nukketeatteri-sampo

Esineen sielua etsimässä

40-vuotias Nukketeatteri Sampo järjestää syksyn alussa ensimmäisen kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Kuva Elina Hiironniemi

Erottajan sisäpihalla Helsingin ydinkeskustassa majailee Nukketeatteri Sampo. Sen kahvilassa teatterinjohtaja Iivo Barić, tuotantopäällikkö Henna Lundberg, tiedottaja-tuottaja Anna Martikainen ja tuotantoassistentti Mira Kytövaara esittelevät ylpeinä Unga ­Teaternilta perittyjä tilojaan. Niihin Sampo muutti viime vuonna liian pieneksi ja huonokuntoiseksi käyneestä, pitkään palvelleesta Puotilan lähiötuki­kohdastaan.

Nyt käytössä on 135 henkeä vetävän pääsalin ohella kahvilan kakkosnäyttämö. Järjestely mahdollistaa esitysten limittämisen sekä aiempaa suurempien omien tuotantojen ja kansainvälisten vierailujen toteuttamisen. Kaikkiaan Sampolla on nykyään vuosittain pari sataa esitystä ja noin 20 000 katsojaa.

”Suurempi yleisömäärä mahdollistaa isommat pääsylipputulot ilman, että lippuhintoja pitää nostaa. Pyrimme välttämään sitä viimeiseen asti, koska haluamme esitystemme olevan kaiken kansan ulottuvilla”, kertoo teatterin­johtaja Barić.

”Toisaalta tällä sijainnilla pystymme järjestämään paremmin myös aikuisille suunnattua nukketeatteria ja musiikkiklubeja”, täydentää tuotantopäällikkö Lundberg.

Sampo on muutenkin kulkenut pitkän matkan suomalaisen nukketeatterin pioneeriajoista alkaen.

Teatterin perustivat vuonna 1977 Iivo Barićin vanhemmat, 1970-luvun alun Prahassa tutustuneet Maija ja ­Bojan Barić, yhdessä Anneli Forssin kanssa. Nukketeatteria tehtiin alku­vuosina vain lapsille ja näytösten kanssa kierrettiin ahkerasti ympäri Suomea.

Sittemmin asemapaikkoja ovat olleet Itäkeskuksen Stoa ja nykyisin Kom-teatterina toimiva elokuvateatteri Joukola, jonka salin Sampo jakoi pitkään Elokuva-arkiston kanssa: päivällä esitettiin nukketetteria ja illalla klassikkoelokuvia.

1990-luvun alussa teatteri päätyi entisiin pankkitiloihin Puotilan vanhaan ostoskeskukseen. Sinne syntyi nukketeatterikeskus, joka keskittyi esitystoiminnan rinnalla työpajojen ja kurssien järjestämiseen.

”Alusta asti Sampossa on tehty hyvin erilaisia juttuja, isoja ja pieniä sekä eri tavoilla haastavia esityksiä, joissa on menty joko teksti tai tekniikka edellä”, kertoo teatterin mukana vauvasta asti elänyt Barić.

”Yhteistä esityksille on kuitenkin ollut se, että niissä on aina ollut elävää musiikkia”, jatkaa vuodesta 2003 mukana ollut Lundberg.

Tähän liittyy muutakin kuin Bojan Barićin tausta konserttimuusikkona.

”Käytännössä nukketeatterimme lavalla kaikkien pitää osata tehdä vähän kaikkea. Muusikot omaksuvat usein nukketeatterin ilmaisumuodon perinteisiä näyttelijöitä helpommin, koska soittajat ovat jo valmiiksi tottuneet ilmaisemaan itseään instrumenttien kautta”, selittää Barić.

Esitystaiteen sisällä nukketeatteriksi lasketaan hyvin erityyppisiä teoksia. Yhdistävänä tekijänä on se, että esityksissä kohtaavat ihmiset ja merkityksillä manipuloidut esineet.

”Nukketeatteri on todella paljon muutakin kuin sukkateatteria”, sanoo Barić viitaten taiteenlajin yhteen alkeismuotoon, jossa työkaluna toimii sukka, jolle on piirretty kasvot.

Nukketeatterin mieltäminen vain lasten kulttuuriksi on johtanut siihen, että kulttuuritukien alueella ala jää helposti väliinputoajaksi. Tähän sisältyy ristiriita, sillä kulttuuripolitiikan juhlapuheissa usein korostetaan lasten taidekasvatuksen tähdellisyyttä.

”Ideaali olisi, että kaupungit huolehtisivat siitä, että kaikki päiväkotiryhmät ja koululuokat pääsisivät edes kerran vuodessa jonkinlaiseen taide-esitykseen. Tämä lisäisi taiteen tekemisen mahdollisuuksia, ja samalla kasvattaisi uutta taideyleisöä”, miettii Henna Lundberg vakavasti.

”Olisi mahtava tehdä esityksiä viidelle tai jopa kuudelle esiintyjälle, mutta nykyisillä resursseilla neljä on maksimi, ja yleensä on pakko pärjätä kahdella”, murehtii puolestaan Iivo Barić.

Kun Maija Barić aikoinaan kiinnostui nukketeatterista 1970-luvulla, alaa oli pakko matkustaa opiskelemaan ulkomaille. Tässä suhteessa kovin pitkällä ei olla vieläkään. Turun Taideakatemiasta on ollut nukketeatterin nelivuotinen koulutusohjelma vuodesta 1999. Sekin päätettiin lopettaa muutama vuosi sitten.

”Tällaisen erikoistuneen taidealan koulutuksessa pitäisi huomioida alusta asti myös työllistyminen. Nykyään Suomessa on vain noin kymmenkunta alan vakituista työpaikkaa, ja vaihtuvuus on vähäistä. Lyhyessä koulutusjaksossa on myös hyvin vaikea omaksua sellaisia erikoistaitoja, joita nukkejen hallinta ja näyttämöesiintyminen yhdessä vaativat ”, huomauttaa Iivo Barić.

”Alan kannalta olisi ehkä parasta, jos esimerkiksi teatterikorkeakoulussa olisi mahdollisuus erikoistua nukketeatterin tekemiseen osana peruskoulutusta. Silloin meillä olisi teatteriammattilaisia, joilta löytyisi myös nukketeatteriosaamista”, ehdottaa ­Anna Martikainen.

Sampo järjestää elo–syyskuun vaihteessa kansainvälisen nukketeatterifestivalin. Se on teatterin resursseihin nähden valtava voimanponnistus. Tapahtuma käsittää viisitoista esitystä, työpajoja ja elokuvanäytöksen. Festivaalista on tarkoitus tehdä jokavuotinen tai ainakin kahden vuoden välein toistuva.

”Näin isoa nukketeatteritapahtumaa ei ole Helsingissä järjestetty koskaan. Halusimme kuitenkin ottaa riskin nyt, kun teatteri täyttää 40 vuotta. Teemana on esitellä nukketeatteri­taiteen monipuolisuutta ja ravistella ennakkoluuloja sen suhteen”, linjaa teatterin johtaja Barić.

Festivaalin tarjontaa kuvastaa erityisen hyvin niin lapsille kuin aikuisille tarkoitettu ranskalaisen Blick ­Théâtren sanaton [hullu] show -esitys.

”Se on hyvin visuaalinen teos, joka tasapainoilee toden ja harhan rajamailla ja pohtii erilaisuutta ja sitä, miten ihminen kuuluu joukkoon vai kuuluuko ollenkaan”, kuvailee Anna Martikainen innostuneesti.

”Siinä on myös sellaisia melkein ihmisen kokoisia nukkeja, mikä hämärtää sitä, ohjaako nukke ihmistä vai ihminen nukkea”, jatkaa Baric. Hänen vastauksensa tavoittaa jotain olennaista nukketeatteri-ilmaisun ytimestä.

Slovenialaisen Matija Solcen Koiran elämää perustuu puolestaan Karel Čapekin teoksiin, ja esityksessä holokausti ja natsipropaganda vertautuvat koomisesti nykypäivän massamedian manipulaatioon.

Lähtökohtiensa puolesta vielä haasteellisemmalta kuulostaa tšekkiläisen Fekete Seretlekin esitys Kar, missä Leo Tolstoin Anna Kareninaa on sovitettu uudelleen yhdistelemällä musiikkia, kabareeta ja esineteatteria.

Kotimaisena tärppinä esiin voi nostaa jo marraskuusta kiertäneen ­Merja Pöyhösen Missing Amelia Earhart –sooloesityksen, joka kertoo vuoden 1937 maailmanympärilennollaan yhdessä kartturinsa kanssa kadonneesta lentäjäsankarista.

Rajoja rikkovalta kuulostaa myös Tehdasteatterin John-Eleanor, jonka ennakkotiedossa sanotaan olevan ”suora­sukaista käsinukkeperinnettä, historiantutkijan pohdintoja ja keskiajan elämäntyyliä yhdistelevä esitys keskiajalla eläneestä ristiinpukeutujasta”.

Mutta mikä on sampolaisten käsitys taiteen tarkoituksesta?

Anna Martikaisen mielestä taiteen avulla voi hetkeksi päästä irti arjesta samaan aikaan, kun taiteilijat luovat sellaisia tapoja ajatella, joita itse ei tulisi keksineeksi.

”Ei kaiken taiteen tarvitse olla yhteiskunnallista ja kantaaottavaa. Taiteen yksi pointti on se, että se tarjoaa pakopaikan todellisuudesta. Ei tarvitse kokea sitä samaa skeidaa, jonka keskellä ehkä elää. On tietenkin hyvä, että kantaaottavaa taidetta tehdään, mutta lapsille on tärkeää peilata esitysten kautta omia tunteitaan. Esimerkiksi esittämäämme Sateenkaarikalaa katsoessaan lapset usein itkevät myötätunnosta oman käytöksensä vuoksi yksin jäävää kalaa kohtaan”, pohtii puolestaan Henna Lundberg,

”Kun on kasvanut lapsesta asti nukketeatterin tekemisen luovassa ympäristössä, kaikenlainen tärkeily, rutiini ja turhat säännöt tuntuvat vastenmielisiltä. On paljon houkuttelevampaa luoda uusia maailmoja ja leikkiä niiden jumalaa!” huudahtaa Barić.

Entä miten tämän voi yhdistää teatterinjohtajan raskaaseen vastuuseen?

”Parhaillaan eri roolit voivat tukea toisiaan. Teatterijohtajana yritän luoda edellytyksiä taiteen tekemiselle. En silti tee kahta asiaa yhtä aikaa, vaan näyttämöllä on aina vain ­taiteilija. Luovassa prosessissa voi tehdä ihan mitä vain – nukketeatterissa ei tarvitse välittää edes painovoimasta!”

Kansainvälinen nukketeatterifestivaali 29.8.–3.9. www.nukketeatterisampo.fi

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *