sonya3

Tanssi hegemonian haudalla

Jos Sonya Lindfors eläisi utopiassaan, hänen ei tarvitsisi tehdä teoksia, joissa käsitellään ihonväriä, sukupuolta ja valtarakenteita.

Kuvat Velda Parkkinen

Kaapelitehtaan neljännen kerroksen ikkunasta aukeaa maisema merelle yli Helsingin Ruoholahden. Noble Savage -tanssiteoksen harjoitukset ovat juuri alkamassa, ja koreografi Sonya Lindfors odottaa esiintyjiä paikalle.

”Meitä on kuusi mustaa esiintyjää. Astuessamme ­Zodiakin näyttämölle astumme samalla valkoisen nykytaiteen kaanoniin. Tanssimme näyttämön haamujen kanssa. Noble Savage konkreettisesti pysäyttää historiallisen flow’n.”

Noble Savage luo mustan näyttämön, jolla valkoinen on toinen. Dramaturgisena kehyksenä toimii tarina ­Pocahontaksesta, alkuperäiskansan prinsessasta, joka tuodaan Eurooppaan.

Noble Savage on voimakkaan poliittinen. Se on toinen teos, jonka 30-vuotias Lindfors ohjaa Zodiakin näyttämölle. Myös aiempi, Noir?, käsitteli mustuutta.

”Olen hakenut Zodiakiin monena vuonna, mutta nämä ovat  ainoat biisit, jotka ovat menneet tuotantoon saakka.”

Dominoiva kulttuuri ei aina anna muuta vaihtoehtoa kuin toiseusnäkökulman.

”Kun tulen mustana kehona tai rodullistettuna ihmisenä valkoiseen instituutioon ja valkoiselle lavalle, saan tilaa, jos käsittelen mustuuttani. Olen instituutiolle ­multiculture checkbox.”

Ollaan erikoisten ristiriitaisuuksien äärellä. Taiteen tekeminen on voimaannuttavaa ja on hienoa, että Zodiak antaa tilan Lindforsin työryhmälle. Valtakulttuuri kuitenkin työntää vähemmistöjä takaisin marginaaliin, kun se sitoo vähemmistön luovan voiman ainoastaan oman toiseutensa käsittelyyn.

”Tämä on monimutkainen asia. Instituutioissa ajatellaan: Sonya voisi käsitellä juuri näitä aiheita, koska joku, jolla ei ole hänen vähemmistötaustaansa ei voi. Mä myös itse haluan käsitellä näitä asioita, mutta välillä musta tuntuu ­etten saa tilaisuutta käsitellä mitään muuta.”

Tarkkanäköistä kriittisyyttä ei koskaan pidä sekoittaa valittamiseen. Lindfors tiedostaa ja haastaa. Hänen analyysinsa auttaa hahmottamaan piilottelevia valtarakenteita ja keinoja niiden murtamiseen.

”Kun instituutio palkkaa kuusi mustaa taiteilijaa tekemään teosta, meidän on otettava tila haltuun. Olemme harjoitusten ohessa esimerkiksi lukeneet mustien teoreetikkojen tekstejä. Yritämme asettaa mustuuden ja samalla itsemme keskelle, tulla pois marginaalista. Nyt tämä aika ja tila on meidän.”

Jos elettäisiin utopiassa, Sonya Lindfors voisi tehdä mitä tahansa. Utopiassa hän tekisi teoksen, jossa ei käsiteltäisi ihonväriä, sukupuolta eikä valtarakenteita.

”Kreisi kela ylipäänsä. Mutta luultavasti niin luokkakaverini ja kollegani ovat aina kelanneet. Ainakin mieskollegat.  Niiden ei tarvitse selittää omaa itseään koko ajan ulospäin. Mutta koska elämme lähtökohtaisesti valkoisessa kulttuurissa, joudun jatkuvasti selittämään omaa kokemustani muille. Minun pitää aina avata juuriani ja omaan toiseuteeni liittyviä kokemuksia, jotka ovat henkilökohtaisia.”

Toiset ovat vapaampia kuin toiset.

”Valkoinen mies voi tehdä teoksen hipsteriparroista, käsitellä seuraavaksi isäsuhdetta, tehdä yhden teoksen toiseudesta ja toisen naiseudesta ja sitten taas käsitellä trendilenkkarit. Kaikki on aiheita aiheiden joukossa.”

Miksipä Sonya Lindfors ei voisi taiteilijana tarttua mihin tahansa aiheeseen? Instituutiot päättävät, mille annetaan rahaa ja mille ei. Käytännössä instituutiot ja rakenteet määrittävät taiteen sisältöä.

Lindforsilla on kuitenkin strategia, jolla ottaa tilaa ja taiteellista vapautta – ja antaa sitä muille. Vuonna 2010 hän ja Anniina Jääskeläinen perustivat UrbanApan, urbaanin kulttuuri-, taide- ja tapahtumayhteisön. Suurelle yleisölle ­UrbanApa näyttäytyy tanssifestivaalina, mutta se on paljon muutakin. Yhteisö järjestää muun muassa työkalupakkeja esittävän taiteen kentällä toimiville ihmisille.

Vuonna 2013 UrbanApa sai tanssitaiteen valtionpalkinnon. Kollektiivin periaate on, että apurahat käytetään toimintaan eikä tilavuokriin.

”Pienet taideyhdistykset saavat muutaman tonnin apurahaa, ja siitä menee puolet takaisin kaupungille tilavuokrien kautta. Ei siinä ole mitään järkeä. Samaan aikaan todella monella taideinstituutiolla on tiloja vapaana. Olemmekin käyttäneet loisimissysteemiä ja menneet sinne, missä tilaa on ollut vapaana. ”

UrbanApa on tehnyt yhteistyötä muun muassa Ateneumin ja Kansallisteatterin kanssa.

”Instituutioissa on tajuttu, että molemmat voittavat. Ne tarjoavat meille tiloja, ja me teemme jotain omaa. Tuomme sinne jotain uutta ja myös uutta yleisöä. Voimme tehdä mitä vain, ja se on joko paskaa tai timanttia. Taiteilijan duuni on kokeilla ja epäonnistua. Jos tahtoo tehdä jotain, mikä on varmaa, pitää tehdä t-paitoja eikä taidetta.”

 

sonyalindfors

 

Koreografi Lindforsista tuli jokseenkin vahingossa.

”Mutsi on ollut tanssientusiasti ja harrastanut kaikkea mahdollista. Menin neljävuotiaana tanssitunnille. Siitä tuli harrastus, ja lukiossa aloin tehdä artistien taustakeikkaa ja kiertää suomenmestaruuskisoissa. Aloin yhtäkkiä saada asioista rahaa, ja harrastuksesta tulikin työ.”

Lindfors on elänyt ja varttunut pääkaupunkiseudulla. Kun Lindfors oli 11-vuotias, hänen perheensä muutti Helsingin Kumpulasta Espooseen. Kallion koulun kasvatti haki lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun ja pääsi.

”Pääsykokeissa oli kaksisataa naista ja kaksitoista miestä. Sisään otettiin kuusi kundia ja kahdeksan mimmiä. Mietitytti.”

Joko ne miehet olivat todella hyviä hakijoita, tai pääsykoejärjestelmä suosii miessukupuolta. Kun katsoo taidekenttää, on helppo päätyä jälkimmäiseen arvioon. Suurin osa tanssia harrastavista on naisia, mutta miehet työllistyvät alalle huomattavasti naisia paremmin.

”Kaikella rakkaudella omia kollegoita ja muita kohtaan, mutta onhan tämä aivan perseestä. Tällä alalla suurin osa johtajista on miehiä. Zodiakin taiteellinen johtaja on mies, JoJon eli Oulun tanssin keskuksen johtaja on mies, Itäisen tanssin aluekeskuksen johtaja on mies. Sama näkyy myös tanssifestivaalien johdossa”, Lindfors toteaa.

”Lähtökohtaisesti elämme mies­hegemoniassa, eikä kukaan halua purkaa sitä.”

Suomessa taidepiirit ovat pienet ja kaikki tuntevat kaikki.

”Tanssissa on jokin historiallinen sisäänrakennettu miesihannointi, koska miehiä on ollut aina niin vähän. Miestanssijat ovat olleet suuria staroja, mutta se on pikkuhiljaa ehkä muuttumassa.”

Koreografina Sonya Lindfors tekee koko ajan ja jokaisessa kohdassa päätöksiä. Jos koreografi ei itse ymmärrä, että jokainen valinta on poliittinen, hän yleensä vahvistaa vallalla olevaa systeemiä.

”Jos olisin valkoinen, tulisiko minulle koskaan mieleen palkata ei-valkoisia? Tai ajatella sitä, täytyykö tanssijan olla tietyn näköinen? Millaiset kehot saa tanssia? Pitääkö olla tietyn kokoinen ja tietyn mallinen, jotta voi esiintyä.”

Osaltaan hege­moniaa uusintaa koulutusjärjestel­mä ja myös apurahajärjestelmä.

”Jos on aloitteleva tanssija, on perustettava oma ryhmä, jotta on mahdollista saada vähän jotain tukea. Sitten pitäisi perustaa yhdistys, joka rupeaa toimimaan taustaorganisaationa. Toimintaa pitäisi kasvattaa koko ajan ja kiivetä ylemmäs.”

Kuulostaa kapitalismilta.

”Niinpä!” Lindfors huudahtaa.

”On tietyt askeleet, ja jos niiden mukaan etenee, systeemi palkitsee.”

Mutta jos yrittää tehdä eri tavalla, törmää ongelmiin. Esimerkiksi Urban­Apaa palloteltiin puolelta toiselle.

”Meille todettiin, että koska teette sekä nuorisotyötä, workshoppeja että esityksiä, ette voi saada taideapurahaa. On kiinnostavaa, että rahoittaja­taho päättää ja määrittelee ennalta, mitä taide voi tehdä ja mihin taide kuuluu.”

Lindforsin omalla agendalla on paljastaa rakenteita, tehdä niitä näkyväksi ja ravistella.

”2010-luvun taiteilija on uusliberalistinen masterpiece, joka jatkuvasti vain tuottaa uusia ideoita. Rakenteet vaativat koko ajan uutta apurahahakemusta, uutta työsuunnitelmaa, uutta tuotantoa, ja taiteilija tuottaa niitä jatkuvalla syötöllä, uusiutuu ja lopulta väsähtää – ja sitten tilalle tulee uusi tekijä.”

Jos mielikuvissa taide on vapaata, rahoitusjärjestelmä kyllä panee sen tiukkaan liekaan. Lindfors puhuu ­hierarkkisesta pyramidista.

”Ylhäällä on huipputaide, jonka tekijät ovat riippumattomia ja yleensä valkoisia miehiä, kuten vähän paha poika Jani Leinonen Kiasmassa. Heiltä ei odotetakaan, että heidän pitäisi tehdä yhteisötaidetta tai osallistaa. Alhaalla on kenttä naisia, jotka tekevät ruohon­juuritason duunia eivätkä koskaan saa feimiä. Heidän työnsä on supertärkeää: he opettavat tanssikouluissa, pitävät lasten tanssitunteja, tekevät yhteisötaidetta ja pitävät improtunteja.”

Lindfors huomauttaa samaan hengenvetoon, ettei maailma ole aivan niin mustavalkoinen. Kuitenkin kärjistämällä voi hahmottaa instituutionaalisia valtarakenteita ja niiden itseään uusintavaa logiikkaa.

”Apurahajärjestelmä määrittää taiteen sisältöä ja muotoa. Vertikaalisten instituutioiden kentällä on tietyt portinvartijat, ja edetäkseen on valmistuttava tietyistä instituutioista.”

Tanssin kentällä on Teatterikorkeakoulun hegemonia.

”Olen työskennellyt monella paikkakunnalla, ja kokemukseni mukaan moni kokee, että jos on valmistunut jostain muualta kuin Teakista, ei pääse kiinni apurahasysteemiin eikä oikein minnekään. Portinvartijat katsovat niin apurahainstituutioissa kuin tuotantotaloissakin taiteilijoiden taustaa, estetiikkaa ja jopa kaveripiiriä ja miettivät, ovatko ne vääriä vai oikeita.”

 

sonya2

 

Instituutioita johtavat pääasiassa ne sukupolvet, jotka ovat saaneet koulutuksensa vuosikymmeniä sitten. Vallassa ovat usein ne, jotka ovat auttamattomasti kujalla.

”Pomoina ja huipulla olevilla ei välttämättä ole enää suoraan kontaktia kaikkeen siihen, mitä tapahtuu. On todella monia tyyppejä, jotka ovat todella jäljessä. Uudelleenkouluttaumistauko tekisi hyvää. Ikävä kyllä systeemi ei myöskään salli taukoja.”

Instituutiot osaavat syödä kapinan, mutta siihen ei ole pakko alistua. Lindforsin puhetta kuunnellessa on vaikea uskoa, että hän laitostuisi koskaan.

”Taiteilijaneromyytin vahvistaminen tuntuu epäkiinnostavalta jo pelkästään sen takia, että se mielestäni vahvistaa kapitalistista systeemiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö uskaltaisi ottaa omaa paikkaani hierarkkiassa. Kyse on poliittisesta päätöksestä: mä en tee mitään yksin. Enkä myöskään aio väittää niin. Yhteisöllisyys on keskeinen osa tätä duunia.”

Kaikki liittyy kaikkeen. Se on lause, joka toistuu Lindforsin puheessa.

”Kuulostaa ihan absurdilta, että on erikseen joku yhteisötaide ja muu taide. Kaikki taide, mitä teen, on yhteisötaidetta, sillä kaikki taide on aina jollain tavalla yhteisöllistä. Toiset tekee taidetta muista syistä, mutta minun tekemäni taide on aina suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Lisäksi sen pitää olla merkityksellistä minulle ja lähipiirilleni ja avautua myös ulospäin. Taiteeni on aina myös poliittista.”

Nobel Savagea tehtäessä työryhmä on puhunut paljon rodullistamisesta, representaatioista ja lasikatoista.

”Jos on joku etuisuus, sitä ei yleensä itse näe. Jos on valkoinen heteromies, pystyy kävelemään elämän läpi törmäämättä rakenteisiin. Kaikki menee ohi, mikään ei tunnu eikä tartu teflonpintaan eikä mikään pysäytä flow’ta.”

Teosprosessi on ollut Lindforsille henkilökohtaisesti merkityksellinen. Hän käyttää siitä sanaa ”mullistava”.

”Minä olen puolentoista kuukauden ajan saanut tulla työpaikalle, enkä ole ainoa musta ihminen. Tämä on mun kotimaa, tämä on Suomi, minä olen syntynyt täällä, minä asun täällä, vuonna 2016 voin 30-vuotiaana riemuita siitä, että olen saanut työskennellä ihmisten kanssa, jotka näyttävät minulta.”

Lindforsilla on omat etuisuutensa, joita hän pyrkii jatkuvasti tiedostamaan. Hän on käynyt Kallion lukion ja opiskellut Teatterikorkeakoulussa.

”Se, että itse pääsin Teakiin ja joku muu ei päässyt, voi liittyä siihen, että tulen akateemisesta perheestä. Minut on kasvatettu uskomaan, että pystyn tekemään mitä vain. Oli itsestään selvää, että voin mennä opiskelemaan yliopistoon. Frendini, joka myös on monikulttuurisesta perheestä mutta erilaisesta perhetaustasta, ei ole koskaan uskaltanut hakea Teakiin tai Taikiin, vaikka olisi halunnut. Hänellä on aina ollut kokemus, etteivät hänenlaisensa ihmiset sinne pääse.”

Sosiaalisen ja etnisen taustan vaikutus eivät ole taiteen sisäisessä diskurssissa läsnä eikä niistä keskustella.

”Ne ovat kuitenkin asioita, jotka liittyvät suoraan taiteen sisältöön ja siihen, millaista taidetta Suomessa tehdään, ketkä taidetta tekevät, keitä taide puhuttelee ja ketkä pääsevät instituutioihin sisään.”

Hegemonia, hallitsevan kulttuurin ylivalta, toimii kaikkialla samalla logiikalla. Se ammentaa voimansa yhteiskunnallisista rakenteista, instituutioista.

Taidekaan ei ole vapaa valtarakenteista, ja sen merkitykset ovat suhteessa yhteiskuntaan.

”Jos taidetta tekevät valkoiset keskiluokkaiset ihmiset, se antaa osviittaa siitä, millaisia aiheita käsitellään ja millaista taidetta tehdään. Jokainen teos putoaa jollain tavalla tiettyyn estetiikkaan ja kaanoniin.”

Lindfors on opiskellut lähtökohtaisesti valkoista länsimaista taidetraditiota, ja hänen teoksensa ovat sen tradition jatkumoa.

”Koulutukseni värittää katsettani ja sitä, mitkä asiat mielestäni ovat hyviä ja mitkä huonoja. Jos olisin opiskellut taidetta vaikka Japanissa, teokseni näyttäisivät erilaiselta. Hyvä ja huono on suhteellista. Kiinnostava on suhteellista. Mikään ei ole absoluuttista, vaan kaikki on näkökulmaa.”

Uskooko Lindfors, että taidekenttä ja Suomi muuttuvat hänen uransa aikana moniäänisemmiksi?

”Pakko uskoa. Toivo on suurin voima, mitä mulla on, ja taiteilijan duuni on unelmoida. Haluan ehdottomasti uskoa siihen, että asiat muuttuvat ja ne voivat muuttua jopa todella nopeasti.”

”Suomeen on tullut 30 000 ihmistä muualta, ja jo se pakottaa muutokseen. Näen siinä hirveästi potentiaalia. ­Yhtäkkiä instituutioiden ja laitosten on pakko ottaa uusi positio.”

Sonya Lindfors: Noble Savage. Ensi-ilta 15.4. Kaapelitehtaan Pannuhalli, Helsinki.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: