välineonviesti

Väline on viesti

Taidevideo, elokuva ja installaatio kohtaavat Julian Rosefeldtin Manifestossa.

Videotaiteella tarkoitetaan yleensä sellaista liikkuvan kuvan taidetta, jossa väistellään elokuvakerronnan vakiintuneita muotoja. Käsitteestä kaikuu sekin, että taidemuodon synty palautuu aikaan, jolloin tallennevälineenä alettiin käyttää videonauhaa.

Tällainen määrittely on tietysti hämäävää monellakin tavalla.

Digitalisoituvassa maailmassa video­nauha on tekniikkana väistyvää lajia samaan tapaan kuin filmi perinteisen elokuvan puolella. Kokeellisia liikkuvan kuvan teoksia taas on myös tehty ennen videoiden läpimurtoa. Esimerkiksi Man Rayn 1920-luvulla filmille tekemät työt tai Andy Warholin Tehtaalla 1960-luvulla tehdyt viritykset ovat monessa mielessä lähempänä videotaiteen kuin elokuvan vakiintuneita muotoja.

Samaan tapaan myös elokuvan klassikoissa esiintyy vakiintunutta ilmaisua rikkovia kokeellisia osia. Tällaisia ovat esimerkiksi Salvador Dalin avustuksella Alfred Hitchcockin Noiduttuun (1945) tehty surrealistinen jakso, tietyt kohdat Walt Disneyn Fantasiasta (1940), Dennis Hopperin Easy Riderin (1969) huumekohtaus tai Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n (1968) kosminen valomyrsky.

Toisaalta nykyään taidenäyttelyssä esitettävissä videoteoksissa voidaan hyödyntää elokuvan peruskonventioita hyvinkin pitkälle.

Taidevideon ja elokuvan tuore törmäys tapahtuu Julian Rosefeldtin Manifesto-installaatiossa. Berliinin Hamburger Bahnhof -museossa esillä oleva näyttely koostuu noin tusinasta kerronnallisesta lyhytelokuvasta. Ne pyörivät samanaikaisesti luuppeina pimeään museosaliin sijoitetuilla jätti­screeneillä, ja niissä kaikissa pääosaa esittää tunnettu Hollywood-näyttelijä Cate Blanchett.

Lavastukseltaan, puvustukseltaan, kuvaukseltaan, leikkaukseltaan ja näyttelijätyöltään kaikki osat nojaavat elokuvallisen kerronnan täydelliseen tekniseen hallintaan. Episodien kesto ja muoto on vakioitu, mutta niiden keskushenkilö ja sosiaalinen ympäristö ovat korostuneen erilaiset.

Kussakin jaksossa Blanchettin esittämä roolihahmo yltyy papillis-poliittisin elkein pitkään manifestoivaan puheeseen, jonka yleisönä näennäisesti ovat häntä ympäröivät mykät ihmiset mutta todellisuudessa tietenkin installaation katsojat.

Kaikkien episodien teksti perustuu historiallisesti kuuluisiin kiistakirjoituksiin. Jo ensimmäisessä episodissa Blanchettin esittämä koditon mies laahustaa hylätyn taloon katolle pussukoidensa ja nuhjuisen koiransa kanssa ja ryhtyy saarnaamaan mega­foniinsa Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen puolueen manifestia.

Pörssimeklarin roolissa Blanchett välittää meille Filippo Tommaso ­Marinettin ja Dziga Vertovin futurismia. Vaikuttavana hautajaispuheena kuullaan Tristan Tzaraa ja muita ­dadaisteja. Fluxus-taideyhteisön teesit toimivat lyömäkirveenä ­Blanchettin höykyttäessä diivamaisena baletti­koregrafina edessään parveilevia tanssijoita. ­André Bretonin Surrealismin manifesti kuullaan pohdiskelevan nukentekijän verstaalla. Avantgardistisen luovuuden sisäisestä pakosta saarnaa dekadentilla back­stagella kaikille vittuileva punkkari, ja elokuvan tekemisen rakenteet pannaan uusiksi episodissa, jossa ­Blanchett toistaa alakoulun opettajana suurisilmäisille oppilailleen muun muassa Lars von Trierin ja ­Thomas ­Vinterbergin ­Dogma 95 -julistusta sekä Jim ­Jarmuschia ja Werner Herzogia.

Manifestoinnit on synkattu niin, että ne päättyvät yhtä aikaa suoraan katsojalle suunnattuun monotoniseen mantraluentaan, jolloin koko tilan yleiskakofoniaan tulee erityisen intensiivinen ja oudon pysähtynyt hetki.

Teoksen kokonaisvaltaisuus ja tekninen virtuositeetti lumoavat. Kaikkien episodien maailmat ovat suorastaan epätodellisen täydellisiä ja Cate Blanchettin roolityöskentelyn uskottavuus järisyttävää. Absurdista asetelmallisuudesta huolimatta teos on äärimmäisen vakava ja alkuperäistekstien sydenverisyyttäkin kunnioittava.

Monitasoisessa teoksessa voi toki hautautua tekstien ja kuvan välisten jännitteiden paikallistamiseen, mutta kokonaisuuden tasolla koko työn kärki liittyy taiteen määrittelyyn, julkiseen esittämiseen ja sosiaaliseen olemiseen. Ei myöskään ole vahinko, että näitä miesten kirjoittamia manifestaation variaatioita kuvaamaan on valittu nimenomaan nainen.

Liikkuvan kuvan nykyteknologisilla mahdollisuuksilla briljeeraaminen voisi kääntyä teoksen tappioksi, jos se olisi itsetarkoituksellista. Tässä tapauksessa se on kuitenkin yksi olennainen osa taiteellista manifestaatiota käsittelevän teoksen ideaa.

On loppujen lopuksi sama, kutsutaanko teosta videotaiteeksi, installaatioksi tai lyhytelokuvien simultaaniseksi esittämiseksi. Vaikka kuvattu esillepano on teoksen tavoitteiden kannalta tarkoin harkittu, sen osat ovat itsenäisinäkin niin vahvoja, että niitä voisi mielikseen katsoa yksitellen omalta läppäriltään.

Julian Rosefeldtin Manifesto Hamburger Bahnhofissa 18.9. asti. www.julianrosefeldtinberlin.de

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *