latu

Antakaa latua!

Maastohiihto on vaarassa muuttua yhä harvempien elämykseksi.

Teksti Iida Simes Kuvat Elina Hiironniemi ja Iida Simes

Keskellä pääkaupunkiseudun keidasta, Keskuspuistossa, sijaitsee salainen nautinnonhaluisten ikänestoreiden ja lapsiperheiden tukikohta, jonne teinit eivät löydä juuri koskaan.

Maunulan Maja, Helsingin Latu -järjestön luotsaama pieni punainen mökki, näyttää lastenkirjan kuvitukselta.

Tammikuisena viikonloppuna pirtin pitkien pöytien ääressä istuu kahvia ja kuumaa mehua ryystäviä punakoita ulkoilijoita. Vierailijat ovat kovakuntoista väkeä, sillä suurin osa kävijoistä saapuu paikalle metsäpolkuja pitkin – se on helppo päätellä siitä, ettei parkkipaikalla koskaan ole paljon autoja, ei edes saunailtoina.

Rauhaisaa tunnelmaa ei pidä aliarvioida. Kantikset ovat tottuneet myös taistelemaan: Muutama vuosi sitten kaupungin viranomaiset kielsivät munkkien paiston majassa, koska jokin rasvanpoistohormi oli heidän mukaan arveluttavassa kunnossa. Asiakkaat intoutuivat voimakkaisiin protesteihin, ja viranomaiset taipuivat luvittamaan oman keittiön munkkitehtailun.

Vaan yksi Helsingin Ladun lintukodolta vuoden alkupuolella puuttuu: latu. Sitä varten on jatkettava matkaa kilometrikaupalla puiston pohjoisosaan.

Paloheinän ulkoilumaja ei ole maja laisinkaan, vaan se muistuttaa nykyaikaista kurssikeskusta. Tänne ei kuitenkaan tulla hiljentymään, ja nyt ovat teinitkin paikalla. Paloheinässä revitellään slalomia ja pulkkaillaan vanhalla kunnon jätemäellä. 600 metrin ladulla pääsee sivakoimaan marras–joulukuusta joskus jopa vappuun asti.

Tekoladulla on ahdasta, jos muualla ei ole lunta. Ilmatieteen laitos mittaa lumipeitettä vuosittain. Tilastot paljastavat, että muutaman viime vuosikymmenen aikana Helsingissä lyhyimmät lumiset hetket koettiin vuosina 2007 ja 2008, jolloin pysyvä lumipeite kesti vain yhdeksän päivää. Lounais-Suomessakin pitkät, lumiset talvet ovat harvinaisia.

Tosin etelästäkään ei tarvitsisi matkustaa Lapin hiihtokeskuksiin asti, vaan Ilmatieteen laitoksen karttojen mukaan jo Tampereella alkaa olla huomattavasti lumisempia talvia.

Vaikuttaako talvien lumettomuus vaikuttaa varmasti hiihtokulttuuriin. Soitan hiihtointoilijoille.

Toimittaja ja tietokirjailija Axa Sorjanen harrastaa hiihtoa kuin puoliammattilainen. Latukilometrejä kertyy talvisin tuhansia. Sorjasen meriitteihin kuuluu myös Kansainvälisen hiihtokoulun perustaminen ulkomaalaistaustaisille lapsille. Hiihtokoulun esite kertoo hiihtämisen tuovan iloa elämään:

”Monen muualta tulleen lapsen matka Suomeen on ollut pitkä ja täynnä järkyttäviä kokemuksia. He eivät osaa kieltämme, ja tapamme ovat heille vieraita. Erityisen vaikea on pitkä, kylmä ja pimeä talvi. Mutta jokainen lapsi voi oppia nauttimaan talvesta. Lapset, jotka eivät ole hymyilleet pitkään aikaan, alkavat nauraa.”

Sorjanen kertoo koululaisille lunta riittäneen etelässäkin: ”Muutama talvi on ollut vähäluminen, mutta kolme aikaisempaa talvea oli erittäin lumisia. Mutta huomaan, että pysyvä lumi tulee vuosi vuodelta myöhemmin.”

Ensimmäinen hiihtolomakausi on kahdeksannella viikolla. Pitäisikö hiihto­lomia siirtää myöhemmäksi?

”Pitäisi”, vastaa Sorjanen ykskantaan. Tosin lomakalenterin muutoksille voi Sorjasen mukaan olla bisnesluokan vastustajia. Lapin hiihtokeskukset eivät ehkä halua hiihtolomalaisia lopputalven lumille, vaan etelän hiihtolomaviikolla hiihdetään pohjoisessa vielä pimeässä. ”Kun aurinko alkaa paistaa, hiihtokeskukset täyttyvät joka tapauksessa turisteista.”

Maunulan maja.
Maunulan maja.

Kansanurheilun legenda ­Lauri ”Tahko” Pihkala (1888–1981) oli perustamassa Suomen Latu -järjestöä vuonna 1938. Suomalaisten koululaisten hiihtoloma oli hänen ideansa. Pihkala halusi maastohiihtokulttuurin kaikkien ulottuville.

Suomen Ladun viestintäpäällikkö Panu Könönen on huolissaan hiihtokulttuurin muuttumisesta elitistisemmäksi:

”Mietin usein ovatko hiihtoladut koko kansan saavutettavissa. Että tarvitseeko harrastukseen auton?”

Könönen sanoo huomaavansa jo Paloheinän parkkipaikalla, että aika kalliin näköisillä mobiileilla on saavuttu paikalle.

Suomen Latu haluaa markkinoida maastohiihtoa koululaisille. Siksi koulut saavat lainata välineitä pikkurahalla.

”Suksisetit voivat olla kalliita, päälle parin sadan euron. Kuitenkin välineiden pitää olla hyvät ja sopivat, jotta hiihto olisi nautinnollista. Koska aikoinaan kouluissa joutui hiihtämään millä vaan määrättiin, moni oppi inhoamaan hiihtoa.”

Nykyajan koululaisia ei enää piinata ”hikilaudoilla”, kuten menneiden aikojen koululaiset muistavat. Vaan eivät koulut enää hanki uusiakaan välineitä.

”Hiihto ei enää kuulu opetussuunnitelmaan”, valittaa Könönen. ”Se ei enää ole kansalaistaito.”

Paloheinässä hiihtäjiä tungeksii ainakin tekoladuilla, mutta kun lunta saadaan, väkimäärä on valtava.

”Paloheinä on maailman vilkkain maastohiihtokeskus”, sanoo Axa Sorjanen hirtehisesti. ”Vilkkaana keväisenä viikonloppuna kävijöitä voi olla 40 000.”

Se on paljon. Tungoksestako kumpuaa ’laturaivo’, josta lehdet ovat raportoineet?

”Laturaivo on median nostattama juttu, samoin kuin ’marjaraivo’ tai ’ostoskalikkaraivo’. Jos satojen hiihtäjien joukossa on kolme, jotka suuttuvat, se ei ole vielä raivoa”, Sorjanen toppuuttelee.

Suomen Latu on laajentanut lajivalikoimaansa, ja suuri syy tähän on ruuhka-Suomen talvien lyheneminen.

Ulkoilukulttuuria edistävä järjestö on joutunut osoittamaan huomattavaa kekseliäisyyttä.

Vuonna 1988 Suomen Latu oli kutsunut ulkoilijoita hiihtämään Maunulan Majalta Olympiastadionille – juhlan kunniaksi, koska määränpäässä paljastettiin Tahko Pihkalan patsas! Juuri ennen tilaisuutta lumet sulivat. Suomen Latu antoi Maunulan Majalle saapuneille hiihtosauvat, ja lehtikuvaajat ikuistivat tämän oudon, suksettoman lykkimisen.

Uusi urheilumuoto nimettiin vasta myöhemmin ”sauvakävelyksi”. Edullisena ja tehokkaana se levisi suurten joukkojen huviksi. Ulkomaillekin.

”Etsimme aktiivisesti uusia lajeja”, kertoo viestintäpäällikkö Könönen. Nyt järjestön listoilla on retkeilyn ja kävelyn lisäksi myös frisbeegolfia, jota voi harrastaa lumikengilläkin, ja kyberajan uutuutta, geokätkeilyä. Kesällä suosikkilajeihin kuuluu myös melonta.

Jotta hiihtokulttuuri pysyisi voimissaan, täytyy myös ehkäistä luonnonmullistuksia. Niinpä ulkoilujärjestöt ja ekosähköfirmat ovat ponkaisseet pystyyn ”Pelastetaan talvet” -kampanjan (myös nimellä POW – Protect Our Winters). Ilmastonmuutosta ehkäisemällä lunta voisi riittää Etelä-Suomeenkin.

Jos ruuhka-Suomeen saadaan lumisia talvia, todellinen energian ekoteko on olla matkustamatta kauas ja nauttia luonnosta lähellä kotikontuja.

Tänä vuonna Muumien hiihtokoulu täyttää 60 vuotta. Hiihtokoulun synttäritalvena 1957 Tove Jansson lahjoitti Suomen Ladulle hiihtävän muumipeikon kuvan lasten koulutuksen tunnukseksi.

Lauantaina 4.2. Suomen Latu pyytää kaikkia suomalaisia hiihtämään ”edes vartin”. Laduille odotetaan yli satatuhatta hiihtäjää, ja tapahtuma on järjestön mukaan ”maailman suurin hiihtokoulu”.

Hiihtoretkeilyyn tarvitaan pitkien matkojen latuverkostoja, mutta maastohiihtokulttuuri ei ole täysin latujen pituudesta kiinni. Aikuiset ekstremistit voivat nostaa tehoja lyhyemmilläkin matkoilla, ja niksejä voi hakea lajin historiasta. Jos ei innostu mestarihiihtäjä Mika Myllylän legendaarisesta treenistä suonsilmässä sauvojen kanssa, voi hakea vinkkejä hiihtokulttuurin isältä: Tahko Pihkalalla oli tapana parannella huonoa ryhtiään hiihtämällä selässä reppu täynnä tiiliskiviä.

Lisätietoja hiihtokulttuurista ja maastohiihdosta: suomenlatu.fi

Pelastetaan talvet -kampanja: pelastetaantalvet.fi

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *