elinagrundström2

Maailman vapaimman sanan puolustaja

Elina Grundström tietää vuoden suurimman uutisen.

Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen

Arvovaltainen kivitalo osoitteessa Eteläranta 10 tunnetaan elinkeinoelämän johtajien sanelupolitiikan päämajana.

Siellä pitää vielä jonkin aikaa toimistoaan vahti­koirien vahtikoira, Julkisen sanan neuvosto (JSN). Määritelmänsä mukaan se on ”tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama elin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta. Se ei ole tuomioistuin eikä se käytä julkista valtaa.”

Elina Grundström on JSN:n 14. puheenjohtaja ja sen ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja. Lasikattojen maassa se on merkittävä saavutus.

Kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön erittäin luotettavina pidetyissä sananvapauslistauksissa Suomi on ollut ykkösenä seitsemän peräkkäisen vuoden ajan. Grundström tietää syitä tähän.

”Meillä on loistava tilanne, kun median itsesäätely toimii niin hyvin ja on niin kattava. Lähes kaikki tiedotusvälineet, jopa mielipide- ja yhdistyslehdet, ovat sitoutuneita Journalistin ohjeisiin.”

Julkisen sanan neuvosto laati Journalistin ohjeet mediajärjestöjen kanssa perustamisvuonnaan 1968. Ne olivat alun perin nimeltään Lehtimiehen ohjeet.

Painovapauslaki täytti juuri 250 vuotta. Se laadittiin Ruotsin valtiopäivillä – maamme oli osa kolmen kruunun valtakuntaa – mutta sen laati nuori pohjalainen kappalainen Anders Chydenius. Laki poisti ennakkosensuurin, teki yhteiskunnallisesta keskustelusta ja valtaapitävien arvostelusta sallittua. Maailman edistyksellisin julkisuuslaki teki oikeuslaitosten asiakirjoista julkisia.

Vuoden 2016 lopussa ”sananvapaus” nousi otsikoihin, eikä vain valemediassa herkästi leimahtelevien rasistien toimesta. Sanaa käyttivät arvostetut journalistit. He eivät puhuneet sananvapauden juhlavuodesta vaan päätoimittajan asemasta ja pääministerin mahdollisesta ylireagoinnista.

Pääministeri Juha Sipilä vieraili marraskuussa Talvivaaran kaivoksessa, jota pyörittävä yhtiö oli uudestisyntynyt nimellä Terrafame Group. Sipilä kertoi hallituksen talous­poliittisen ministerivaliokunnan puoltaneen esitystä, jonka mukaan Terrafame saisi 100 miljoonan euron lisäpääomituksen.

Pääministeri poseerasi tiedotusvälineissä Terrafame-pipo päässä ja nimitti sangen maallista rahoituspäätöstä ”ihmeeksi”. Pian selvisi, että Sipilän sukulaiset omistavat Terrafamelle keikkaa tekevästä konepajayhtiöstä viisi prosenttia. Alkoi pohdinta siitä, olisiko Sipilän pitänyt ymmärtää esteellisyytensä Terrafamen lisärahoituskysymyksessä. Tiedotusvälineiden puidessa tätä, Sipilä ehti uhriutua Talvivaaran entisen toimitusjohtajan Pekka Perän tyyliin ja nostaa perheensä kärsimykset mediakeskusteluun.

Marraskuun lopussa Suomen Kuvalehti kertoi Yleisradion päätoimittajan Atte Jääskeläisen rajoittaneen asian uutisointia sen jälkeen, kun Sipilä oli reagoinut Yleisradion juttuun.

Soppa alkoi kiehua yli. Toimittajienkin piireissä vaadittiin Sipilän eroa, Jääskeläisen eroa, molempien eroa, toimittajille työrauhaa, tai maltillisemmin asian selvittämistä median uskottavuuden ja sananvapauden varjelemisen takia.

Pitäisikö Jääskeläisen erota?

”Julkisen sanan neuvosto ei ota kantaa tällaisiin asioihin. Neuvosto tulkitsee yleensä ainoastaan sitä, onko yksittäisissä julkaistuissa jutuissa rikottu Journalistin ohjeita. Lisäksi meille voi kannella sananvapauden rajoittamisesta, ja silloin kyse voi olla hyvin monenlaisista asioista”, kertoo Grundström.

”On hyvä muistaa, että Suomessa päätoimittajalla on vahva asema, ja tämä on myös yksi hyvän lehdistönvapaustilanteemme syy. Päätoimittaja tekee julkaisupäätökset, ja hän myös vastaa niistä esimerkiksi Julkisen sanan neuvostolle. Keskustelu menee harhateille, jos luullaan että yksittäiset toimittajat saavat päättää linjauksista.”

Grundström suosittelee lukemaan Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikön professorin Janne Seppäsen blogikirjoituksen.

Otsikon ”Päätoimittaja päättää” alla Seppänen aloittaa hauskasti: ”Käyttääkseni paperisen Uuden Suomen päätoimittajan Jyrki ’Jökö’ Vesikansan (kai) huumoriksi tarkoitettua heittoa: ’Toimittajat ovat Suomen ainoita ihmisiä, joilla ei ole sananvapautta, koska he ovat päätoimittajansa alaisia.’ Hyvä päätoimittaja kykenee tekemään myös sellaisia julkaisupäätöksiä, jotka eivät toimittajaa miellytä.”

Seppänen kirjoittaa myöhemmin: ”Poliitikot suhtautuvat usein eri tavoin julkisen palvelun ja kaupallisen median toimintaan. Mediatajultaan harhaisimmat ministerit saattavat kuvitella, että julkisen palvelun media on jotenkin heidän omistuksessaan ja käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä asettaa päätoimittajalle erityisen kovia vaatimuksia.”

”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”
”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”

Onko niin kutsuttu valemedia, sen epäluotettavaa tai jopa valheellista informaatiota suoltavat alustat, uhka perinteiselle journalismille?

”Valemediasta on tullut brändejä, joihin moni osaa viitata”, vastaa Grundström.

”Mutta ne eivät ole niin merkittäviä kuin kuvitellaan. Näitä sivustoja menee ja tulee. Esimerkiksi Hommaforumista puhuttiin ennen paljon, mutta enää se ei kiinnosta ketään.”

”Valemedian sijaan pitäisi puhua siitä, millä todella on merkitystä”, Grundström kiihtyy. ”Eli miten tukea faktapohjaista tiedonvälitystä.”

Niin, miten?

”Pitäisi huolehtia oikean journalismin toimintaedellytyksistä.”

Grundström luettelee sujuvasti ongelmia.

”Postia ei enää tueta. Parlamentaarinen lehdistötuki lakkautettiin tai oikeastaan yhdistettiin puoluetukeen. Lehtien arvonlisäveroa nostettiin. Suomi on pieni kielialue, jonka elinkeinoelämän menestys perustuu faktapohjaiseen tarkistettuun tietoon”, sanoo Grundström painokkaasti.

”Poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että nämä ovat herkkiä aikoja. Digilehdet eivät ole vielä lyöneet läpi niin, että ne olisivat kannattavia ilman paperilehtien tilausmaksuja. Jos posti ei kulje kunnolla, tilauksia perutaan.”

”On myös vastuutonta, että poliitikot hälventävät journalismin ja valemedian välistä rajaa puheissaan.”

Grundström ei halua ottaa kantaa kysymykseen, ketkä poliitikot, mutta hän tarjoaa kaikille sorsituille tien vapautukseen.

”Poliitikotkin voisivat mieluummin kannella Julkisen sanan neuvostoon kuin valittaa kirjoituksissaan luottamuksen puutetta tiedotusvälineisiin.”

Vaikka Grundström väittää, ettei osaa Journalistin ohjeita ulkoa, hän viittaa keskustelussa sujuvasti niihin pelkällä numerolla, kuten ”JO 26:een”, joka kuuluu näin:

”Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.”

Ohje 26 on ollut keskeinen, kun on esimerkiksi arvioitu, ovatko pilapiirrokset loukkaavia ja saako niitä sensuroida. Traagisin aihetta sivunnut tapaus oli Charlie Hebdo -lehden toimittajien joukkomurha Ranskassa pari vuotta sitten. Ja jo Hesarin piirtäjälegenda Kari suututti monia Kekkosen aikaan.

”Tiedotusvälineellä on oikeus valita näkökulmansa. Pilapiirrosten ja kolumnien tapauksessa kaikenlainen kärjistäminen ja huonon maun puolelle meneminen on sananvapauden nimissä hyvin pitkälle sallittua. Julkisen sanan neuvoston tehtävänä on puolustaa sananvapautta, ja tällaisissa katto on kyllä aika korkealla. Tiedotusvälineellä on oikeus valita käyttämänsä ilmaisut silloinkin, kun ne ovat kiistanalaiset. Ja jos kyseessä on mielipideteksti tai piirros, katto on vielä korkeammalla.”

Suurta lehdistötukea saava perussuomalaisen puolueen lehti Suomen uutiset ei ole sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Lehti on perustellut tätä monimutkaisin sanankääntein väittäen, ettei se edes ole lähtökohtaisesti riippumaton, koska se on puolueen äänenkannattaja. Se myös pitää ohjeita sananvapautta rajoittavina.

Journalistin ohjeista tärkein, pyrkimys totuuteen, ei ehkä olekaan ensisijainen arvo tiedotusvälineelle, jonka edustaman puolueen nokkamiehet julkistavat tiedotteita tuulivoimaloiden liepeillä räjähtelevistä eläinkunnan edustajista.

Yhdysvalloissa presidenttiehdokas ­Donald Trumpin ­televisioesiintymisten aikaan jotkut tv-kanavat alkoivat tarkistaa faktoja suorassa lähetyksessä tekstittäen ruudun alalaitaan korjattuja tietoja, kun ehdokas jatkuvasti esitti valheellisia väitteitä. Pitäisikö Suomessakin korjata poliitikkojen sanomisia suorana?

”Ainakin pitäisi olla harkintaa siinä, miten paljon näitä lepakkojuttuja jauhetaan. Valheellisilla väitteillä ei pitäisi saada mediatilaa haltuunsa.”

Grundström lukee paljon muutakin kuin kanteluita ja kokouspapereita.

”Suosikkejani ovat narratiiviset tietokirjat. Tänä vuonna olen pitänyt erityisesti Mari Mannisen Yhden lapsen kansasta, joka voitti Finlandia-palkinnonkin, ja Katariina Baerin He olivat natseja -kirjasta.”

Narratiivista tietokirjallisuutta hän kirjoittaa itsekin. Termillä tarkoitetaan kertomuksiin perustuvaa, tarinoivaa ja usein viihdyttävääkin tyyliä, jossa filosofisesti ilmaisten edetään ”yksityisestä yleiseen”, eli yksittäisten tapausten kautta saatetaan tehdä suuria johtopäätöksiä. Mielikuvituksellista tekstiä se ei silti ole.

”Joka faktan pitää olla totta”, toteaa Grundström. ”Sellaista kirjoittaessa pitää myös hyväksyä, ettei ehjää tarinaa ehkä saa aikaiseksi. Siitä huolimatta tärkeintä on pysyä totuudessa.”

Kirjoittajana häntä kiinnostavat suuret globaalit rahavirrat ja ympäristöongelmat. Musta orkidea -teoksessa hän kirjoitti Indonesian ympäristötuhoista. Loppusanoissaan hän ruoti myös kotimaista näkökulmaa:

”Työskentelin [Vihreä Lanka -]lehdessä vuoteen 2010 saakka ja näin aitiopaikalta ilmastoherätyksen nousun ja tuhon Suomessa. Ilmastonmuutos – tai kuten siihen aikaan sanottiin, kasvihuoneilmiö – tuli suomalaisten tietoisuuteen jo 1980-luvulla. […] Mutta sitten tuli tuhlattu vuosikymmen. Ympäristöongelmien sijaan maailma keskittyi kaupan vapauttamiseen. Ilmastonmuutos painui julkisuudessa niin taka-alalle, että kun [Al Goren] Epämiellyttävä totuus tuli elokuvateattereihin vuonna 2006, se tuntui aivan uudelta puheenaiheelta.”

Toimittajana ja kirjailijana Grundström puhuu hyvän journalismin puolesta, ja hyvän journalistin pitää myös tunnistaa tärkeät aiheet.

”Aikajänne on nykyään ihan käsittämättömän lyhyt”, toteaa Grundström viitaten varsinkin sosiaalisessa mediassa ahkerasti kommentoitaviin keskusteluihin. ”Ja liian usein kirjoitetaan tarpeettomista pikkuasioista, vaikka pitäisi puhua paljon suuremmista ongelmista.”

Grundström asettaa asioita mittoihinsa.

”Minusta pitäisi ymmärtää, ettei tämän vuoden suurin uutinen ole ollut Trump eikä mikään, mitä Sipilä on tehnyt, vaan se, että Pohjoisnapa oli ennätyslämmin marras­kuussa.”

Elina Grundström

s. 1963 Tampereella.

Valtiotieteen maisteri. Tietokirjailija, journalisti ja kolumnisti.

Työskenteli Tampereen yliopistolla journalistiikan vierailijaprofessorina 2013–2014.

Toimi Vihreän Langan päätoimittajana 2006–2010 ja Ylioppilaslehden päätoimittajana 1990–1992.

Grundströmin teoksia ovat:

• Malminetsijät. Kertomus kahdesta työttömästä geologista, jotka iskivät kultasuoneen. 2016, S&S

• Musta orkidea. Tositarina kukkasista jotka menettivät tuoksunsa. Nemo, 2013

• Globalisaation portinvartijat. Valokuvat Yrjö Tuunanen. Edita, 2004

• Alkuperämaa tuntematon. Kertomus Kiinan keisarista ja kenkätehtaan tytöistä. Valokuvat Yrjö Tuunanen. Tammi, 2002

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *