jäävuori

Mitä puhe taloudesta tekee?

Talousmaantieteen professori ja yhteisötalouksien tutkija Katherine Gibson tuntee käsitteiden ja ajatusten vallan. Talouskäsitystämme purkamalla hän luo tilaa uusille ratkaisuille ihmiskunnan ongelmiin.

Teksti Eeva Talvikallio Kuva Annika Pitkänen

Talouskasvu on pulassa ja uhkaa vetää hyvinvoinnin mukanaan! Onneksi talousasiantuntijat tietävät, kuinka molemmat pelastetaan. Valtamedian avulla he ohjeistavat kansaa ja sen edustajia talkoisiin talouden auttamiseksi. Jos se tarkoittaa budjettileikkauksia ja työehtojen heikentämistä nyt, niin pidemmällä aikavälillä tämä vastuunkanto palvelee kuitenkin kaikkien hyvinvointia.

Samaan aikaan ympäristöjulkaisuissa, tiede-osaston uutisissa ja mielipidepalstoilla muistutetaan, että talouskasvun kiihtyessä luonnon monimuotoisuus on romahtanut, ilmasto muuttunut, vaaralliset sääilmiöt voimistuneet ja yleistyneet ja maan ja veden pilaantuminen ylittänyt maailman elinkelpoisena säilymisen turvarajat. Elämän perustan järkkyminen ruokkii yhteiskunnallisia konflikteja, kasvattaa pakolaisuutta ja voimistaa edelleen hyvinvointijärjestelmiin kohdistuvaa painetta. Suurempien pakolaismäärien vastaanottamiseen ei kuitenkaan ole varaa, kuten ei kehitysapuun tai ympäristökriisien torjuntaankaan – ainakaan ennen kuin talouskasvu saadaan pelastettua.

Milloin arkemme pääsi vinksahtamaan näin kahtiajakoiseksi? Jos talouskasvun väitetään yhtä aikaa olevan välttämätöntä hyvinvoinnille ja tuhoisaa elämälle, kuinka sen “pelastamiseen” oikein tulisi suhtautua?

Niin vaikealta kuin talouden ”realiteettien” ja maailman elinkelpoisena säilyttämisen ristiriitaisilta vaikuttavia tavoitteita onkin sovittaa yhteen, se alkaa olla välttämätöntä. Yksi perimmäisistä syistä maapallon stressitilaan on juuri, kuinka talous on ajattelussa, keskusteluissa, teorioissa ja koko koetussa todellisuudessa irrotettu kaikesta muusta erilliseksi, omalakiseksi ulottuvuudekseen, jota vain asiantuntijoiden on lupa ymmärtää. Se, miten talouden käsitämme ja mitä olemme siitä tehneet, on paitsi keskeinen syy maailmanlaajuisiin ongelmiimme, myös yksi suurimpia esteitä noiden ongelmien ratkaisemiselle.

Näin ajattelee Suomessa huhtikuussa vieraillut Katherine Gibson, australialainen talousmaantieteen professori, yhteisötalouksien tutkimuksen uranuurtaja ja kirjailija, joka on soveltanut feminististä teoriaa talouden uudelleenajatteluun. Yhdessä vuonna 2010 edesmenneen yhteistyökumppaninsa Julie Grahamin kanssa Gibson on työskennellyt vuosikymmenten ajan taloutta koskevan ajattelun ja teoretisoinnin avartamiseksi ja kestävämpien taloudellisten käytäntöjen edistämiseksi.

Gibsonin ja Grahamin perustama kansainvälinen tutkija-aktivistiverkosto Community Economies Research Network (CERN) jatkaa naisten työtä maailman taloudellisen moninaisuuden kartoittamiseksi. Tavoitteena on luoda tilaa sellaisille talouden ajattelemisen ja toteuttamisen tavoille, jotka vastaisivat aikamme eettisiin ja ihmisen toiminnan kestävyyttä koskeviin haasteisiin paremmin kuin vallitseva, kyseenalaisiin ihmis- ja maailmankäsityksiin perustuva talousajattelu ja sen rajaamat vaihtoehdot.

Empiriaan perustuva ymmärrys taloudesta poikkeaa huomattavasti siitä, miten moni näinä päivinä talouden mieltää. Gibson ja Graham havainnollistavat eroa jäävuori-metaforalla: “Jäävuori kokonaisuudessaan edustaa kaikkea sitä ihmisten toimintaa, jonka pyrkimyksenä on turvata hyvinvointimme ja elämän jatkuvuus nyt ja tulevaisuudessa. Se, mitä tapaamme ymmärtää ‘taloudeksi’, on pinnan yläpuolella näkyvä, kapitalistisissa omistus- ja tuotantosuhteissa, kilpailluilla markkinoilla ja rahan välityksellä tapahtuva toiminta.” Huomattavasti suurempi osa kaikesta taloudellisesta toiminnasta ei kuitenkaan mahdu tuohon suppeaan rajaukseen ja jää siksi pinnan alle näkymättömiin.

Talouskäsityksemme rajautuminen vain tiettyihin kapitalistisen rahatalouden muotoihin on pitkän historiallisen prosessin ja diskursiivisen työn tulos. Sen taustalla vaikuttavat Gibsonin mukaan paitsi taloustieteen kehityshistoria erillisenä tieteenalana, myös paljon varhemmat historialliset tekijät.

“Käsitys siitä, että taloudesta voidaan muodostaa kattava kokonaiskuva, palautuu kapitalismin ja maailmankaupan syntyajoille ja tuolloin luotuihin kirjanpitokäytäntöihin,” kuvaa Gibson. “Rahavaihdon kaksoiskirjanpidon katsottiin antavan kokonaisvaltaisen kuvan siitä, mitä taloudessa tapahtuu. Mistä ei kirjaa pidetty, ei ollut ‘taloutta’.”

Feministinen taloustiede onnistui 1980-luvulta alkaen kyseenalaistamaan tämän talouskäsityksen kokonaisvaltaisuuden. Se toi näkyviin sellaista niin ikään ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen tarpeita tyydyttävää, hyvinvointia kasvattavaa ja jatkuvuutta turvaavaa toimintaa, kuten palkattoman hoivatyön ja kodinhoidon, joka aiemmin oli suljettu ”talouden” ulkopuolelle. Feministit osoittivat, kuinka vahvasti rajatun rahatalouden toiminta todellisuudessa nojaa näihin käytäntöihin.

Feministit siis täydensivät ja tarkensivat talouden kokonaiskuvaa: hekään eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet käsitystä, että taloudesta voitaisiin ylipäätään muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva.

“Vaikka kuinka täydennät kuvaa, itse ‘talous’ on ja pysyy merkitysjärjestelmän keskuksena”, huomauttaa Gibson. Hänen tavoitteenaan on kasvattaa ymmärrystä siitä, kuinka käsitys taloudesta rakentuu diskursiivisesti, kaiken tunnistettavan ja järjestäytyneen tiedonvälityksen osana ja avulla, ja kuinka syntyvät rajaukset rajoittavat lopulta hyvin konkreettisin tavoin mahdollisuuksiamme ja todellisuuttamme.

”Emme pyri niinkään rajaamaan taloutta uusiksi, antamaan sille jotain uutta kaiken kattavaa määritelmää, vaan osoittamaan, kuinka noita rajauksia tehdään ja mitä siitä seuraa”, kuvaa Gibson.

“Haluamme luoda aivan toisenlaisen kielen yhteisen toimeentulon ja hyvinvoinnin käytännöistä puhumiseen. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että haluamme muuttaa ‘talouden’ substantiivista verbiksi: jatkuvaksi tekemisen ja neuvottelun prosessiksi.”

Kun talouden mieltää kiinteän ja rajatun, koneen lailla omaa logiikkaansa noudattavan kokonaisuuden sijaan avoimeksi prosessiksi, voi sitä purkaa ymmärrettäviin osiin kysymällä, mistä prosessissa neuvotellaan. Ne kysymykset, jotka Gibson ja CERN haluavat palauttaa neuvoteltaviksi, keskittyvät olennaiseen: mitä ovat keskeisimmät tarpeemme, mistä kaikesta hyvinvointi koostuu, millaiset käytännöt parhaiten tyydyttävät tarpeitamme ja turvaavat hyvinvointimme nyt ja tulevaisuudessa, millä periaatteilla jaamme toiminnasta syntyvän ylimääräisen vaurauden, mitä on vauraus… Gibson on työssään todistanut, kuinka lukemattomin eri tavoin näihin kysymyksiin voidaan eri yhteisöissä vastata.

Vallitseva talouskäsitys ei kuitenkaan salli monia näistä kysymyksistä edes esitettävän, saati että antaisi kaikille asianosaisille mahdollisuuksia osallistua neuvotteluun vastauksista. Valta määritellä talouden kysymykset ja neuvotella sallituista vastauksista on luovutettu asiantuntijoille ja edustajille, joiden käsistä se on karannut jonnekin ylikansallisten instituutioiden ja suuryritysten haltuun. Valtaväestölle mahdollisina näyttäytyvät roolit ja taloudellisen toiminnan vaihtoehdot ovat rankasti rahavaihtoa, yksityisomistusta, kuluttajuutta, markkinoita ja muusta todellisuudesta erillistä laskennallista logiikkaa korostavan talouskäsityksemme rajaamia.

Lisäksi ne ohjaavat toimintaamme lähes vääjäämättä tuhoisiin lopputuloksiin: osallistumme arjessamme jatkuvasti sellaisten talous- ja yhteiskuntajärjestelmien ylläpitoon, jotka on rakennettu sen virheellisen oletuksen varaan, että inhimillinen talous olisi irrotettavissa ei-inhimillisen elämän prosesseista. ”Aikamme suurimpia eettisiä kysymyksiä on, ketkä talouden perustavien kysymysten neuvotteluun osallistuvat – ja eritoten, kuinka antaa neuvotteluissa ääni myös ei-inhimilliselle elämälle,” tiivistää Gibson.

Suomen kaltaisessa maassa lähes minkä tahansa talous- ja yhteiskuntarakenteita uudistamaan pyrkivän aloitteen on todellista muutosvoimaa kerätäkseen otettava kantaa hyvinvointivaltioon. Suurin osa meistä kiinnittyy hyvinvointivaltion rakenteisiin tavalla tai toisella, ja monelle se on päivittäisen toimeentulon ehto. Olivatpa talouskriisillä oikeutetun leikkauspolitiikan todelliset tavoitteet ja vaikutukset mitä hyvänsä, harva rohkenee sitä kyseenalaistaa, kun se esitetään välttämättömänä edes jonkinlaisen hyvinvointijärjestelmän säilyttämiselle.

Gibsonilla ei ole suoria ratkaisuja hyvinvointivaltion kriisiin. Mahdollinen väylä ratkaisujen löytämiseen voisi hänen mukaansa kuitenkin olla hyvinvointivaltion uudelleenajattelu talouden tavoin.>/p>

“Hyvinvointivaltion määrittelystä on kilpailevia diskursseja. Tapa, jolla siitä puhutaan nykyisin, saa ihmiset kokemaan, ettei heillä ole oikeutta saamaansa tukeen. Uusliberaalia talouspolitiikkaa oikeutetaan diskursiivisesti puhumalla ‘maksajista’ ja ‘hyötyjistä’, ja verot mielletään ‘minulta varastamiseksi’ sen sijaan, että pitäisimme niitä sijoituksina yhteiseen tulevaisuuteen.”

Diskurssien avulla meitä siis ohjataan hyväksymään valittua politiikkaa ikään kuin kyse olisi vain vastuunkannosta ja välttämättömyyksistä. Diskursseja voi kuitenkin käyttää myös ohjien ottamiseen takaisin. Gibson näkee yhteisvaurauden käsitteen yhtenä mahdollisena välineenä hyvinvointijärjestelmän uudelleenajatteluun.

“Monet julkiset palvelut ovat syntyneet ihmisten omista aloitteista, eräänlaisista yhteisvaurauden luomisen hankkeista. Kun valtio myöhemmin otti näitä toimintoja vastuulleen, suhteemme niihin muuttui. Hyvinvointivaltion byrokratisoituminen on johtanut siihen, että koemme itsemme sen asiakkaiksi. Meillä ei ole enää minkäänlaista valtaa tai vastuuta. Yhteisvaurauden näkökulma voisi tarjota välineitä uudenlaisen julkispolitiikan visiointiin.”

Uudet visiot olisivat toden totta tarpeen. Vallitsevat elämäntavat ja toimeentulon muodot nojaavat hyvinvointiyhteiskuntaan ja markkinatalouteen, joiden ylläpito ja toimivuus edellyttävät halpaa fossiilienergiaa ja jatkuvaa talouskasvua. Rajallisella planeetalla kumpikaan ei voi kestää. Mutta onko meillä uskottavia vaihtoehtoja?

Keskustelu vaihtoehtoisista taloudellisista ratkaisuista on 2000-luvun kriisien aikana kiihtynyt. Kohtuutalouden, jakamistalouden ja yhteisvaurauden kaltaiset käsitteet ovat löytäneet tiensä valtamediaan, ja vaihtoehtoisia taloudellisen tuotannon ja vaihdannan muotoja visioivat ja toteuttavat hankkeet, kuten uudet ruokaosuuskunnat, aikapankit ja erilaiset jakamistalouden muodot, ovat alkaneet yleistyä.

Gibsonin vierailun saama huomio oli yksi osoitus kasvaneesta kiinnostuksesta talouden uudelleenajattelua kohtaan: luentosalit olivat täysiä, verkkolähetyksiä seurasi kymmenittäin ihmisiä, ja haastattelupyyntöjä tuli enemmän kuin mihin oli mahdollista myöntyä. Vain reilua viikkoa aiemmin julkaistiin talouden perinpohjaista uudelleenajattelua peräänkuuluttava kirja Talous kasvun jälkeen ja vuonna 2015 artikkelikokoelma Talouden uudet muodot. Ehdotuksilla valtioiden suorasta keskuspankkirahoituksesta ja perustulosta talouden uudelleenajattelu viedään suoraan rakenteelliselle tasolle.

Tällaisten aloitteiden ja visioiden luominen vaatii huomattavasti enemmän innovatiivisuutta ja rohkeutta kuin vallitsevaan järjestelmään mukautuvien start-upien perustaminen. Ne ovat kaikki osoituksia siitä, kuinka ihmiset yksilöinä ja ryhminä ottavat vastuuta oman ja yhteisen hyvinvointinsa turvaamisesta tavoilla, jotka ovat paremmin linjassa heidän arvojensa ja maailman realiteettien kanssa kuin vallitsevan järjestelmän tarjoamat vaihtoehdot. Se, miten näihin aloitteisiin eri areenoilla käydyissä keskusteluissa suhtaudutaan, on juuri sitä diskursiivista vallankäyttöä, jonka avulla ohjataan talouden ja yhteiskuntien suuntaa.

Myös me itse osallistumme tuohon vallankäyttöön, halusimme tai emme. Voimme joko hiljaa hyväksyä asiantuntijoiden toistelemat totuudet, kuten talouskasvun välttämättömyyden, tai kyseenalaistaa niitä ja alkaa puhua taloudesta toisin. Ottamalla haltuun talouden toteuttamista rajaavia diskursseja otamme samalla takaisin valtaamme arvioida itse, mikä on mahdollista ja mikä ei. Gibson näyttää mallia: ”There’s no alternative to Yes We Can.”

Kirjoittaja on kääntäjä, joka hakee rahoitusta Gibson-Grahamin, Cameronin ja Healyn teoksen Take Back the Economy suomentamiseen. 

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu