sarjisjanne

Sarjakuvakeskuksen paluu

Netti ei korvaa yksinäisten puurtajien kokoontumisia.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

Sarjakuvakeskus etsii uusia tiloja ja suunnittelee paluuta takaisin Helsingin kaupungin sykkeeseen.

”Kauppaa lukuun ottamatta voisimme mennä minne vaan”, Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja Kalle Hakkola miettii. ”Mutta kaupan pitää olla paikka, jossa käy ihmisiä ostamassa sarjakuvia. Nyt täällä ei enää käy oikein ketään.”

Vaikka sarjakuva-alalla menee Suomessakin lujaa, Sarjakuvakeskus kärsii Arabian kaupunginosan muutoksista. Kadun toisella puolella sijaitseva legendaarinen Arabian keramiikkatehdas lopetetaan. Taideteollinen korkeakoulu häipyy kulmilta sulauduttuaan Aalto-yliopistoon. Hakkolan pettymykseksi sarjakuvien ystävät eli loputtomiin yhden kahvikupin hinnalla istuvat opiskelijat kaikkoavat. Keskusta pyörittävä, voittoa tuottamaton yhdistys iloitsee myös hengaaja-­asiakkaista.

Suomen sarjakuvaseura avasi Sarjakuvakeskuksen vuonna 2008 Helsingin rokkaavimpaan, alati valveilla olevaan kaupunginosaan, Kallion Kolmannelle linjalle. Kauppa oli vain 50 neliömetrin kokoinen ja galleria alle puolet siitä. Ihmiset ottivat sen heti omakseen. Pikkuruinen kauppa myi myös levyjä ennen kuin Hakkolan mukaan ”Spotify tuli ja tuhosi levykaupat”.

Eräässä Charles M. Schultzin legendaarisessa Tenavat-stripissä Ressu pitää bileet koirankopissa. Jaska Jokunen ihmettelee kopin vieressä, kun sisään lappaa väkeä, ja kysyy Ressulta, mihin kaikki mahtuvat. ”Osa menee biljardisaliin ja kirjastoon, mutta jotkut jäävät uima-altaalle”, valaisee Ressu.

Sarjiskeskuksen kauppa oli samantapainen tilaihme, ja niinpä sinne piti saada bändejä soittamaan. ”Kerran sinne tuli bodari-hevari Thorin bändi keikalle. Kauppa oli tietenkin aivan täynnä jengiä, niin kuin koko katu. Ihmiset kiipesivät talojen katoille. Se keikka pääsi Thorin videollekin”, ylpeilee Hakkola. ”Meillä oli usein bändejä. J. Karjalainenkin kävi soittamassa siellä.”

Kallion kiinteistön putkiremontin takia edessä oli pakkomuutto vuonna 2010. Arabian kaupunginosa kuhisi nuorisoa ja elämää.

Keskuksen huoneistossa samasta synergiasta ammentavat voimaa Kuvittajat ry, Maailman sarjakuvat ry ja Suomen sarjakuvamuseo. Kauppa on myös kahvila, ja aulan tilassa on galleria, jossa on vaihtuvia näyttelyitä. Avajaiset kokoavat taiteilijoita kavereineen litkimään punaviiniä, vai kuinka?

”Sarjismaailma on muuttunut”, kertoo Hakkola. ”Vanha polvi juo paljon enemmän punaviiniä kuin nuoret.”

koot

Onneksi sarjakuvista kiinnostuneet kansanjoukot löytävät sarjakuvatapahtumiin. ”Tapahtumien määrä on jopa kasvanut viime vuosina”, iloitsee Hakkola. ”Mulla on kutsu sarjakuvafestareille joka viikonloppu.”

Tapahtumissa esiintyy eturivin piirtäjiä, ja ne ovat myös kaupallisesti tärkeitä sessioita. Saksassa, jossa sarjakuva-ala elää huikeaa nousukautta, suurimmat sarjakuvakustantajat myyvät kirjoja tapahtumissa enemmän kuin kirjakaupoissa ja netissä yhteensä.

Sarjakuvakeskuksen kunnianhimoisin tehtävä on koulutus. Opetusta järjestetään yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa. Taiteilija Matti Hagelberg vetää joka toinen vuosi sarjakuvailmaisun sivuainekokonaisuuden, ja Arabian kampuskirjastossa on Suomen sarjakuvaseuralle kuuluva yli 10 000 teoksen kokoelma.

Suomi on sarjakuvaopetuksellaan aivan eri tasolla kuin muut Pohjoismaat, saati sitten Keski-Eurooppa, ja tämä taso on alhainen. Toisin kuin ­muualla, Suomessa ei voi opiskella sarjakuvataidetta tutkintoon asti.

Sarjakuvakeskus on kuitenkin taiteellisen sivistyksen airut. ”Meillä voi opiskella muutakin kuin alkeita”, sanoo Hakkola ja muistuttaa sarjakuvakeskuksen pyrkineen myös taiteen perusopetuksen piiriin. Keskus opettaa piirtämisen lisäksi käsikirjoittamista avaten syventävästi komiikan ja draaman rakenteita.

Ikäihmisillekin on sarjakuvakurssinsa, ja oppitunteja järjestetään ympäri pääkaupunkiseutua. Luokkahuoneiden takia keskuksen ei tarvitse muuttaa, vaan keskus opettaa siellä, missä opetusta kaivataan.

Sarjakuvakeskuksen uuden sijainnin ja ilmeen ratkaisee myös raha. Julkisesta rahoituksesta suurin osa tulee opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja pieni hippunen, vain pari prosenttia, Helsingin kaupungilta. Muita rahoittajia ovat opetusta ostavat kunnat, kaupungit ja firmat, ja maksavia jäseniäkin sarjakuvaseuralla on muutamia satoja.

kyniä

Sarjakuvaporukka on siirtynyt myös nettiin. Sarjisblogit ovat suosittuja. Monelle piirtäjälle ja lukijalle ne ovat jopa kimmoke koko taide­lajin omaksumiseen. Silti vanhanaikaiset papereille väsätyt pienlehdet ja kaikenlaiset villit minikirjat ovat pitäneet pintansa. Niitä näkee festivaaleilla. Kannattaa satsata euro tai pari älynväläykseen, josta voi tulla iso juttu, kun jokin establismenttia edustava kustantamo hengentuotteen löytää ja kaappaa listoilleen.

Sosiaalisessa mediassa on lukuisia avoimia ja suljettuja ryhmiä sarjakuvan tekijöille ja faneille. Tarvitseeko taiteilijoiden lainkaan tavata toisiaan Sarjakuvakeskuksessa, kun kaikki ovat koko ajan läsnä toistensa arjessa ja juhlassa Facebookissa?

”Ehdottomasti”, kuittaa Hakkola epäröimättä. ”Sarjakuvien piirtäminen on niin yksinäistä puuhaa, että välillä on tekijöidenkin pakko päästä tuulettumaan. Edelleen tietokoneiden aikana monet käyttävät kynää ja paperia. Niitä vehkeitä meillä on paljon, ja tietokoneitakin voi meillä lainata.”

Piirtäjien ja käsikirjoittajien tapaamiset johtavat välillä yhteisiin projekteihin. Moni albumi on saanut alkunsa kiihkeistä pikkutuntien keskusteluista taidenäyttelyjen avajaisten jatkoilla.

Alalla on tapaamisia säännöllisesti kaikissa suurissa kaupungeissa. Treffeihin ei tietenkään tarvita Sarjakuvakeskusta, mutta sillä on roolinsa. Alan elävä legenda, Sarjakuvakeskuksen hallituksen jäsen ja sarjistalo Arktisen Banaanin kustannustoimittaja Vesa Kataisto muistelee:

”Sarjiskeskuksella on  ollut hienoja hetkiä, tärkeitä kohtaamisia, ja tällaisia on vaikea kuvitella minnekään muualle. Yksi tällainen oli syksyllä 2013, kun Patrick McDonnell ja Hunt Emerson istuivat ja kaljoittelivat illanvietossa. Kun saadaan herrat pois mukavuus- tai ahdistusalueeltaan, mitä vaan voi tapahtua!”

Moni sarjisfani ympäri maailmaa antaisi mitä vaan päästäkseen mukaan illanviettoon Kamuja piirtävän yhdysvaltalaisen McDonnellin ja brittiläisen Myrkky-taiteilijan Emersonin kanssa.

Suloisessa suomalaisessa lintukodossa festareiden vapaaehtoisten ja alan toimijoiden on mahdollista seurata tähtien rentoutumista. Kiitos sarjakuvatapahtumista suurimman, Helsingin sarjakuvafestivaalin, näitä kohtaamisia on ollut useita. Täällä ovat piipahtaneet Charles Berberian, Anna Rozen, Enki Bilal, Neil Gaiman, Benoît Sokal, Lise Myhre, Hugleikur Dagsson, ja monia muita.

Pakko kysyä Kalle Hakkolalta, kuka alan välttämätön legenda olisi vielä unelmissa saada Suomeen.

Art Spiegelman”, täräyttää Hakkola epäröimättä.

Spiegelmanin holokaustista kertova Maus on kaikkien aikojen ensimmäinen Pulitzer-palkittu sarjakuva.

Yhdysvaltalainen taiteilija on kuitenkin ujon miehen maineessa. Voiko hänet saada tänne? ”Suomi on pieni markkina-alue, eli se voi olla vaikeaa. Mutta hänen vaimonsa Françoise Mouly on New ­Yorker -lehden taiteellinen johtaja, ja hän etsii sinne koko ajan uusia piirtäjiä.”

Toivottavasi Mouly kyläilee pian, avecinaan Spiegelman. Keskuksella vietetään sitten mukava ilta, ja jonkun piirtäjän ura voi lähteä kansainväliseen nousuun.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: