huutogalleria (17 of 20)_1

Odotus syö ihmistä

Kuvat Velda Parkkinen

Kello on Irak. Se murenee sadoiksi askartelusaksilla leikatuiksi perhosiksi, valkomustiksi pakolaisiksi. Näin kertoi Abdulwadud kuvataitelija Heidi Hänniselle tämän kysyessä hänen teoksensa merkityksestä. Nyt Hänninen kertoo siitä minulle, samalla kun Huuto-gallerian näyttelyhuoneen seinille rakentuu aivan uusi maailma. Sitä maalaavat, leikkaavat ja liimailevat kasaan viisi pakolaismiestä. Heidi Hänninen on yksi vapaaehtoisista, jotka ovat pitäneet  pakolaiskeskuksessa seinämaalaustyöpajaa, jonka huipentuma on tässä: Odotushuone. Se lukee seinälläkin, arabiaksi.

Odotus muodostui teemaksi yksissä mielin, kun lähdettiin suunnittelemaan näyttelyä Huuto-galleriaan. Eikä se ole ihme. Jokainen haastattelemani mies kertoi tekemisen puutteen, tietämättömyyden läheisten kohtalosta ja oman kohtalonsa päätöksen odottelun olevan heidän arkeaan nykyään. Vähintään neljä kuukautta on jo odoteltu, ja jatkosta ei ole tietoa.

Ali Kareem, joka saapui Suomeen syyskuussa, puhuu viimeisestä haastattelusta kuin tuomiopäivästä. Viimeinen haastattelu on edessä jokaisella Koskelan pakolaiskeskuksen asukkaalla.  Se määrittelee sen, lähtetäänkö henkilö takaisin Irakiin. Paluu Irakiin rikkoisi kaiken sen, mitä Suomessa on jo ehditty rakentaa. Esimerkiksi Ali Kareem on käynyt Helsingissä englanninkielen kursseja ja opetellut suomenkieltä.

Toisaalta  monia Helsingin vastaanottokeskuksissa asuvaa odottaa siirto muualle Suomeen.  Sitäkään ei kukaan toivo.  Kyse ei ole nirsoilusta.  Pelkona on , että kauempana Suomessa mahdollisuudet löytää töitä ja harrastuksia ovat maahanmuuttajile olemattomia.  Lisäksi täällä jo syntyneet kaveripiirit hajovat.

”Emme me ole tulleet tänne rahan perässä tai pitämään hauskaa”, Ali Kareem toteaa.

Tuntuu, että turvattomuus ja toimettomuus ovat sekä miesten pahimpia pelkoja että jo tarpeettomankin läheisiä tuttavia. Jokainen kertoo tulleensa Suomeen tekemään töitä. Haaveena oli päästä turvaan, ja alkaa rakentaa omaa elämää.

”Kun saavuimme suomeen, uskoimme saapuvamme vapauteen.”

Näin ei kuitenkaan ollut. Kaikki viisi miestä, muiden mukana, on kahlittu omaan toimettomuuteensa. Ei ole mitään muuta, kuin odottelua. Tämä on tuskallista ihmisille, jotka ovat tottuneet tekemään jatkuvasti työtä.

Mohammed oli töissä kahvilassa ja keramiikkalaatoittajana, Ali Fathilta ja Hassanilta jäivät puolestaan Irakissa opinnot kesken. Ali Kareem kertoo, että työ on asia, joka tekee hänet iloisimmaksi. Hän korjasi kotimaassaan elektroniikkaa, puhelimia ja tietokoneita. Hän teki myös vapaaehtoistyötä kodittomiksi jääneiden hyväksi.

”Haluaisin auttaa muita, ja haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miksi olemme täällä.” Tällä hetkellä kädet ovat kuitenkin sidotut. ”Nyt minua autetaan.”

Ihmettelen hetken, miksi Ali Kareem vakuuttelee minulle niin kovasti, ettei halua suomalaisille mitään pahaa ja että hän haluaa parantaa työllään uutta kotimaataan, jos vain saa siihen mahdollisuuden. Sitten ymmärrän, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että suomalaiset ymmärtävät tämän. Ali Kareem on tietoinen siitä, miten pakolaisista Suomessa uutisoidaan. Hän on hämillään siitä, miten asioita paisutellaan ja siitä, kuinka ihmiset eivät edes lue uutisia otsikoita pidemmälle, ja niissäkin näkevät vain sen minkä haluavat.

”Kaikissa ihmisissä on hyviä ja pahoja. Koska suuri osa meistä on muslimeja, meitä pidetään fanaatikkoina, vaikka emme halua kenellekään mitään pahaa. Mehän pakenemme Isisiä!”

Ali Kareem haluaisi päästä keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, joilla on vääriä käsityksiä maahanmuuttajista ja pakolaisista. Toisaalta sekään ei välttämättä auttaisi.

”Pelkään, etteivät he siltikään uskoisi minua.”

Nyt miehillä on kuitenkin tilaisuus kommunikoida muun maailman kanssa. Odottavan aika on… -näyttelyn he ovat saaneet luoda Heidi Hännisen avustuksella luoda kokonaan itse. Jokaisella on seinä, jolle hän saa heijastaa oman näkemyksensä odotuksestaan.

Mohammed kertoo maalanneensa seinälle sielunsa. Hän odottaa uutisia, jotain, mikä saisi hänet iloiseksi. Seinällä mies kyyhöttää nurkassa, toisessa kuvassa hänellä on puhelin kädessään. Mohammed kertoo olevansa huolissaan perheestään, joka jäi Irakiin. Heihin saa yhteyden puhelimitse, mutta harvoin. Jos Mohammed pääsee jäämään Suomeen, hän haluaa tehdä töitä ja mennä ehkä naimisiin.

”Se on tärkeää elämässä.”

Entä jos taas tulee kielteinen päätös? Mohammed pudistaa päätään. Irakiin ei ole mahdollista palata.

Viimeisien haastattelujen odottamista kuitenkin helpottaa taidenäyttelyn toteuttaminen. Hassan kertoo, että tärkeintä on, että saa tehdä jotain. Hän kirjoittaa seinälle ajatuksia, joita vastaanottokeskuksessa liikkuu. Enimmäkseen ikävöidään ja kannetaan huolta perheestä.

Näyttelyn kautta miehet pääsevät edes jollain keinoilla kommunikoimaan muille ajatuksiaan ja tunteitaan. Suuri osa pakolaisista ei puhu kuin arabiaa, joten taidenäyttely on lähes ainut väylä keskusteluun. Lisäksi se on osoitus siitä, että halua tehdä on, kunhan sille annetaan mahdollisuus.

”Nyt minua kannustetaan ja rohkaistaan tekemään asioita, ja on jotain, mitä ajatella ja suunnitella iltaisin”, Ali Kareem kertoo iloisena.

Toiveet työnteosta, opiskelujen jatkamisesta ja muiden ihmisten auttamisesta saavat odottaa, eikä kukaan vielä tiedä, kuinka kauan. Jotkut ystävät ovat saaneet myönteisen päätöksen, joten toivoa on. Sitä ennen on kuitenkin tämä: Kokonainen huone, joka on täytetty lattiasta kattoon odotuksella, maalauksilla, kirjoituksilla, kuvilla, ja valkomustilla perhosilla.

Odottavan aika on… Galleria Huuto Jätkäsaari – Pikkujätkä 28.2. saakka.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *