IMG_5551

Liukuva sukupuoli-identiteetti

Noki, 19, ostaa hormoninsa pimeiltä markkinoilta.

Kuvat Jenni Holma

”Minut määriteltiin syntymässä mieheksi. Suurimmaksi osaksi identifioidun naiseksi, mutta totuus on hiukan syvemmällä. Todellisuudessa sukupuoli-identiteettini on liukuva. En koskaan identifioidu mieheksi, vaan liukuma tapahtuu sukupuolettomuuden, muunsukupuolisuuden ja naiseuden välillä.

Haluan kuitenkin aina tulla kutsutuksi naiseksi, tytöksi, feminiinisillä pronomineilla.

Ensimmäiset muistikuvat normista eroavasta sukupuolisuudesta ovat varhaisesta lapsuudestani. Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen. Jotenkin kuvittelin, että kun kasvan, myös tissit kasvavat.

Myöhemmin opin häpeämään ajatuksiani ja yritin piilottaa ne jopa itseltäni tosi pitkäksi aikaa, mistä seurasi erinäisiä mielenterveysongelmia.

Olen aina ollut alipainoinen, minkä vuoksi ihmiset eivät oikeastaan kohdelleet minua miehenä ennen kuin täytin 17 vuotta. Silloin minulle tuli hypermaskuliininen vaihe, jolla yritin korjata pahaa oloani. Leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi. Rupesin käyttämään puvuntakkia vapaa-ajalla. Ihmiset suhtautuivat minuun positiivisemmin. Kun isäni sanoi minulle, että sinusta on tullut mies, se oli pisto sydämeen. Sosiaalisesti muut arvostivat minua enemmän, mutta oma oloni meni vain pahemmaksi.

Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen.
Kun haaveilin tulevaisuudesta ja aikuisuudesta, olin aina haaveissa nainen.

Kasvoin hyvin pienellä paikkakunnalla, jossa asuu vain 3 000 ihmistä. Koko kaupungista tiesin yhden avoimesti homoseksuaalin ihmisen, ja se oli koko LGBT-yhteisön näkyvyys paikkakunnalla.

Minulla on todella iso perhe. Meitä on seitsemän sisarusta, kaikilla puolisot, osalla lapsia. Minä olen meistä nuorin.

Perheessämme ei ollut selkeitä sukupuolirooleja. Leikimme sisarusten kanssa keskenämme. Vaatteet saatiin valita itse niin kuin haluttiin. Aloin käyttää koruja toisella luokalla ja pukeuduin pienenä hyvin värikkäästi jopa sellaisiin vaatteisiin, jotka silloiset kaverini leimasivat naisellisiksi.

Kävin pienen kyläkoulun, minkä jälkeen menin yhteiskouluun. Peruskoulun aikana minulla ei ollut oikeastaan lainkaan pysyviä kavereita. Joka päivä kun kävelin kouluun, arvuuttelin, kokevatko nämä ihmiset minut läheiseksi, haluavatko ne hengata kanssani vai, jos avaan suuni luokassa, kuuluuko eturivistä ’Vitun homo, tapa ittes!’

Oli hirveää elää koko peruskoulu niin epävakaassa tilanteessa.

Peruskoulussa minut poljettiin sosiaalisten tilanteiden pohjalle ja koin, että minulla ei ole arvoa.

Koulukiusaaminen on yksi suurimmista syistä tämänhetkisiin mielenterveysongelmiini. Minulla on posttraumaattiseksi stressiksi luokiteltavia oireita ja lievää persoonan jakautumista, koska olen joutunut repimään itsestäni palasen ja piilottamaan sen pysyäkseni hengissä. Sanon lievää, koska ainakin vielä toistaiseksi kaikki persoonani jakavat samat muistot.

Joskus seitsemännellä luokalla myönsin itselleni ensimmäistä kertaa, että olisin onnellisempi, jos olisin syntymässäni saanut naiseksi määritellyn kehon. Uskalsin kuitenkin hakea lähetteen transpolille vasta viikkoa ennen 18-vuotispäivääni.

Minut otettiin vastaan rajatapauksena, jouduin nuorten puolelle. Pyysin monta kertaa siirtoa aikuisten puolelle, sillä tiesin, että nuorten puolella diagnoosien suhteen ollaan vielä ankarampia ja binäärikeskeisempiä.

Kävin vuoden tutkimuksissa. Tuntui hölmöltä vastata kysymyksiin, totteletko vanhempiasi ja teetkö kotitöitä. Olen kuitenkin asunut 16-vuotiaasta saakka omillani.

Vuoden jälkeen tuli päätös, etten saa diagnoosia. Sain kahden vuoden jäähyn, eli en voi kahteen vuoteen hakea uudestaan tutkimuksiin. Loppuselvityksessä lukee, että identiteettini on vielä liikkeessä, ikään kuin olisin keskeneräinen enkä tietäisi, kuka olen.

Polilla sain toistuvasti kommenttia epänaisellisesta pukeutumisestani, hiustyylistäni, kengistäni – kokoa 45 naisten kenkiä on vaikea löytää – ja myös alusvaatteistani. Siihen aikaan minulla ei ollut myöskään varaa ostaa uutta alusvaatekaapin sisältöä, vaan käytin miesten alusvaatteita.

Osa lääkäreistä tapasi minut vain kerran. Yksi heistä sanoi, että ehkä käytän transsukupuolisuutta vain keinona olla erilainen, koska olen huomionhakuinen persoona. Se oli ehkä kovinta, mitä minulle sanottiin. Siellä ei uskottu millään lailla oikeuteeni omaan identiteettiini.

Kaksi vuotta ei sinänsä olisi pitkä aika odottaa, mutta kun minulla ei ole mitään varmuutta siitä, että saan tarvitsemani hoidot ja haluamani diagnoosin toisellakaan yrittämällä, oli hylkäys todella kova kolaus.

Kun lopulta sain hylkäyksen, aloin jälleen päivittäin harkita itsemurhaa. Kuitenkin esiin nousi uusi suojelupersoona, joka sanoi, että nyt aletaan ajatella sitä, mitä voit tehdä, eikä sitä, mitä saat tehdä. Hommasin itselleni laittomasti hormonit ja olen syönyt niitä nyt kolme kuukautta. Hommasin itselleni sukupuolineutraalin nimen. Olen alkanut kerätä vaginoplastiaa varten rahaa myymällä taidettani. Se on usean vuoden projekti, mutta antaa toivoa.

En halua puhua näistä asioista omalla nimelläni, koska pelkään sen vaikuttavan negatiivisesti diagnoosiini.

IMG_5523
Kun lopulta sain hylkäyksen, aloin jälleen päivittäin harkita itsemurhaa.

Kaikkein suurimmaksi osaksi keho­dysforiani kohdistuu genitaaleihini, varsinkin nykyään muun dysforian vähennyttyä hormonien myötä. Joskus dysforia on niin paha, että on vaikea käydä vessassa edes yksin kotona. On parempiakin päiviä, mutta genitaalidysforiasta en pääse minään päivinä täysin eroon. Sen haluaisin korjata. Hormonien ansiosta rintani ja lantioni ovat alkaneet kasvaa, iho on pehmentynyt, mustelmia tulee helpommin ja ihokarvat ovat pehmentyneet niin paljon, että en juurikaan koe kehoni karvoitukseen liittyvää dysforiaa. Muutenkin kehoni dysforia on vähentynyt merkittävästi. Myös äänihuulet ovat pehmentyneet, ja olen voinut paremmin harjoitella äänen korkeuden nostamista.

Sivuoireita on vaikka kuinka: huimausta, kuumia aaltoja, pahoinvointia, vatsakramppeja, mielialanvaihteluja… Ensimmäisinä päivinä tuli myös vähän lääketokkurainen olo kuin olisi pienessä nousuhumalassa.

Lain edessä tämä toiminta tuomitaan huumekaupaksi. Vaihtoehtona se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin se, että päätyisin tappamaan itseni.

Muistan, kun puin ensimmäisen kerran rintaliivit päälleni.

Ex-tyttöystäväni sisko asui silloin kanssamme samassa rappukäytävässä, eikä hänellä ollut pyykkikonetta. Pesimme hänen pyykkinsä. Kokeilin hänen rintaliivejään, koska niissä oli riittävän suuri rinnanympärys.

En edes tiedä, miten se meni siihen pisteeseen. Muistan tilanteen hyvin hämärästi. Kun rintaliivit olivat vihdoin päälläni, aloin itkeä. Se tuntui jotenkin niin oikealta, ja minusta tuntui kokonaiselta. Samanaikaisesti ahdisti, ettei ole tissejä ja muuten naisellista kehoa.

Lopulta minun oli tunnustettava itselleni, että olen transsukupuolinen ja minun on pakko tehdä asialle jotain.

Se oli aluksi todella pelottavaa. Oletin sosiaalisen asemani kärsivän todella paljon ja uskoin, ettei kukaan kokisi minua enää viehättävänä. Sain todella pahoja fyysisiä stressioireita, enkä pystynyt nukkumaan. Myönsin itselleni, että minun on pakko tehdä tälle asialle jotain, jotta selviän hengissä ja voin elää onnellisena omassa elämässäni.

IMG_5494
Lopulta minun oli tunnustettava itselleni, että olen transsukupuolinen ja minun on pakko tehdä asialle jotain.

Tulin virallisesti ulos kaapista vasta vähän yli vuosi sitten Facebookissa, kun olin jo käynyt transpolilla ja kertonut asiasta vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Vanhat tutut laittoivat viestiä ja kirjoittivat, että ’tämä on aivan naurettava ajatus’ ja ’onhan tämä vitsi’.

Ensimmäisille ihmisille tulin kaapista ulos, kun olin 18 vuotta. Silloin olin vähän yli puolen vuoden ajan kokeillut kotona naisten vaatteita.

Kaapista tuleminen oli pitkä prosessi ja hermoja raastavaa. Ensimmäiset kolmekymmentä kertaa itkin joka kerta, kun aloin puhua asiasta; en pystynyt saamaan ensimmäistä sanaakaan pihalle, ennen kuin toinen huomasi, että minua vaivaa joku, ja alkoi kysellä, mikä minun on. Tekstiä vain alkoi tulla itkun seasta.

Tuolloin vielä seurustelin ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Hän loppujen lopuksi jätti minut, kun tulin ulos kaapista. Tilanne oli todella vaikea ihmisille, jotka olivat sekä hänen että minun lähipiirissäni, koska tuli vähän sellainen fiilis, että on valittava puoli.

Muutin toiselle paikkakunnalle, enkä enää ole hirveästi tekemisissä aikaisempien kaverieni kanssa. Se elämä tuntuu aivan erilaiselta, enkä pysty enää olemaan samalla tavalla heidän kanssaan, koska olen prosessin aikana muuttunut itse niin paljon. Vähän jopa pelottaa olla heidän kanssaan tekemisissä, koska tiedän heidän ajattelevan minun yhä olevan se ihminen, joka minä en ole oikeasti ollut silloinkaan. Se oli vain maski.

Perhe on ollut yllättävän paljon tukena siihen nähden, että heilläkin on monella sisäistettyä transfobiaa, misogyniaa ja seksismiä. Äidilläni kesti jonkin aikaa sulattaa asia.

Kaikkein parhaiten tukenani ovat olleet nuorempi isosiskoni ja isäni. Isäni on kertonut minusta työtovereilleenkin, että tällainen tyttäreni on. Pystyn puhumaan muistakin normeista poikkeavista asioistani isäni kanssa, kuten polyamoriasta ja seksuaalisesta suuntautumisestani. Saan todella paljon tukea isältäni, ja olen siitä äärettömän kiitollinen.

Aikoinaan en edes tiennyt, mitä on transsukupuolisuus. Se oli vaiettu tabu, mikä hidasti myös sen myöntämistä, että olen itse transsukupuolinen.

Pidin transsukupuolisuutta vääränä, koska minut oli opetettu ajattelemaan niin. Se oli yleinen käsitys. Minulla oli hyvin syvästi sisäistettyä transfobiaa. Kun aloin vihdoin kunnolla perehtyä asiaan, transsukupuolisuus alkoi tuntua yhä paremmalta ajatukselta. Pelkäsin kuitenkin yhä sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat ja pilaako tämä minun loppuelämäni.

Oltuani jo jonkin aikaa transtutkimuksissa tajusin, että sukupuoleni ei täysin mahdu binääriin. Tullessani ulos kaapista yritin liikaa hypätä yhdestä laatikosta toiseen laatikkoon, eikä se sopinut minulle. Prosessin edetessä löysin myös polyamorisen puolen itsestäni ja ryhdyin tutkimaan enemmän omaa seksuaalisuuttani sekä sitä, millaisissa ihmissuhteissa haluan olla.

Mitä enemmän tajusin, että sukupuoleni ei mahdu binääriseen käsitykseen, sitä enemmän aloin pelätä, että en välttämättä saa diagnoosia transpolilta tai saan muunsukupuolisen diagnoosin, joka ei välttämättä oikeuta hoitoihin.

Kaapista ulos tuleminen ja hormonien hankkiminenkin ovat parantaneet elämänlaatuani hurjasti. Tuntuu, että oma elämäni on vihdoin omissa käsissäni, eikä siltä, että joku ihminen saattaa valita minulle negatiivisen polun ja päättää, mitä voin tehdä omalla kehollani ja koko elämälläni. Myös mielenterveyteni on parantunut paljon, vaikka paljon on vielä parannettavaakin. Olen myös onnistunut löytämään sekä partnereiksi että ystäviksi todella suvaitsevaisia ihmisiä, jotka ovat läheisempiä, kuin minulla koskaan on kukaan ollut.

Tällä hetkellä olen onnellisempi kuin olen kenties koskaan ollutkaan, kaikista ongelmistani huolimatta. Viimeinkin voin katsoa peiliin ja nähdä siellä itseni.”

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Yksi vastaus artikkeliin ”Liukuva sukupuoli-identiteetti”

  1. Tunnen tuskan. Itse olen ollut 7 vuotta samanlaisessa diagnosointijumissa, ja vasta nyt viimeisenä vuotena pääsin jonoon aikuspuolelle.

    Nuorten puoli transdiagnosoinnissa on kamalin paikka, johon ihminen vain voi joutua.

    Nostan hattua siitä, että on jaksettu itse hankkia hormonit ja etsitty leikkausmahdollisuudet (koska tämäkin voi olla yllättävän hankalaa, kokemusta on).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *