nooradadu

Minuuden uudisrakentamisen ABC

Sara Mellerin, Milja Sarkkolan ja Noora Dadun näytelmät nousevat vereslihaisesta omakohtaisuudesta.

Näyttämökuvaa hallitsevat jättiläismäiset keuhkot. Lavan reunoilla lojuu sisäelimien suurikokoisia mukaelmia.

Irvokkaat valot ja ujeltava musiikkitausta synnyttävät vaikutelman kuin yleisö olisi myrskyävää maailmaa paossa, vähän kuin Raamatun Joona kalan vatsassa.

Sara Mellerin kirjoittama ja ohjaama Father Fucker koostuu silputuista tekstimateriaaleista, joiden yli painottuvat lavalle rakennetut installaatiot, maagista progea, räimivää punkkia ja siirappista poppia sekoitteleva livemusiikki sekä kehollisuutta korostavat tanssi ja performanssi.

Esityksen lähtökohta viittaa kirjoittajansa traumaattisiin lapsuuden kokemuksiin. Mellerin ollessa 12-­vuotias vuonna 1998 hänen isänsä runoilija Arto Melleri makasi sairaalassa koomassa jouduttuaan suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän sai onnettomuudesta pysyvän aivovaurion ja kuoli 48-vuotiaana vuonna 2005.

Sara Melleri tunkeutuu kuolevan isänsä kehon sisälle. Yhdessä Markku Haussilan kanssa hän toistaa lapsuudenaikaisia mielikuvitusvuoropuheluitaan, joiden innoittajana olivat Vogue-muotilehden tarinat vuonna 1997 murhatusta muotisuunnittelija Gianni  Versacesta ja tämän kuvitteelliset tyttäret huippumallit Claudia ja Liv.

Vaikean isäsuhteen ohella esityksen nimi viittaa kanadalaisen muusikon ja feministisen performanssitaiteilijan Peachesin samannimisen vuoden 2003 levyyn. Viime kesänä Helsingin Sideways-festivaaleillakin esiintyneeltä Peachesiltä on lainattu musiikillisten vaikutteiden ohella jyrkkää asennetta ja lystikkäät vaginapäähineet.

Johannes Ekholmin dramatioimassa esityksessä lomittuvat trash-­komedia, tragedia ja psykedeeliset leikkaukset. Näennäisesti eri suuntiin rönsyilevän materiaalin pitävät kuitenkin koossa Sara Mellerin vangitseva lavakarisma ja kaiken mukaansa imevän kaaoksen takana lymyävä henkilö­kohtaisuus.

Esitys ei päästä katsojaa helpolla. Sen traumaattinen alusta on pelottavankin avoin, mutta samalla sen emansipatorisesta kapinasta nouseva voima palkitsee sitäkin enemmän.

Sisuksia jäytävä perhehistoria on läsnä myös Milja Sarkolan Viirukselle kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Allt som sägs. Se eroaa ­Father ­Fuckerista hillityltä muodoltaan, ja siinä isäsuhde on rajattu kokonaan näkymättömiin.

Sarkolan edellisissä näytelmissä Perheenjäsen (2011) ja Jotain toista (2015) isäkin sai kyllä osansa. Myös ne peilasivat perhedynamiikan suhdetta seksuaaliseen itsensä etsimiseen. Nyt tarjolla oleva kasvutarina tähyää laajemmin toisten kohtaamiseen liittyvän arkuuden ja yksityistä maailmasuhdetta vääristävän itsekriittisyyden perustuksiin.

Sarkolan näytelmän pääsävy on tarkoituksellisen vähäeleinen ja suuria draaman käänteitä välttelevä. Jo esityksen muodon kautta alleviivautuu, kuinka suorituskeskeisyyden ja keskinäisen kohtaamattomuuden arkinen yhdistelmä voi olla yhtä musertava kuin suorat konfliktit.

Näytelmän kahtia jaettua minähenkilöä esittää kouluikäisenä Jessica Raita ja aikuisena Sanna-Kaisa ­Palo. Kokonaisuuden kannalta hallitseva kiintopiste on kuitenkin muodollisen huolehtivuuden taakse etäisenä piirtyvä yksinhuoltajaäiti. Hahmon ulkopuolisuutta korostaa äitiä esittävän Robert Kockin androgyyninen olemus.

Kock vastaa myös esityksen haikean musiikin säveltämisestä. Musiikin yhteinen esittäminen toimii myös vertauskuvallisena yrityksenä perheyhteisöllisyyden (hukattuun) mahdollisuuteen.

Esityksen vahvuus ja heikkous kasvavat oikeastaan samasta puusta: sen hienovarainen henkilökohtaisuus resonoi katsojassa nimenomaan suhteessa oman elämän kehityskaareen.

Edellisten tapaan myös Noora ­Dadun Fail nousee ohjaaja-käsikirjoittajan omakohtaisesta itsetutkiskelusta. Kuten Father Fucker, sekin sai ensi-iltansa Baltic Circle -festivaaleilla, ja sen muodossa sekoittuvat erilaiset esitystaiteen muodot dokumenttiteatterista performanssiin.

Dadu tekee esityksessään tiliä aiem­masta Minun Palestiinani (2015) -näytelmästään. Hän kokee epäonnistuneensa sekä tavoittelemansa viestin välittämisessä että siinä, miten esitys näyttää ulkopuolisten silmissä muokanneen odotetta hänen omasta etnisestä minuudestaan.

Fail alkaa Dadun omana itsenään esittämällä purnauksella. Se syvenee pian analyysiksi ja muuttuu matkalla yhä huikeammiksi eksistentiaalisiksi purkauksiksi, joissa tekijä pohtii omaa identiteettiään, taiteilijuuttaan, yleensä taiteen tekemisen ideaa sekä suhdettaan maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, masennukseen, vanhenemiseen ja erilaisten elämänvalintojen vaikeuteen.

Esityksen lavastus on yksinkertaisuudessaan tehokas. Dadu istuu pienessä lavalle rakennetussa mökissä ja puhuu enimmäkseen eristyksissä mökin ikkunan takaa. Välillä isolta valkokankaalta näytetään Dadun hillittömiä vaihtoehtokuvaelmia omasta tulevaisuudestaan.

Näyttelijän ympärillä oleva kuutio muuttuu pienin viittein myös radioaseman studioksi, josta Dadu intoutuu lähettämään sivurooliensa kautta mitä hurjempia stand up -parodioita.

Ylipäänsä teoksen itsekriittinen huumori on räjähtävää laatua. Sen voima kasvaa ajankohtaisten kulttuurijännitteiden vahvasta tunnistettavuudesta ja esityksen pohjalla kytevästä ahdistuksesta.

Koskettavuuden ohella Dadun teksti on viisasta. Keskustelussa etnisten identiteettien omimisen vääryydestä helposti unohtuu, että sen kääntöpuolella on ajatus etnisen identiteetin päälleliimaamisesta. Samalla kun yleisellä tasolla avaamme rakenteellisen vallankäytön mekanismeja, meidän pitäisi ymmärtää, että esimerkiksi teatteri taiteena on lähtökohtaisesti muiden minuuksilla pelaamista.

Esityksen finaalissa lavalle vaappuu absurdi koivu (Eeva Semerdjiev), joka laulaa enkelin äänellä maailmantuskaa terapoivan metafyysisen lohdun.

Tälle tärkeälle esitykselle soisi paljon lisää esityksiä, ja se pitäisi tavalla tai toisella liittää lukioiden elämänkatsomustaidon opetussuunnitelmaan.

Tuomas Rantanen

Sara Melleri & Hype-kollektiivi: Father Fucker. Lisäestyksiä tulossa kevällä, tiedot niistä ilmoitetaan myöhemmin. ****

Milja Sarkola: Allt som sägs Viirus-teatterissa 3.3. asti. ***

Noora Dadu: Fail. Esitykset Kiasmassa 10.12. asti. Lisäesityksiä ainakin Kajaanin Runoviikolla ja mahdollisesti muuallakin. *****

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: