raisa-omaheimo

Hulluimpia ovat ne, joiden pää kestää maailman epäkohtia

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Velda Parkkinen

Raisa Omaheimo kirjoitti mielenterveyshäiriöistä kärsivien kokemuksista näytelmän.

Syöt kato hyviä rasvahappoja, liikut ja piristyt – sillä siitä pääsee!” Tällaisia neuvoja ihmiset antavat mielenter­veyshäiriöistä kärsiville ihmisille. Niitä Raisa Omaheimo on googlaillut internetistä tulevan näytelmänsä käsikirjoitusta varten – paskoja neuvoja mielenterveysongelmiin, kuten hän niitä itse kutsuu.

”Hyvin syöminen, nukkuminen ja liikunta voivat ylläpitää mielenterveyttä, mutta ei niillä parane vaikkapa vakavasta masennuksesta. Sellaisten neuvojen antaminen on toisen sairauden vähättelyä”, Omaheimo lisää.

Vuonna 2016 Omaheimo seisoi yksin lavalla ja esitti Läski-monologia, joka kertoi läskistä, kehollisuudesta, toiseudesta ja vallasta. Jokainen esitys oli loppuunmyyty.

Tekeillä oleva näytelmä on nimeltään Häiriö, ja se käsittelee mielenterveyttä mutta samalla jälleen toiseutta, valtaa, yhteiskuntaa ja kontrollia. Esityksen ohjaa myös Läski-monologin ohjannut Elina Kilkku. Käsikirjoittaja Omaheimon lisäksi lavalla nähdään Kati Palokangas, ja työryhmään kuuluu myös ­Tomi Flyckt.

”En halua puhua kenenkään yli tai käyttää kenenkään ääntä. Häiriössä ­haluan antaa äänen niille, joilla mielenterveyden häiriöitä on – ei sillä, ettei mulla olisi niistä omakohtaista kokemusta, mutta puhuin Läskissä ihan tarpeeksi itsestäni.”

Omaheimo pani Facebookiin ilmoituksen: hän etsi ihmisiä, jotka olisivat halukkaita kirjoittamaan mielenterveyshäiriöistään.

”Odotin jotain neljää kirjoitusta, koska ei näistä välttämättä haluta kertoa. Ja ihmisten, joilla on häiriöitä, voi olla vaikea kirjoittaa, ihan niin kuin masentuneen voi olla vaikea saada aikaiseksi tai jonkun muun jäsennellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan paperille asti. Mutta kirjoituksia tuli ihan hirveästi! Yli 40 tekstiä, yhteensä yli 300 liuskaa. Tämä kokemusten jakamisen halu yllätti mut aivan täysin. Valitsin kaksitoista tekstiä, joiden kirjoittajiin otin yhteyttä.”

Yksi näistä kahdestatoista oli Pasi.

”Näin Raisan ilmoituksen ja aloin siltä istumalta kirjoittaa. Mulla on intohimoja kirjoittajana, ja tuntui, että haluan kirjoittaa omista kokemuksistani, en sitä sen enempää ajatellut. Kirjoitin asioita, joita en ole koskaan missään tai kenellekään kertonut. Pointti mun kirjoituksessa oli se, että nämä fiilikset on kulkeneet mukanani, vaikka olen elänyt ihan ’normaalia’ elämää. Olen onnistunut peittämään paljon, kuten voimakkaat paniikkihäiriöt. Olen ollut työelämässä, ja ihmiset kuvailevat mua rauhalliseksi, mutta mun sisällä kuohuu paljon monenlaisia asioita. Ihmiset usein kai ajattelevat, että ongelmat ovat näkyviä, mutta eivät ne aina näy”, Pasi kertoo.

Pasilla ei ole koskaan ollut mitään selvää diagnoosia. Hänen kohdallaan on puhuttu paniikkihäiriöstä ja mielialahäiriöstä.

”Mulla on vaikea perhe­tausta, Turmiolan Tommi -hengessä mentiin. Lapsuudesta jäi käteen irrallisuus, vaikeus luottaa mihinkään ja keneenkään ja tieto, että milloin tahansa kaikki voi romahtaa. Analysoin sitä itse niin, että lapsuudesta lähtöisin olevat turvattomat tilanteet elävät mussa vieläkin. Välillä pitää muistuttaa
itseään, että olen nyt satakiloinen aikuinen äijä, ei mulla ole mitään hätää. Mutta tunnetasolla on edelleen jotain, enkä ole löytänyt ratkaisua, miten siitä turvattomuudesta pääsisi pois.”

Vaikeimmassa asemassa­ mielenterveyshäiriöistä kärsivien joukossa ovat vakavasti mielisairaat, kuten skitso­freenikot ja psykoosin sairastaneet. He ovat yksi syy, miksi Omaheimo halusi tehdä esityksen.

”Naistenlehdissä on ny­kyään jo ihan ok olla uupunut ja masentunut, silleen vähän alakuloinen, mutta jos on skitsofreenikko tai ollut psykoosissa, niin ei sellainen ole vakavasti otettava, vertainen ihminen, työntekijä tai kumppani. Se on sit se hullu. Väitän, että vaikeita mielenhäiriöitä läpikäyvillä ihmisillä ei ole meidän yhteiskunnassamme ääntä.”

Toinen tärkeä pointti Omaheimon mukaan on mielenterveyshäiriöiden tabuluonne. Ihmisten mielissä mielenhäiriöt ovat aina muilla, ne eivät tapahdu itselle, eivät lähipiirissä, eivät tasapainoista elämää eläville. Mielenterveys­häiriö voi kuitenkin tulla kenen tahansa kohdalle.

”Maailmankatsomukseni keskeinen palikka on se, että me ollaan tosi haurailla langoilla kiinni tässä elämässä. On hölmöä ajatella, että kaikki, mitä meillä on, olisi jotenkin omaa ansiota. Siinä on mukana niin paljon etu­oikeuksia, ja kaikki on hävittävissä niin äkkiä. Yksi tapahtuma – oli se sitten läheisen menetys, onnettomuus, irtisanominen tai jotain muuta – ja mieli voi sairastua.”

Myös hyväosaisilla on mielenterveyshäiriöitä. Joissain piireissä niistä ei vain ole soveliasta puhua. Menestyvä ihminen, jolla on perheidylli ja omaisuutta, voi vaieta häiriöstään, koska pelkää stigmaa, uskottavuuden menettämistä.

”Mun ympäristössä ja sosiaalisissa piireissä erilaiset mielenhäiriöt ovat normaaleja samalla tavalla kuin astma tai diabetes. Mutta olen kuullut ihmisistä, jotka ovat avoimesti kertoneet mielenterveyshäiriöstään ja sitten mokanneet jotain – niin kuin ihmiset nyt aina mokailee – ja muiden reaktio on ollut, että ’olisihan se pitänyt arvata, kun se syö mielialalääkkeitä’. Ihan kuin sen ihmisen mielenterveyshäiriö olisi selitys epäonnistumiseen ja mokailuun. Kukaan ei ajattele samaa diabeetikosta”, Omaheimo toteaa.

Yhteiskunnan suhtautumisessa mielenterveyshäiriöihin on ongelmia yksilötasolla, mutta niitä on myös rakenteissa. Mielenterveyden häiriöiden hoito on näytelmässä yksi suuri kritiikin aihe.

”Mielisairaalareformi tehtiin Suomessa 80–90-luvun taitteessa. Siinä oli taustalla kaunis ajatus vähentää laitospaikkoja ja tukea avohoitoa, mutta sitten tuli lama, ja kaikki meni metikköön. Psykiatristen sairauksien hoito on meillä tällä hetkellä tosi huonossa jamassa. Hoito on lääkekeskeistä, eikä vuorovaikutuskeskeistä psykotera­piaa ole tarpeeksi. Lisäksi se on kallistakin”, Omaheimo sanoo.

Pasi jatkaa kritiikkiä siihen, että Kelan korvaama kuntoutus perustuu tuotavuusajatteluun.

”Mielenterveyden hoidon perusta on työkykyisyydessä. Kelan psyko­terapiaa ei saa, ellei nähdä, että potilas hyötyy siitä siten, että tulee työkykyiseksi. Sitä näkymää ei kaikilla ole, vaikka kuinka haluaisivatkin.”

Omaheimo kertookin käyttäneensä materiaalina myös Kelan psykoterapia­kuntoutushakemusohjeita.

”Terapiaa ei myönnetä yksilön kärsimyksen vähentämiseksi. Ihmisarvo ei ole näissä asioissa edellä, vaan arvo on siinä, että yksilö alkaa taas kasvattaa kansantaloutta. Jos kirjoittaa totuudenmukaisesti Kelan hakemukseen, että tuskin koskaan pystyy palaamaan työelämään, niin tera­piaa ei myönnetä. Siispä sinne valehdellaan, jotta saataisiin apua. Se on täysin ymmärrettävää, että ihminen valehtelee, kun henki on kyseessä.”

Avunhaku- ja saantijärjestelmä on suunniteltu ihmisille, jotka ovat toimintakykyisiä, joilla on hyvä tiedon hankkimisen kyky, sinnikkyyttä, määrätietoisuutta, täsmällisyyttä, jaksamista – kaikki piirteitä, joita vakavassa mielenterveydellisessä häiriössä kamppailevalla harvoin on.

”Pitää todella jaksaa ajaa omaa ­asiaansa, paukuttaa nyrkkiä ja vaatia. Ihmisten lähettämissä teksteissä toistui kokemus siitä, että oireita pitää liioi­tella. Ei riitä, että sanoo, että on tosi paha olo, ei. Pitää kertoa, että hyppään kohta ikkunasta.”

Pasi naurahtaa asian absurdiutta.

”Asetelma on muuttunut ihan päinvastaiseksi: Ennen pelättiin, että jos sanoo jotain omasta voinnistaan, niin valkotakkiset tulee ja hakee. Nykyään pelätään, että kukaan ei tule hakemaan. Kun apua tarvitsee, kukaan ei auta.”

Omaheimoa sapettaa hyväntekeväisyysajattelun varaan jätetty terveydenhuolto.

”Arvostan veroja. Hyväntekeväisyydellä rakennettu lastensairaala ei tue ajatustani kansalaistensa terveydestä huolta pitävästä yhteiskunnasta, mutta lastensairaalan kuitenkin saa rakennettua lahjoituksilla. Lapset ovat söpöjä, viattomia ja vetoavat helposti ihmisten tunteisiin, mutta mielenterveyspotilailla ei ole samaa etua. Kuvat kroonikkoskitsofreenikoista eivät hellytä lahjoittamaan”, Omaheimo lataa.

Vammaisaktivismissa keskustellaan usein siitä, missä vammaisuuden ja vammattomuuden raja oikeastaan menee ja mistä vamma syntyy. Pyörätuolilla kulkevalla ei ole mitään vammaa, ennen kuin hän kohtaa portaat, jotka joku on jonkun tahon päätöksellä rakentanut.

Samaa problematisointia voidaan käyttää mielenterveyden suhteen. Kuka on mieleltään sairas ja kuka on mieleltään terve – missä ­raja menee?

”Jos multa kysytään, niin natsit on hulluja. Mielenterveys on ajassa ja kulttuurissa muuttuva asia. Jos joku vielä muutama sata vuotta sitten kuuli ääniä, niin se saattoi olla ihan ok, se saattoi olla jopa joku arvostettu ominaisuus. Diagnostiikka kehittyy, mikä liittyy kaikenlaiseen poliittiseen, lääkekorvattavuuksiin sun muuhun. Kaikelle pitää olla diagnoosi, mutta nekin muuttuvat. Tuleeko ujoudesta diagnoosi joskus? Toistaiseksi se on vain luonteenpiirre. Mielenterveyden ja -sairauden käsitteet eivät ole stabiileja”, Omaheimo pohtii.

”Queer-ajattelussa pyritään siihen, että ympäristö voi huomioida yksilön, ei ole yksilön tehtävä selviytyä ympäristöstään. Mielenterveysasioissa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi festareilla hiljaista tilaa. Sinne pääsee rauhoittumaan ja hengittämään, jos vaikka paniikkikohtaus tekee tuloaan.”

Ympäristö tuottaa mielenterveys­ongelmia monella tavalla. Suuri osa länsimaalaisista tuntuu painavan koko elämänsä läpi niin, että tekevät kahdeksan tuntia työtä päivässä. Se saattaa olla putki, jota ei edes ehdi kyseenalaistamaan. Kunnes.

”Jos siihen putkeen tuleekin keskeytys, niin mieli voi romahtaa. Joidenkin putki kannattelee ihan reilusti yli keski-­iän, ja sitten ihmetellään, kun se ei enää kannattelekaan. Pahimmissa tapauksissa ajaudutaan itsemurhaan ja perheen tappamiseen. Minusta on hyvin hämmentävää, että jotkut havahtuvat elämän ja mielen haurauteen vasta vanhana”, Pasi pohtii.

Omaheimo komppaa: kaikki eivät pysty malliin, jossa ollaan suurin osa ajasta palkkatöissä, hankitaan lapsia ja eletään tietynlainen idealisoitu elämänkaari.

”Haa, tämä kietoutuu lempiaiheeseeni eli kapitalismiin, joka tuntuu olevan kaiken huonovointisuuden takana. Läskin yhteydessä puhuin tuottavasta kehosta: hyvän työläisen keho, normatiivinen keho, on kestävä ja sitkeä, se tekee duunia. Samalla tavalla meillä on mielen normit: työläisen pitää pystyä kahdeksaan tuntiin työtä päivässä. Mutta joku pystyy vain neljään. Työelämän malli on jähmeä. Lisäksi nykyinen työkulttuuri edellyttää usein hyviä sosiaalisia taitoja, pitäisi olla avoin ja ekstrovertti. Kaikki eivät ole.”

Mieli tuntuu järkkyvän erityisen herkästi ihmisillä, joilla on syvä herkkyys maailman epäkohdille ja myötätuntoa huonompiosaisille. Tämä liittyy myös työelämään, jossa moni joutuu sulkemaan silmänsä asioilta, jotka aiheuttavat ahdistusta: myydään ympäristöä kuormittavaa tavaraa ja tuotetaan voittoja, jotka revitään huonompiosaisten selkänahasta.

”Suurin osa länsimaissa elää niin. Tämä kulttuuri vaatii mieltä, joka pystyy blokkaamaan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Jos ihmiset pysähtyisivät tarkastelemaan valintojaan ja tekemisiään, he joutuisivat moraalisen ja eettisen dilemman eteen. He tekevät työtä, joka tuottaa tekijälleen ainoastaan rahaa eli toimeentulon. Nämä ihmiset ostavat henkkamaukasta sen viiden euron rätin, jonka joku viisivuotias on Pakistanissa tehnyt. Eihän sitä voisi ostaa kerta toisensa jälkeen, jos asiaa ajattelisi. Jos ajattelee syvästi eettisesti ja moraalisesti työnsä ja jokaisen valintansa edessä, niin mieli järkkyy. Voi miettiä, ovatko ne eettisimmät ihmiset mielenterveyshäiriöisiä”, Omaheimo linjaa.

”Siinä kohtaa onkin hyvä kysyä, kumpi on syy ja kumpi seuraus.”

Häiriö teatteri Jurkassa 27.1.–8.3.2018

Facebook.com/hairioesitys

Pasin nimi on muutettu.

Kommentoi Facebookissa
Lasten Festarit 2018
Helsinki liikkuu