hannelemartikainen

Taide on teidät kuntouttava

Vankien kuntoutuksen voi nähdä inhimillisenä tekona tai hyysäämisenä. Näkemyksestä riippumatta kuntoutukselle löytyy hyvät perustelut.

Kuva Velda Parkkinen

Hannele Martikainen on työskennellyt teatteriohjaajana 1990-luvun loppupuolelta saakka. Sekä ammattilaisten että harrastajien kanssa, Suomessa ja ulkomailla. Tyylilajit ovat vaihdelleet oopperasta indie-tuotantoihin.

Viime vuodet hän on työskennellyt Taittuu ry:n kautta vankiloissa.

Vankien kanssa kanssa työskentely sai alkunsa vuonna 2008. Aluksi Martikainen työskenteli naisvankien kanssa Vanajan vankilassa, ja tällä hetkellä hänen työryhmänsä muodostuu Sörkan miesvangeista. Yhteistä sörkkalaisille ovat pitkät tuomiot rankoista rikoksista.

Uusin ohjaustyö tulee ensi-iltaan helmikuussa Koko-teatterissa. Tavoitteena on tarjota taide-elämyksen ohella työryhmäläisille uusia tarkastelukulmia omaan itseensä.

”Itsensä näkeminen eri perspektiivistä on tärkeää, ja sitä monet hakevat esimerkiksi matkustelemalla tai kesämökillä. Vahva laitos tekee aina perspektiiviharhan. Mitä suljetumpi laitos on, sitä vahvempi se harha on suhteessa muuhun maailmaan. Pienikin vaihdos voi olla hyväksi, jos antaa sille mahdollisuuden.”

Helsingin Sörkka ei ole kaikista pehmoisin työskentely-ympäristö, mutta tämä ei näy Martikaisesta ulospäin. Puhelias nainen elää porvarillista elämää Helsingin Etu-Töölössä ja harrastaa klassista musiikkia. Työskentely on kuitenkin sujunut mutkattomasti, eikä vankien kanssa ole ilmaantunut suurempia ongelmia.

”Minä ja lähipiirini olemme nynnyjä ja elämme tavallista kotielämää. Tulin vankilateatterin piiriin vähän vahingossa, eikä minulla ollut – tai ole – koulutusta tai haluakaan niin sanottuun auttamistyöhön tai hoitotyöhön.”

Taittuu ry:llä on takana viisi teat­teriproduktiota, joissa on versioitu esimerkiksi Seitsemää veljestä, Kalevalaa ja Kuningas Learia. Seuraavaksi vuorossa on erittäin väljä tulkinta Antti Puuhaarasta. Toiminnan tavoitteena on syrjäytymisen ehkäiseminen, ja hyötyjä kerää vankien lisäksi myös ympäröivä yhteiskunta.

”Taide on aina kuntouttavaa, kun se kohtaa tekijänsä ja kokijansa. Se on matka minuuteen. Mikäli minuus on hukassa, taide auttaa – ja vangeilla se minuus usein on kateissa. Työryhmä ei kuitenkaan tee teatteria pelkästään itselleen, vaan myös yleisölle.”

Martikaisen mukaan on tärkeä ele, että yhteiskuntana kohtaamme vangit. Vankien lisäksi ele on tärkeä myös vankien läheisille. Vankien kohtaaminen on aina myös viesti siitä, että me pyrimme kollektiivisesti parempaan. Monien näkemys kuitenkin on, että vankeja ei tulisi hyysätä, eikä vankilan tarjota mitään mukavaa – Martikainenkin on saanut oman osansa tästä palautteesta.

”Oma lähipiirini on täynnä ihmisiä, jotka suhtautuvat avoimesti, enkä viitsi pyöriä tuolla somessa lukemassa kommentteja. Kyllähän minäkin olen saanut tälle apurahan, mitä on sitten huudettu nuppi punaisena vankien hyysäämiseksi. Sille huutamisellekin on varmasti tarve.”

Jokainen vankilavuorokausi maksaa rahaa, ja uusintarikollisuuden onnistunut ehkäisy säästää yhteiskunnalta verrattomasti riihikuivaa. Kuntoutustoimintaa ei kuitenkaan varsinaisesti hukuteta rahaan, päin vastoin – resurssit ovat niukat, ja niiden puolesta on pakko taistella jatkuvasti. Lisäresurssien oikeuttamista ei helpota tuloksellisuuden mittaamisen vaikeus.

Tuore Itä-Suomen yliopistolle tehty väitöstutkimus ei kyennyt osoittamaan kuntouttavan toiminnan tehoa vankien rikosten uusimisen vähentämisessä. Tämä ei kuitenkaan masenna Martikaista. Tuossa tutkimuksessa ei esimerkiksi arvioitu vapaan kentän projektien vaikutuksia – Taittuun työstä saadaan tutkimustuloksia pian Helsingin yliopiston valtiotieteen laitoksen sosiaalipsykologian tutkimuksessa.

”Olen hieman kyllästynyt taiteen vaikuttavuuden arvioimiseen. Vangit voisi myös kohdata ihan ihmisinä. Ja meidän pitää yhteiskuntana päättää, kohtaammeko ihmiset ihmisinä ja autammeko heitä eteen päin riippumatta siitä, ovatko he rikollisia vai eivät. On hienoa, että näiden hankkeiden tuloksia ja vaikuttavuutta tutkitaan, mutta ei siihenkään tarvitse hirttäytyä.”

Vankeuden stigma on vahva. Niin vahva, että se tarttuu herkästi myös vankien kanssa tekemisissä oleviin. Martikainen ei ole varma, onko hänellä enää paluuta perinteisempien teatteriprojektien pariin. Nyt ei kuitenkaan ole oikea hetki murehtia siitä. Tällä hetkellä ohjaaja on kiinnostuneempi työryhmänsä jäsenten minäkuvasta.

”Taiteen tehtävä on tehdä vapaaksi, ja tässä tapauksessa vapaaksi rikollisen statuksesta, edes hetkeksi. Meidän tapauksessamme se vaatii myös pitkäjänteisyyttä ja kurinalaisuutta.”

Se, että pystyy ottamaan etäisyyttä itseensä ja arkeensa, voi osaltaan auttaa jatkossa mukautumaan, kun vapautuvan vangin on palattava muun yhteiskunnan pariin. Silloin ei ole haitaksi, jos pystyy näkemään itsensä muunakin kuin vankina.

”Uskon, että yksi stigmasta vapauttava tekijä on se, että me emme ole erityisen kiinnostuneita kenenkään tuomioista. Tietysti olemme kiinnostuneita ihmisistä ja heidän elämästään, mutta siihen elämäänhän kuuluu paljon muutakin kuin tuomio. Vankilassa on sitten erikseen tyypit, jotka hoitavat vartioinnin ja tuomion toteutumisen, minun ei tarvitse tehdä sitä.”

Martikaisen ja Taittuun tuotantojen yhteydessä ei myöskään yksilöidä työryhmäläisten tuomioita: korkeintaan ilmoitetaan yhteisesti, mistä rikoksista työryhmän jäseniä on tuomittu. Aina tämä ei kuitenkaan kaikkia yleisön ja median edustajia tyydytä.

”Vankilahan on hirveän mediaseksikäs paikka. Siellä olevat henkilöt ovat todistetusti tehneet jotain väärin, ja heidät on tuomittu. Minä kuitenkin vihaan rikollisuuden romantisoimista. Pahat teot ovat pahoja tekoja, sopimukset ovat sopimuksia, ja niiden rikkominen on perseestä. Ei minulla ole mitään romanttista kuvaa vangeista tai vankiloista.”

Myös vankila laitoksena on Martikaisen mielestä väärällä tavalla romantisoitu.

”Oikeuslaitos ei aina tee oikein, eikä se ole aina oikeassa, mutta on tärkeää, että meillä sellainen on. Sen avulla myös uhri voi päästää irti taakasta ja antaa sen yhteiskunnan kannettavaksi.”

Sen lisäksi, että teatteriesitykset tarjoavat vangeille ja näiden läheisille mahdollisuuden nähdä osallistujat uusissa rooleissa, ne pakottavat myös yhteiskunnan kohtaamaan tabun.

”Rikollisuus ja vangit ovat meidän kollektiivinen häpeä, ja omaa häpeää kohti on vaikea katsoa.”

Katsoa sitä kuitenkin pitää, vaikka se välillä onkin vaikeaa. Muuten me emme kykene kehittymään yhteis­kuntana.

Hannele Martikainen: Paluulento.
Esitykset Koko-teatterissa 25.2. ja 26.2. klo 18.

”Ihmishenkiä säästyy, kun tehdään teatteria.”

Veli-Matti Lehikoinen istuu pitkää tuomiota Sörkassa. Hän on osallistunut vankilassa kahteen teatterituotantoon ja esimerkiksi kuvataidekurssille viime kesänä. Kysymyksiin hän vastaa kuvataidekurssin aikana.

Taidekurssit ovat tapa täyttää vankilan puuduttava arki, mutta myös löytää itsensä ja tarkoitus omalle elämälle. Ja samalla myös ehkä hyödyttää yhteiskuntaa.

”Olen löytämässä itselleni uuden identiteetin ja ylipäätään syyn jatkaa elämää”, Lehikoinen kirjoitti tapaamisen jälkeen. Hän myös mainitsi halun tehdä jotain merkityksellistä muiden vankien ja yhteiskunnan auttamiseksi.

Jatkoimme keskustelua Paluulento-teatteriesityksen harjoitusten käynnistyttyä.

”Pointti tässä kaikessa on se, että me kaikki vapaudumme täältä joskus. Mitä sitten tapahtuu? On olennaista, missä kunnossa olemme siinä vaiheessa. On yhteiskunnan etu, että meitä kuntoutetaan – se portti aukeaa lopulta kaikista pahimpiakin rikoksia tehneille.”

Keskustellessamme puhelimessa teat­teriharjoitusten jälkeen Lehikoinen viittasi muutaman viikon takaisiin tapahtumiin: Helsingin Kannelmäessä edelliskesänä ehdonalaiseen päässyt elinkautisvanki puukotti itselleen tuntematonta henkilöä kasvoihin.

”Näiden kuntouttavien hankkeiden mitattavuus on hakusessa, mutta toisaalta ihmishengen arvoa ei voi mitata rahassa. Jos onnistumme säästämään yhdenkin hengen näillä projekteilla, niin ne maksavat kaikki itsensä takaisin. Kun yhteiskunnalla ei ole rahaa kuntoutukseen, niin ei porukka terveempänä vankilasta ulos tule. Nykyisellään vankila on ensisijaisesti säilöntäpaikka.”

Erilaiset projektit ja kuntoutus kuitenkin tarvitsisivat Lehikoisen mukaan jatkuvuutta.

”Vaikka täällä vankilassa ei saa olla inhimillinen tai ystävällinen, meidän teatteriporukastakin tulee tämän myötä jälleen ihmisiä. Jos tämä ei jatku, niin se kehitys menee hukkaan ja jää hyödyntämättä. Tämän toiminnan pitäisi olla osa vankilan arkea, kuin liikunta ja sauna.”

”Eikä tämä oikeasti ole rahasta kiinni. Yksi suljetun vankilan vanki maksaa vuodessa 75 000 euroa, ja muutaman vangin hinnalla esimerkiksi Taittuu pyörii vuoden. Mutta eihän näitä aina haluta laskea.”

Leikkauskiiman riivaamassa yhteiskunnassa jalkoihin jäävät heikoimmat ja ne, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Heitä ovat esimerkiksi lapset, mutta he sentään saavat taakseen puolustajia. Vankien puolesta harvempi kuitenkaan nousee barrikadeille.

”Ei poliitikot halua viedä tätä maaliin, koska äänestäjät vaikuttavat jaloillaan. Meidän jeesaaminen on poliittinen itsemurha.”

”Ensimmäinen teatteriproduktio palautti minut pahalta sivuraiteelta. Ensimmäisen vankeusvuoden jälkeen en edes tunnistanut itseäni, ja se projekti herätti minut elämään. Kerrannaisvaikutukset ovat valtavat, ja se tuntuu hyvältä. Haluan tehdä vielä jotain hyvää elämässäni, ja tämä voisi olla se tapa”, Lehikoinen sanoo ja viittaa kuntoutusohjelmien puolesta työskentelyyn.

Itsereflektio ja muista vangeista huolehtiminen ei tee Lehikoisenkaan rikosta tekemättömäksi, mutta se on hyvä alku. Ehkä hän ja monet kaltaisensa vangit vielä joku päivä pystyvät olemaan sinut itsensä kanssa ja kohtaamaan yhteiskunnan. Se olisi meidän kaikkien etujen mukaista.

 

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu