qteatteri

Skavabölen pojat ja tytöt

Q-teatteri on sukupolviteatteri, jolla on sukupolvenvaihdos käynnissä.

Kuva Velda Parkkinen

Vuonna 1989 aloittelevat näyttelijät Antti ja Leo Raivio ja Heikki Kujanpää päättivät Q-teatterin perustamisesta baariretkellään. Näin kertoo tuore Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin -historiikki.

Koko projektin primus motoriksi sittemmin päätyneellä Antti Raiviolla oli teatterille nimikin jo valmiina: tuoreiden Aurinko-, Mars- ja Venus-alkuisten teattereiden jatkoksi sopisi hyvin myös Kuu.

Teatterikentällä uusi tulokas tarjosi kodin niille, joille ei ollut sijaa laitosteattereissa eikä jo vakiintuneissa ryhmäteattereissa. Se oli myös monelle vapauttava ohitustie ajan tiukimmasta turkkalaisuudesta.

Melkein alusta asti Q on toiminut Helsingin Töölössä, Tunturikadulla sijaitsevassa elokuvateatteri Astran vanhassa tilassa. Teatteri on vuosien kuluessa vallannut käyttöönsä myös lähimmät liikkeet ja vanhan kauppahallin, jossa nykyään toimii vierailunäyttämö Puoli-Q.

Lokakuisena iltapäivänä teatterin aulassa istuvat Q-veteraanit näyttelijä Elina Knihtilä ja tuottaja Jukka Hyde Hytti sekä tänä vuonna ensi-iltaan tulleen Tavallisuuden aaveen kirjoittanut ja ohjannut Saara Turunen.

Teatterilaisten luova yhteisöllisyys nousee pintaan jo heti alkuun, kun pitää järjestäytyä valokuvaan. Huonekaluja kannellaan, käsiä heilutellaan ja ideat rönsyilevät.

Haastattelun aluksi Knihtilä kertoo, kuinka hän debytoi Q-teatterissa jo sen toisessa produktiossa, Antti Rai­vion ohjaamassa Suden hetkessä (1990).

”Ammattilaisten rinnalle toimintaan tuli alusta asti mukaan paljon meitä osaamattomia 18-vuotiaita, jotka käytännössä kasvoimme täällä koulutetuiksi teatterintekijöiksi. Antista, jonka ympärille yhteisö rakentui, tekee merkittävän hänen vahva pedagoginen otteensa. Hän otti aina harrastajanäyttelijöitä pikkurooleihin, joiden kautta heitä koulutettiin vaativimpiin juttuihin.”

Sukupolviteatterin maineeseen Q-teatteri nousi vuonna 1991 ensi-iltaan tulleen, Antti Raivion kirjoittaman ja ohjaaman Skavabölen poikien kautta. Raivion veljesten traagiseen perhetaustaan pohjautunut esitys liikkui rohkeasti eri aikatasojen välillä ja yhdisti synkkään tarinaan ronskisti komediaa. Se myös käsitteli aikuisten maailman ongelmia lasten mielikuvituksen ja tekijänsä lapsuusaikaan palautuvan kielen suodattamana.

Tuottaja Jukka Hyde Hytti liittyi ­Q-teatterin ydinjoukkoon Raivion ohjaaman Pirun kauniin tytön myötä, heti seuraavana vuonna Skavabölen pojista.

Hytti muistelee hymyssä suin vanhojen aikojen kaoottista ideaalidemokratiaa, jossa kaikkia päätöksiä käsiteltiin yhdessä.

”Oli ymmärrettävää, että jossain vaiheessa hallintoa piti selkiinnyttää ja erottaa se taiteellisesta työstä. Työnjaon vakiinnuttaminen mahdollisti järkevän ohjelmistosuunnittelun ja sen, että itse esitysten tekemiselle voitiin antaa työrauha.”

Lämpimiä muistoja on myös Knihtilällä.

”Mun on kyllä pakko sanoa, että rakastin niitä kokouksia, niiden intohimoa ja kiihkoa ja jopa sitäkin että ne saattoivat kestää viisikin tuntia”, hän huokaa ja jatkaa: ”Meille on myös aina ollut tärkeää, ettei Q-teatterille kirjoiteta mitään manifestia, vaan annetaan esitysten olla itse se manifesti.”

”Viimeksi eilen hallituksen kokouksessa mietimme viestinnän kehittämistä, mutta samalla todettiin taas kerran, ettei missään nimessä vieläkään kirjoiteta teatterin nettisivuille mitään missiota”, täydentää Hytti.

Uusien kantaesitysten ohella Q-teat­terissa esitettiin jo 1990-luvulla omalla asenteella tulkittuja klassikoita, kuten Sofoklesta, Shakespearea, Dostojevskia ja kotimaisista Hannu Salamaa. Tähän sopii hyvin sekin, että Antti Raivion vetovastuuvaiheen viimeinen ohjaus Q-teatterille oli Suomenlinnan kesäteatteriin Sami Parkkisen kanssa tehty sovitus Mihail Bulgakovin Mestari ja Margaritasta (1996).

Jo ennen Raivion sivuun jäämistä tilaa olivat pitkään ottaneet näytelmäkirjailija Antti Hietala ja ohjaaja Erik Söderblom. Heidän yhteistyöhönsä pohjasi myös Leo Tolstoin laajaan klassikkoon perustunut Sota ja rauha (1996), jonka toteutus oli Q-teatterin silloisiin resursseihin nähden mieletön voimanponnistus.

”Sitä, miten pieniä esityspalkkiot noihin aikoihin olivat, kuvaa hyvin se, että kun minä ja mieheni Tommi Korpela esiinnyimme usein samoissa näytelmissä, toisen palkkio meni aina suoraan lastenvahdin palkkioon”, nauraa Knihtilä.

Olikin tavanomaista, että teatterilaiset tekivät esityskauden aikana erilaisia hantti­hommia pysyäkseen joten kuten leivässä.

Q-teatterin yhteisöllisyys alkoi laajentua myös kansainväliseksi 1990-luvun loppupuolella. Hytti ja Söder­blom innostuivat etsimään uusia teatterivaikutteita ja tekijäverkostoja kylmän sodan aikana suomalaiselle kulttuurikentälle turhankin vieraiksi jääneistä Baltian maista.

Syntyneiden kontak­tien kautta Q-teat­teri kutsui jo vuonna 1996 virolaisen Von Krahl -teatterin Suomeen. Kulttuuripääkaupunkivuonna 2000 toteutettiin ensimmäisen kerran Baltic Circle -festivaali.

”Alusta asti sijoitettiin siihen, että tämän yhteistyön kautta saataisiin myös suomalaisia tekijöitä ulkomaille. Vierailijoiden osalta politiikka oli sama kuin Q-teatterissa muutenkin – tekijöille, joihin uskottiin, haluttiin antaa vapaat kädet päättää itse, mitä tänne tuovat.”

Baltic Circle -festivaalin lähialue on laajentunut sittemmin muillekin mantereille, ja painopiste on siirtynyt perinteisestä draamateatterista laajemmin esitystaiteen puolelle.

Läpi 2000-luvun Q-teatterin ohjelmisto perustui entiseen tapaan kotimaisten kantaesitysten ja klassikoiden vuorotahtiin. Edellisistä esimerkkinä käy töissään usein yhteisöllisyyden ideaa pöyhivän Esa Kirkkopellon Vetoapua ja läheltäpiti-tilanteita (2003) ja jälkimmäisistä Antti Hietalan Berlin Alexanderplatz (2002) ja Riivaajat (2004) sekä Fiikka Forsmanin Peltirumpu (2008).

Uusista ohjaajista ja näyttelijöistä huolimatta monet konkarit ovat pysyneet uskollisesti mukana.

Yhteisön kannalta merkittävä muutos tehtiin vuonna 2012, kun teatterissa siirryttiin ensimmäistä kertaa taiteelliseen ensembleen. Siihen kuuluvat nykyään näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti Hietala, näyttelijät Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala sekä ohjaaja-näyttelijä Jani Volanen.

Saara Turusen ensimmäinen ohjaus Q-teatterille, Broken Heart Story (2011), oli muodoltaan kokeileva, visuaalisuutta korostava ja omakohtainen tutkielma identiteetin muodostumisesta ja taiteen tekemisestä.

”En erottele teatteria muusta taiteesta. Minusta kaikella taiteella on tehtävänä kauneuden kokemuksen välittäminen, mutta silti samalla sen pitäisi herättää yhteiskunnallista keskustelua ja näyttää totuus – ja myös ne pahat unet, kuten ohjaaja Esa Leskinen sanoi jossain hienosti”, pohtii Turunen.

Vierailevan ohjaajan roolissa Q-yh­teisöön liittynyt Turunen kertoo ymmärtäneensä ryhmän luonteen tarkemmin nyt, kun kokemusta tekemisestä on kertynyt muualtakin.

”Vasta näin jälkeenpäin sitä näkee sen etuoikeuden, että on päässyt poimimaan muiden luomia hedelmiä. On hämmentävää, että kokemattomaan tekijään voidaan luottaa niin paljon. Annetaan iso budjetti ja tarjotaan vielä päälle huippunäyttelijät.”

Turusen helmikuussa ensi-iltansa saanut Tavallisuuden aave on muodoltaan persoonallinen, episodeista koottu tutkielma suomalaiskansallisen tapakulttuurin ahdistavuudesta ja siihen leipoutuvista tabuista. Tampereen Teat­terikesässäkin vieraillut esitys palaa suosion takia Q-teatterin ohjelmistoon syksyllä 2017.

”Omasta näkökulmastani Q-teatteri on ansainnut menestyksensä juuri siksi, että se on uskaltanut ottaa niin isoja taiteellisia riskejä”, painottaa Turunen.

Elina Knihtilä kuvaa kotiteatterinsa sukupolvimurrosta viittaamalla vuoden 2014 menestysnäytelmään Kaspar Hauser. Kriitikot ja yleisö vastaanottivat Akse Pettersonin ja Johannes Ekholmin tämän ajan vieraantuneisuutta ja näen­näistiedostavuutta suoraan ja allegorisesti purkavan esityksen sukupolvinäytelmänä. Pidempään teatteria seuranneet vertasivat sitä tietenkin Skavabölen poikiin.

”Sen ensi-ilta oli todella häkellyttävä kokemus monellakin tapaa. Viimeistään kun taputusten aikana hipsterit nousivat kirkumaan, tuntui, että tällaisen yli 40-vuotiaan maailma on väkisinkin hiukan toinen”, Knihtilä kertoo.

Vieläkin kuvaavampi merkki ajan kulun vääjäämättömyydestä Knihtilän mielestä oli Saara Turusen lausahdus Broken Heart Storyn harjoituksissa. Kuunneltuaan pitkään veteraanien muisteluita, Turunen oli tullut kysyneeksi viattoman suoraan: ”Kuka muuten on Antti Raivio?”

Baltic Circle -festivaali

Nimeään paljon laajemmalla kansainvälisellä säteellä toimiva Baltic Circle suosii yhteistyötä pienten riippumattomien tekijöiden kanssa, eikä se pelkää taiteellisia riskejä.

Kuvaavana esimerkkinä voi tänä vuonna nostaa libanonilaistaustaisen nykytaiteilijan Rabih Mrouén esityksen Riding on a Cloud. Siinä hän tuo lavalle ­Libanonin sisällissodassa tarkka-ampujan luodista haavoittuneen veljensä Yasserin, joka etsii tekemiensä videoiden kautta vammautumisensa myötä kadottamaansa kykyä hahmottaa asioi­den ja niitä esittävien kuvien yhteys.

Poikkialaisesti yhteisvastuullista yhteiskuntaa etsii puolestaan bukarestilaisten Alexandra ­Piricin ja Raluca Voinean kuratoima kaksipäiväinen New Solidarities -vuoro­vaikutus­kokonaisuus.

Kotimaisten tekijöiden puolella ensi-iltansa saa Noora Dadun esitys Fail – Virheellinen esitys, joka on itsenäinen jatko-osa hänen aiem­malle teokselleen Minun PalestiinaniSara Mellerin ohjaama ja Johannes Ekholmin dramatisoima, HYPE-kollektiivin teos Father Fucker taas kertoo kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, jotka käsittelevät isänsä orastavaa kuolemaa pakenemalla mielikuvitusleikkeihin.

Baltic Circle 15.–20.11.2016

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu