IMG_8599

Tarpeeksi muunsukupuolinen

Hene, 25, ihastui teininä Judas Priestin nahkahomoestetiikkaan.

Kuvat Jenni Holma

”Puhun avoimesti muunsukupuolisuudestani, jos kysytään, mutta vain silloin, kun kysytään. Muuten en helposti tuo sitä esiin. Muunsukupuolinen on sopivin sana, koska se on se jokin muu kuin kaksi ääripäätä. En kuitenkaan ole jossain välissäkään, vaan ajattelen sukupuolta spektrinä.

Käytin yhdessä vaiheessa genderqueer-sanaa ja sitten gender fluid, mutta ei sukupuolessani tapahdu mitään liukumaliikettä. Kaikki minussa on tavallaan samaa, ja kaikki spektristä on samaan aikaan läsnä. Silti en halua, että niistä valitaan yhtä koskaan.

Minulla on ollut vaihe, jossa mietin, olenko oikeasti poika. Se meni kyllä todella nopeasti ohi. Minulle oli yhtä kaukainen ajatus, että minua olisi puhuteltu poikana kuin tyttönä. Ajattelin, että jos en ole poika, olen tyttö, mutta vähän omituinen tyttö.

Jotenkin sukupuolen esiintuominen eksplisiittisesti tuli helpommaksi, kun muutin 20-vuotiaana Tampereelle ja aloin opiskella yliopistolla suomen kieltä. Olisin voinut jäädä Ouluunkin, mutta halusin isompaan kaupunkiin.

Kun sain jostain netistä tietää, että on identiteetti, joka ei ole kumpikaan, ymmärsin mistä on kyse. Tajusin, ettei minun tarvitse pakottaa itseäni kumpaankaan.

Jos joku joskus sanoo, että olen vain keksinyt muunsukupuolisuuden, tekee mieli sanoa, että mitä sitten, vaikka olisinkin. Mitä minun pitäisi binäärisellä sukupuolella saavuttaa? Jos olisinkin vaikka keksinyt olevani muunsukupuolinen – mitä olen aina ollut – mitä merkitystä sillä on, jos minulle se on mukava olotila?

Ihmisten omaa tapaa puhua itsestään pitäisi aina kunnioittaa, ja siihen itse aina pyrin.

Muunsukupuolisuus on ollut minulle todella helppo asia. Se johtuu ehkä siitä, ettei minulla ole ollut kehodysforiaa. Olen pienikokoinen, en vie tilaa enkä ole muodokas. Keho­kokemukseni on vastannut aina minäkuvaani. Minulle kehoni ei ole ollut ongelma, mutta muille on.

Kun olin yläasteella, minulle tultiin kertomaan, mitä koulun suosituin poika oli sanonut minusta selän takana. Mussa ei ole mitään katottavaa. Yläasteikäisenä mietin, mitä se tarkoittaa. No sitä, ettei ole naisellinen ja muodokas 14 vuoden iässä. Sehän on kuitenkin hirveä asia sanoa, mutta se ei haitannut minua, enkä muista olleeni itku kurkussa.

"Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista."
”Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista.”

Kasvoin ydinperheessä kahden nuoremman sisarukseni kanssa. Vanhemmat olivat yhdessä siihen asti, kunnes olin 19-vuotias. Silloin he erosivat. Asuin isän kanssa ja sitten muutin Tampereelle.

Perheessäni ei koskaan erityisesti oletettu, että olisin hetero. Kun ensimmäisen kerran seurustelin tytön kanssa, en edes kertonut vanhemmilleni. Toisella kerralla vain kerroin, että minulla on tyttöystävä. He vain sanoivat, että onneksi olkoon.

Penskana tykkäsin hirveän paljon barbeista, kukkamekoista ja röyhelöistä. Jossain vaiheessa aloin inhota feminiinisyyttä. Kun nyt mietin, se johtui varmaan siitä, että minut oletettiin tytöksi, kun tykkäsin niin paljon tyttömäisistä asioista. En kuitenkaan kokenut olevani poika, ja äitini kutsui minua poikatytöksi. Minusta kaikki pinkki oli hirveää ja kamalaa. Siinä oli tietenkin tavallaan sisäistettyä naisvihaakin.

Silloin en varmaan edes tiennyt mitään transsukupuolisuudesta. Meillä ei kotona koskaan sanottu mitään pahaa sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöistä, mutta toisaalta niistä ei puhuttukaan. Ajattelin olevani vain todella erityinen tyttö ja olin silloin varmasti myös todella ärsyttävä.

Isä käytti minua aina metallikonserteissa, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kävin ensimmäisen kerran Judas ­Priestin keikalla 13-vuotiaana, kun ne tulivat Oulun jäähalliin. Se oli iso juttu. Pari kuukautta aiem­min isä sanoi minulle, että ’sinä tulet mukaan’, ja löi minulle käteen Judas Priestin kokoelman.

Jotenkin siitä lähti maskuliinisuuden hakeminen vaatteista. Silloin viimeisetkin rippeet feminiinisestä alkoi kadota.

Kaikki oli mustaa, kovaa ja maskuliinista. Korkosaappaat olivat kova juttu. Siitä asti olen tykännyt metallimusiikista ja siihen liittyvästä estetiikasta. Erityisesti Judas Priestin -henkinen nahka­homoestetiikka oli ihan hirveän siistiä. Heidän laulajansa on avoin homoseksuaali, ja minulle se oli todella iso asia.

Metallimusiikkiskene on todella maskuliininen. Menin joskus jollekin metallimusiikin fanifoorumille penskana ja esittelin siellä itseni. Niiden ensimmäinen reaktio oli, että ’tervetuloa, nuori mies’. En ollut sanonut yhtään mitään suku­puolestani.

Dio laulaa Invisible-biisissä: ’He was just eighteen and in between a lady and a man.’ Minulle se ei voi tarkoittaa muuta kuin binäärin väliin ahtautumista. Se 80-luvulla kirjoitettu biisi on minulle tavallaan voitto: voin tykätä tästä musiikista ja kuunnella sitä omista lähtökohdistani. Siinäkin on jotain, mihin voin samaistua.

IMG_8610
”Minun pitää koko ajan tehdä työtä, jotta mediasta tulee minulle samaistuttava. Toisten ei tarvitse tehdä sitä. Heille hahmot ovat helposti samaistuttavia, koska he kuuluvat enemmistöön.”

Tykkään ottaa median tuotteita ja vääntää niistä sopivia itselleni. Se on minulle voimaannuttavaa, mutta toisaalta ärsyttää, että minun pitää tehdä sitä koko ajan. Minun pitää koko ajan tehdä työtä, jotta mediasta tulee minulle samaistuttava. Toisten ei tarvitse tehdä sitä. Heille hahmot ovat helposti samaistuttavia, koska he kuuluvat enemmistöön.

Välillä tulee väsymys. Miksi joku muu ei voi tehdä johonkin isoon medialinnakkeeseen kuten pokemoniin muunsukupuolista hahmoa?

Yksi lempitapani ärsyttää ihmisiä on sanoa, että ’Your favorite character is trans’ – lempihahmosi on transsukupuolinen. Ihmisestä kertoo paljon, miten hän reagoi siihen. Kun väitän vaikkapa Luke Skywalkerin olevan transsukupuolinen, mitä väliä sillä on? Moni ärsyyntyy siitä kuitenkin todella paljon.

Tomboy-vaihetta kesti lukioon asti. Silloin aloin tajuta, ettei mekkojen, korkokenkien tai pinkin käyttämisessä ole mitään pahaa eikä se vähennä maskuliinista puoltani. En tiedä, missä vaiheessa sen tajusin, että hetkinen, minulla on molemmat puolet läsnä, eikä minun tarvi työntää kumpaakaan pois. Vaatteet ovat olleet minulle todella tärkeä asia itseilmaisussa.

Tunnen aina kuin olisin drag-vaatteissa, mutta en huonolla tavalla. Kuitenkin aina, kun astun pois kotona, yhteiskunnassa on joku rooli, jossa olen. Tiedän, että joillekin ihmisille ajatus jatkuvasti drag-asussa olemisesta on vankila, mutta minulle se on vapauttava. Jos laitan korkosaappaat, kiharran hiukset ja laitan meikit, niin se tuntuu yhtä paljon drag-asulta kuin jos laittaisi puvun päälle.

"Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni."
”Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni.”

Tyttöystäväni on cis-nainen. Olemme olleet yhdessä yli kuusi vuotta. Hän on ollut koko sukupuolimatkani ajan kanssani ja on tulevaisuudessakin. Tämä matka ei ole vielä loppumassa. En vieläkään tiedä, miten määrittelen itseäni.

Aloimme seurustella internetin kautta, koska hän on kotoisin Puolasta. Nyt hän on asunut täällä kohta vähän yli neljä vuotta. Minun ei ole koskaan täytynyt käydä keskustelua sukupuolestani hänen kanssaan erikseen. Minun ei ole koskaan tarvinnut sanoa, että älä sano minua tyttöystäväksi. Jossain vaiheessa sitä vain alkoi käyttää significant other eikä girlfriend-sanaa.

Välillä vitsailemme ajatuksella, että tyttöystäväni haluaisi olla perinteinen kotiäiti. Naureskelemme ydinperheheterojutulle ja pidämme sitä suorastaan kinkynä ajatuksena. Meille se on ajatuksena suorastaan fetissimäinen fantasia: ydinperheen kotiäiti, todella feminiininen fiftarimekossa, ja aviomies tulee puku päällä kotiin.

Kirjoitan todella paljon, mutta en oikeastaan yhtään muunsukupuolisia hahmoja. Tuntuu, etten osaa esittää niitä oikein, vaikka itse olen muunsukupuolinen. Minusta tuntuu, että olen niin erilainen muunsukupuolinen ja minun muunsukupuolisuuden kokemukseni ei ole yhtä vahva kuin muilla. Sen takia en ole hirveästi mukana queer-jutuissa. Ne ei tunnu omilta. Se ei ole kenenkään vika.

Suomen ja erityisesti Tampereen kulttuuri on sellaista, että kutsutaan ihmisiä mukaan. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että en jotenkin kuulu sinne.

Olen siinä mielessä onnekas, etten ole edes tarvinnut sellaista yhteisöä. Minulla on tyttöystäväni ja todella monia queer-kavereita. Minun ei ole tarvinnut lähteä etsimään heitä. Yhtä aikaa haluaisin mennä mukaan ja esiintyä ja näyttää itseäni ja toisaalta en halua, koska minua pelottaa. Pelottaa, että esitän kuitenkin omaa sukupuoltani väärin. Mutta eihän se voi olla väärin. Sitä ajatusten solmua minun pitää itse selvitellä.

Olin lokakuussa vapaaehtoisena Tampere Queer Festivalilla, ja se oli kyllä todella kivaa arkista tekemistä, kun voi olla toisten queer-ihmisten kanssa turvallisessa tilassa puhumassa muustakin kuin queer-asioista. Menin sinne vapaaehtoiseksi, koska minun ei kannata bunkkeroitua mihinkään. Työnsin itseni toimintaan mukaan, koska se auttaa niitä ihmisiä, joilla ei ole samoja sosiaalisia resursseja kuin minulla.

IMG_8415
”Muun­sukupuolisuus ei tarkoita, ­etteikö olisi hegemonian vanki: normatiivisuus puskee koko ajan, ja sitä pitää koko ajan aktiivisesti haastaa.”

Ainoa, mitä ongelmoin, on se, että en ole riittävästi sitä muuta.

En huomauta siitä, jos minusta käytetään sukupuolittunutta kieltä. En tiedä, johtuuko se siitä, että minulla on vahva ajatus itsestä, että annan vain olla, vai enkö uskalla. Se voi olla molempia.

Kaverit puhuttelevat minua Heneksi. Se on ollut lempinimeni yläasteesta asti, ja pidän siitä enemmän kuin Henriikasta, koska se on sukupuolineutraali. Toisaalta en haluaisi luopua Henriikka-nimestä, koska olen kiintynyt siihen suorastaan esineenä. Toinen nimeni on Johanna, ja siitä saisi helposti Johanneksen. Voisin olla Hene Johannes. Se ei kuitenkaan menisi läpi, koska passissani lukee ’f’.

Ainoa syy, miksi saattaisin joskus mennä transpolille, olisi se, että haluaisin vaihtaa nimeni. Silti antaisin vanhempieni kutsua minua Henriikaksi. Se on jotenkin siinä ympäristössä minulle sopiva nimi. Ehkä siksi koen, etten ole tarpeeksi muunsukupuolinen, kun en tuo sitä esille kaikkialla.

Siinäkin törmää sukupuolinormatiivisuuteen: jos ei ole mies tai ei ole nainen, pitäisi erottua kunnolla. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, että olisin vääränlainen muunsukupuolinen. Miehen ei tarvi olla maskuliininen eikä naisen feminiininen, eikä minunkaan tarvitsisi tuoda muunsukupuolisuuteeni normeja. Muun­sukupuolisuus ei tarkoita, ­etteikö olisi hegemonian vanki: normatiivisuus puskee koko ajan, ja sitä pitää koko ajan aktiivisesti haastaa.

Jos minusta tuntuu huonolta muunsukupuoliselta sen takia, ettei minua ahdista ylettömästi se, että minua sukupuolitetaan, se tarkoittaa myös sitä, että olen aika helvetin onnekas ihminen. Pitää olla tyytyväinen myös siihen eikä lähteä valittamaan, kun ei ahdista.”

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Yksi vastaus artikkeliin ”Tarpeeksi muunsukupuolinen”

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus! Kiitos ajatusten jakamisesta, julkista keskustelua ja avoimuutta asian suhteen tarvitaan lisää. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *