaan.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Heli Yli-Räisänen ja Toni Kitti

Galleria Lapinlahden sisäänkäynnillä on vinyylinen kynnysmatto, jossa on hymyilevän nuoren miehen kasvokuva. Walk Over Me on taiteilija Toni ­Kitin omakuva, yksi teos hänen näyttelyssään The Persistence Of Plastic.

”Mun yli on kävelty ja päälle paskottu aika paljon milloin mistäkin syystä – koska olen homo, vähän outo, hiv-positiivinen enkä työelämässäkään pärjännyt.”

Näyttelyyn tullessaan jokainen kävijä joutuu ensimmäisenä kävelemään Kitin yli ja kysymään itseltään: mikä oikeuttaa tallomaan toisen ja tahrimaan tämän elämänilon?

The Persistence Of Plastic -näyttely on entisessä mielisairaalassa Helsingin Lapinlahdessa. Mielisairaalaan tai hautausmaalle Kitti ajattelikin joskus päätyvänsä.

”Vuonna 2012 sairastuin flunssaan, joka vei sairaalaan asti. Olikin sitten vähän pahemman laatuinen flunssa, nimittäin aids. En edes tiennyt olevani hiv-positiivinen, en käynyt testeissä, ja syy siihen oli, että mä en uskonut hiviin ja aidsiin. Tiedän, että se kuulostaa älyttömältä eikä sitä ole helppo ymmärtää.”

Netissä oli sivusto, jolla oli tutkijoita vakuuttamassa, että hiv ja aids eivät ole totta. Kitti kertoo, että hänet oli kuin viritetty uskomaan sellaista. Taustalla oli rikkinäinen perhe, kasvu homoja syrjivässä yhteiskunnassa, paljon sellaista, mikä sai tarttumaan älyttömyyksiinkin.

”Nyt hävettää, että olen ollut niin tyhmä. Se oli oikeas­taan ihan sellaista lahkolaisuutta. Ei uskottu, että hiv ja aids ovat todellisia. Mä olin sellaisessa uskossa.”

Kitti vietti sairaalassa kolme kuukautta, hänellä oli aidsin takia paljon sairauksia, myös syöpä nimeltä kaposin sarkooma, joka aiheuttaa ihoon leesioi­ta eli verisuonikasvaimia.

”Sairastumisen jälkeen katsoin peiliin ja näin itseni täynnä leesioita. Ajattelin, että elämä oli sitten siinä, ja jos eloon jäänkin, niin painun jonnekin maaseudulle yksin häpeä­mään. Olin ollut hävettävän tyhmä epäuskossani hiviin ja aidsiin, ja aidsin pilaama ulkonäkökin hävetti.”

Sairaudet pystyttiin onneksi parantamaan, mutta häpeälle lääketiede ei voinut mitään. Se tuli taiteeseen.

”Päätin kohdata häpeän. Päätin kertoa omasta tyhmyydestäni ja näyttää leesioita täynnä olevan kehoni taiteessani. Olenhan mä vähän hullu, kun sillä tavalla paljastan itseni. Ehkä mä vähän testaan ihmisiä: minä en häpeä tätä, häpeävätkö he?”

Kitti kertoo, että aidsin aiheuttamaa kaposin sarkoomaa ei ole taiteessa käsitelty omakuvien kautta, koska taiteilijat, jotka 80–90-luvulla kaposin sarkoomaan sairastuivat, kuolivat ennen kuin ehtivät ottaa sen mukaan taiteeseensa. Nykyään taas kyseinen syöpä on hänen mukaansa länsimaissa melko harvinainen, koska hiv-positiivisia pystytään hoitamaan hyvin.

Ennen sairastumista Kitin taidetta määrittivät elämänilo ja muovi. Vakavista aiheista huolimatta ne ovat edelleen läsnä. Nyt ne ovat vain saaneet erilaisia ulottuvuuksia.

”Aidsiin sairastumisen kautta oman kehon kuolevaisuus tuli todella lähelle, mutta elämänilo on ollut moottori, joka ajaa mua eteenpäin.”

Muovi valikoitui materiaaliksi aikanaan sattumalta.

”Pikkuhiljaa siitä alkoi tulla jonkinlainen filosofia: muovi jää tänne, kun kaikki muu häviää. Samoin ihmisestä jää kuvat, vaikka ihminen itse kuolee. Ne jäävät kertomaan meidän kulttuurista.”

Nykyään Kitti osaa käsitellä häpeäänsä. Naamiot ovat tärkeässä roolissa hänen näyttelyssään.

”Ihmiset eivät mun mielestä kohtaa itseään ja häpeäänsä. Silloin pitää piilotella häpeänaamion takana. Miten voi rakastaa itseään, jos häpeää itseään? Kaikki tuntevat joskus häpeää, mutta se pitää kohdata. Hymykin voi olla eräänlainen naamio. Mä hymyilen kaikissa kuvissani, silloinkin, kun naamio peittää suun.”

Kitti sanoo, että häpeää ja syrjintää on seksuaalivähemmistöjenkin parissa.

”On kurjaa, että mua saatetaan syrjiä homopiireissäkin. Suomessa ei vieläkään tiedetä hivistä ja aidsista paljon, ei käydä testeissä eikä tiedetä, että hiv-positiivisena eläminen on normaalia. Jos yksikin tyyppi menee testeihin mun esimerkin takia, niin kaikki tämä itseni ja tyhmyyteni julkiseksi asettaminen on ollut arvokasta.”

Julkisuus yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo Kittiä. Ihmiset osaavat lyödä lyötyä.

”Oma tyhmyyteni on lannistanut mua yhtä lailla kuin muut ihmiset. Saa nähdä, miten ihmiset reagoi muhun tämän näyttelyn jälkeen. Jos ne nauraa mulle, voin ajatella, että ne ei tunne mua. Omalle tyhmyydelleen taas pitääkin osata nauraa.”

Toni Kitti:
The Persistence Of Plastic

29.3.–16.4.2017, Galleria Lapinlahti, Helsinki

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *