machines_kuva_f

Halpatuotantoa helvetistä

Machines on rehellinen reportaasi ihmiskoneista.

Mies tökkii valtavan tulipesän liekkejä pitkällä metallitangolla. Miten ihmeessä koko tehdas ei syty palamaan? Kipinäpilvien kuumuus ulottuu katsojaan asti.

Intialaisesta kangasvärjäämöstä Suratin tehdasalueella kertovan dokumenttielokuvan Machines alkuminuuteilla ymmärtää tapahtumapaikan olemuksen. Nyt ollaan helvetissä.

Tehdasta ei tuo katsojan ympärille pelkästään kuva: alati jymisevä ääniraita tekee kokemuksesta vielä armottomamman. Selittelyn sijaan Machines pakottaa meidät mukavissa teattereiden tuoleissa istuvat, luonnonvarojen ja halpatyövoiman kerskakuluttajat syventymään edes pieneksi hetkeksi totuuksien lähteille.

Tammikuussa Machines voitti Sundance-festivaaleilla dokumenttisarjan pääpalkinnon. Helmikuun alussa se avasi dokumenttielokuvan teemapäivät modernin taiteen museossa ­MoMassa New Yorkissa.

Tämä intialais-yhdysvaltalaisen Rahul Jainin (s. 1991) esikoiselokuva on nyt Suomessakin teatteriohjelmistossa. Yksi Machinesin tuottajista on alalla pitkään vaikuttanut dokumenttitaitaja Iikka Vehkalahti.

Jain opiskelee elokuvantekoa Kaliforniassa. Hänen piti piipahtaa Suomessa esittelemässä teostaan, mutta ainakaan vielä hän ei uskalla tulla. Jainilla on huonoja kokemuksia pitkäaikaisen kotimaansa USA:n rajoilta.

”En voi ottaa riskiä, etten pääsisikään palaamaan”, sanoo Los Angelesista tavoitettu Jain puhelimessa.

”Muutama viikko sitten palatessani ulkomailta minut pidätettiin rajalla, ja kuulustelut kestivät tuntikausia. Nyt tilanne voi olla pahempi, enkä voi lähteä, jos en tiedä varmasti pääseväni palaamaan.”

Machines on suora ja rehellinen kuvaus hirvittävän hikipajan oloista. Se kertoo brutaalia tarinaa raskaasta työstä. Jokainen metallinen häkkyrä vaatii vierelleen ihmisen valvomaan jytkytystä, korjaamaan konetta ja ottamaan vastaan sen sylkemää lopputulosta, kangasta.

Joskus hamassa tulevaisuudessa jonkun ylle puettava pehmeä elementti vaatii myös ämpärikaupalla värejä, joita roudataan, sekoitetaan ja levitetään.

Työmiesten kasvoista yrittää lukea heidän tarinoitaan. Ovatko he väsyneitä? Selvästi. Työ on raskasta ja kuluttavaa. Entä ahdistuneita tai kärsiviä? Katsoja saa suoria vastauksia vasta loppupuolella.

Palkka on kehno, ja – kuten eräs työntekijä sanoo haastattelussa – ainoana lohtuna on ajatus kuolemasta ja sen tuomasta tasa-arvosta. Rajan taa rikkaatkaan eivät saa mitään mukaansa.

Machines vaikuttaa alkuun piilokameralla tehdyltä paljastuskertomukselta, jonka esiasteita olisivat eläinoikeusliikkeen salaa tallentamat kauhukuvat tuotantoeläinten kohtelusta. Pikkuhiljaa Machinesia katsoessa alkaa huomata myös kuvien yllättävän kauneuden. Metalliset koneet ja kangaspakat, joita masiinat armotonta tahtia suoltavat, näyttävät hienoilta. Tuntuu syntiseltä havaita ihmisvartalon kauneus, kun sen huomaa hikipajassa raatavan paidattoman työläisen lihaksissa.

Elokuvan leikannut Yael Bitton on kertonut Film­maker-lehdessä, miten hänen työssään tärkeintä oli rakentaa elokuvaan ”näkymätön dramaturgia”. Bitton kunnioitti Rahul Jainin pyrkimystä tuoda esiin monia yhtä aikaa tapahtuvia vaiheita, mutta teki sen niin, että elokuvalla on vahva ja selkeä rakenne.

Bitton halusi myös säilyttää Jainin tavan olla objektivoimatta kuvauskohteina olleita ihmisiä. Ensi syksynä kuvauk­sen kohteet saavat arvioida tämän onnistumisen itse, sillä elokuva esitetään ulkoilmanäytöksinä tuhansille katsojille Suratin tehdasinfernon alueella.

Jos Machinesin kuvaama tehdas on helvetti, paratiisissa ovat he, jotka pääsevät käyttämään lopputuotteita.

Voimmeko kaukaa Suomesta muuttaa tehtaan oloja? Vaatesuunnittelija ja bloggaaja Outi Pyy, eettisen ja ekologisen kuluttamisen ammattilainen vastaa.

”Kannattaa valita pienten merkkien vaatteita. Silloin tuotantoketju on lyhyempi, ja sitä on helpompi valvoa. Pienet yrittäjät ovat usein vierailleetkin tehtailla.”

Suomessa maailman suurimmista rättiketjuista tunnetaan ruotsalainen H&M ja espanjalainen Inditex, jonka vaatemerkkeihin kuuluu muun muassa Zara. Ne mainostavat käyttävänsä joskus kierrätyskuitujakin, mutta suurimmaksi osaksi ne myyvät halpatuotantoa.

Onko kalliimmat vaatteet useimmiten tehty hyvissä työoloissa?

”Eivät”, sanoo Pyy ykskantaan. ”Vertaan vaatteiden hankkimista ravintolassa käyntiin. Vaikka menisin kuinka kalliiseen ruokapaikkaan, annoksen hinta ei vielä kerro, mistä pihvi tulee ja miten eläin on elänyt.”

Pyy kannustaa kuluttajaa ottamaan asioista selvää.

”Edes ’Made in Italy’ -lapusta ei voi päätellä, etteikö vaatetta olisi tehty orjatyövoimalla”, varoittaa Pyy. ”Pitää ymmärtää, että sielläkin on nykyään paljon hikipajoja.”

On myös varma keino välttyä olemasta riistäjä tai saastuttaja.

”Jos ei halua nähdä vaivaa ja etsiä tietoja tehtaista, helpompaa on ostaa käytettyjä vaatteita.”

Machines elokuvateattereissa 9.3. asti.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *