lentävä hollantilainen

Lennä, hollantilainen, lennä

Kauhujen laiva on syntinen kaupunki.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Pimeyttä halkoi Thetis-laivan sumutorven valitus. Kauhistunut miehistö ja muutamat matkustajat tajusivat, miten lähellä haaksirikko oli. Laivan natisevat rakenteet olivat vain hento este helvetin tällä puolella.

Richard Wagneria pelotti. Oli vuosi 1839, ja kolmekymppinen säveltäjä oli matkalla Riiasta Lontooseen. Thetis keikkui myrskyssä Norjan eteläpuolella.

Sääolot eivät aiheuttaneet Wagnerin ainoita myrskyjä. Hänen vaimonsa, oopperalaulaja Wilhelmine ”Minna” Planer, oli hiljattain saanut keskenmenon. Pariskunnan molemmat osapuolet olivat etääntyneet toisistaan ja turvautuneet muihin suhteisiin. Wagneria uhkasivat velkojat, ja hänen oli turvauduttava epätoivoiseen keinoon elintasonsa turvaamiseksi: hän pakeni Minnan kanssa ilman papereita kotimaastaan Preussista.

Rutiköyhä säveltäjä alkoi vuotta myöhemmin Pariisissa työstää oopperaa henkensä pitimiksi. Lentävä hollantilainen perustui Heinrich Heinen kummitusrunoon, jota Wagner oli muistellut meren myllertäessä. Omatuntonsa riivama yltiöromanttinen säveltäjä oli kuvittellut Saatanan väijyvän uskottomia elostelijoita aavelaivallaan.

Koska Wagnerin teoksen taustat ovat niin konkreettisesti merihenkisiä ja libretossa puolet hahmoistakin on merimiehiä, voi vaikuttaa oudolta, ettei Kansallisoopperan lavalla ole laivaa laisinkaan. Tanskalainen oopperaohjaaja Kasper Holten on siirtänyt tapahtumat nykyaikaiseen kaupunkiin. Klassisessa tulkinnassa ja Heinen runossa pimeyden ydin on syntisen kapteenin kirottu hollantilainen alus, joka pääsee satamaan vain joka seitsemäs vuosi, mutta Kansallisoopperan laiva on pinnallinen ja myrskyisä informaatioyhteiskuntamme. Molemmissa versioissa vapautuksen piinasta antaa vain uskollisen naisen rakkaus.

Teoksen päähenkilö Hollantilainen (baritoni Johan Reuter) on taidemaalari ja naissuhteesta toiseen liitävä seikkailija, joka ei saa rauhaa missään. Taidenäyttelyn avaaminen joka seitsemäs vuosi korskein juhlamenoin on hänelle pakollinen pysähdys, hetken hengähdys irtosuhteiden keskellä.

Ensimmäisessä näytöksessä torvi huutaa viestien rakkauden nälästä ja tuomiopäivästä. Hollantilaisen näyttelyn avajaisyleisöä ei huvita keskittyä muuhun kuin ottaa kuvia nettiin skumppalasi kädessä.

Laivanvarustaja Daland (teoksen keskeinen basso Gregory Frank) ja kärsivä mutta upporikas Hollantilainen ovat elitistisiä ketkuja taidemaailman huipulla. Daland huomaa pian uhassa mahdollisuuden. Yksinäinen mies voisi ostaa hänen tyttärensä Sentan pois markkinoilta haihattelemasta.

Moderni versio tavoittaa Lentävän hollantilaisen pääasiat. Keskeisintä on pelastuksen pohdinta. Voiko uskottomuudesta parantua keskittymällä rakkauteen? Voiko pelastuksen rakentaa toisen ihmisen varaan?

Rakkausongelmat ja valtataistelut ulottuvat perheen sisälle. Onko oikein, että ahne isä myy tyttärensä?

Lentävän hollantilaisen toinen ja kolmas näytös esitetään yleensä yhteen pötköön – itse asiassa Wagner ajatteli alunperin, että koko hoidon voisi esittää ilman väliaikaa. Helsingissä väliaikoja on yksi.

Toinen näytös on naisten juhlaa. Senta-tytär on ihastunut Time-lehden kannessa poseeraavaan Hollantilaiseen. Sentan roolin laulaa Suomessa vain harvoin esiintyvä supertähtisopraano Camilla Nylynd. Kehräävä naisten kuoro on muuttunut emansipoituneiksi kuvataiteilijoiksi, ja Sentan imettäjä Mary (altto Sari Nordqvist) on kuvataiteen opettaja.

Nykysovituksessa Senta ei olekaan viaton neitsytrukka, jonka tulevaisuudella isä keinottelee. Senta on opettajaansa uhmaava, nappikuulokkeidensa kautta nettiin pakeneva taiteilija, joka ymmärtää oman hintansa – eikä se ole halpa.

Hollantilaisen ja Sentan rakkaustarina etenee kohti vääjäämätöntä finaaliaan. Ei pidä paljastaa miten Kansallisoopperassa loppu on ratkaistu. Mainittakoon vain, että yllättävän kompaktiin kolmetuntiseen mahtuu yllätyskin, vaikka se onkin maratonoopperoistaan tunnettua Wagneria.

John Fioren johtaman Kansallisoopperan orkesterin kuunteleminen on silkkaa nautintoa. Erityiskiitosta täytyy antaa huikeista joukkokohtauksista, etenkin zombiarmeijasta, ja oivaltavista sivurooleista: Sentan rakastettu Erik, joka on muuttunut norjalaisesta maalaispojasta sliipatuksi investointipankkiiriksi, on tyylikäs tenori ­Christian Juslin. Perämies, tenori Tuomas Katajala, on teoksen hauskin showmies.

Alun tanssikohtaus kertoo ilmeikkäästi Hollantilaisen rappiosta. Alkusoitto vangitsee katsojan teemoillaan ja antaa paljon lupauksia. Lopussa koittavat lunastukset. Voittajia ovat Saatana ja yleisö.

Iida Simes

Lentävä hollantilainen Suomen kansallisoopperassa 30.12. asti. *****

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *