Kärsimyksen puutarha yhdistää Fridaa (Virpi Rautsiala) ja hänen nuorena kuollutta puoltaan (Sari Harju).

Kuolemantanssia Kuopiossa

Anne Rautiaisen ja Leea Klemolan näytelmät eroavat enemmän muodoltaan kuin pääteemaltaan.

Kuopion kaupunginteatterissa esitetään vielä lokakuun ajan surrealistisiin omakuviinsa liitetystä meksikolaisesta taidemaalarista Frida Kahlosta (1907–1954) kertovaa Fridaa.

Anne Rautiaisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä käydään läpi Kahlon elämän tunnetuimmat käänteet alkaen taiteilijan loppuiäksi rampauttaneesta raitiovaunuonnettomuudesta. Taiteellisen uran kehittymisen rinnalla ja ehkä ohikin huomiota saa hänen myrskyisä yhteiselonsa kuvataiteilija Diego Riveran kanssa.

Esityksen kantavana elementtinä on Kahlon Kaksi Fridaa -­teos, johon taiteilija maalasi itsestään muotokuvat rinnakkain elävänä ja kuolleena. Asetelmaa toisintaa näyttämöllinen ratkaisu, jossa elämänjanoista Fridaa seuraa hänen kuollut minänsä, meksikolaiseen kuolleiden päivään viittaava nukketeatterihahmoinen luuranko.

Toteutuksen ohittamaton vahvuus on sen symbolistisissa ja värimaailmaltaan eteläamerikkalaisen yltäkylläisissä näyttämökuvissa. Niiden tunnelma vaihtelee liikettä tulvivista joukkokohtauksista yksin kylpy­ammeeseen pysähtyneeseen Fridaan. Välillä rampa Frida työntää maalauksiaan jättiläismäisessä laatikossa lavan poikki Pariisiin, välillä hän roikkuu hirttonarua muistuttavassa sairaalalaitteessa ja välillä lyö kepillä rikki näyttämön yllä riippuvia torsoja, jotka paljastuvat meksikolaisiksi pinjata-kuoriksi.

Tunnelman kannalta tärkeässä roolissa ovat riisutusti kitaran säestyksellä esitettävät sielukkaat laulut (Ritva Grönberg) ja etenkin ­symbolisimpia kohtauksia kannatteleva tanssi. Myös Fridaa esittävä Virpi ­Rautsiala hallitsee rooliaan vahvasti kehollaan ja vakuuttaa laulullaan.

Fridan maailmasuhteeseen kohdentaminen kärsii hiukan historian ulkoisten tapahtumien tilaa vievästä kertaamisesta. Esimerkiksi Diego Riveran (Jarmo Perälä) kiista Rockefeller Centerin ala-aulan seinämaalauksen Lenin-hahmosta on tarinana huikaiseva, mutta Fridan elämänkaaren kannalta se on sivujuonne. Frida-hahmon eksistentiaalista ominaispainoa syö muutenkin Diegon dominoivaksi määrittyvä rooli, jonka varjossa myös Fridan suhde Meksikossa maanpaossa olevan Lev Trotskiin ja naissuhteetkin alleviivaavat enemmän mustasukkaisuutta kuin itsellisyyttä.

Esityksen näyttämötekniikka on runsasta, ja sitä käytetään taitavasti. Tosin jotkut videografiikat tuntuvat muuhun näyttämökuvastoon nähden hiukan eriseuraisilta.

Erilaisten tyylien yhdistäminen taas onnistuu erityisen pysäyttävästi nykytanssin muodossa toteutetussa näytelmän avainkohdassa. Siinä kuolinvuoteellaan makaava Frida nousee monistettuna hahmona tanssimaan tavalla, joka ilmentää irtaantumista paljon kärsineen ruumiin kuristavasta pakko­paidasta.

Siinä missä Fridassa taiteilijan elämänkaari peilautuu meksikolaisittain tulkittuun kuolematematiikkaan, Vaimoni, Casanova -näytelmän taiteilijapäähenkilö ajautuu eurooppalaisen kirkkotaiteen välittämään kuolemantanssiin. Sen tunnetuissa kuvissa luurankona esiintyvä kuolema saattelee tanssien hautaan tasapuolisesti rikkaita ja köyhiä, vallanpitäjiä ja alistettuja.

Esimerkiksi Ingmar Bergman hyödyntää tätä perinnettä elokuvassaan Seitsemäs sinetti  (1957). Leea Klemolan näytelmässä kuolemantanssi ei kuitenkaan kietoudu shakinpeluuseen vaan spagettiwestern-tyylisen kaksintaisteluun.

Kuopion kaupunginteatterin pienellä puolella koko loppuvuoden esitettävä teos on yhtä aikaa pökerryttävän hauska, psykologisesti terävä ja pohjimmiltaan tunteikas tragikomedia. Se kertoo seksuaaliseen häirintään syyllistymisen takia hyllytetystä kuusikymppisestä Kyllikistä (Seija Pitkänen), joka palaa pitkältä sairaslomalta näyttelijän työhön itsetunto maanrakoon lyötynä.

Kyllikki yrittää päästä jaloilleen valmisteilla olevan Casanova-aiheisen näytelmän kautta. Haastetta ei helpota yhtään, että sen käsikirjoittaja-ohjaaja Antero (Miko Kivinen) oireilee omien identiteettiongelmiensa kanssa ja teatterin nurkissa pyörii salskea vanha heila Ari (Antti Lahti).

Kyllikin ammatillinen kriisi on tietenkin myös ikääntymiskriisi, ja molempia käsitellään Klemolalle tyypilliseen tapaan suhteessa seksuaalisen minäkuvan horjumiseen. Kun yksi esityksen päätaso on Kyllikin ja hänen miehensä Jukan (Annukka Blomberg) maitohappoiseen vaiheeseen edennyt parisuhde, asetelmassa voi nähdä viittauksia August Strindbergin Kuolemantanssi-näytelmään (1901). Siinä lähestyvän kuoleman pelko ajaa väljähtyneen parisuhteen kolmiodraamaan.

Vanhenevan naisen itsetuntopohdintojen projisoimista seksuaalisuuteen on viimeksi lavalla esitetty näin suorasukaisesti ja herkästi varmaan Klemolan omassa Seksuaalissa (1998). Kyllikkiä esittävän Seija Pitkäsen antautuvan roolisuorituksen kuvauksessa kaikki ylistys on oikeutettua.

Vaikka Klemolalla on aina ollut paljon sanottavaa ja oma jäljittelemätön tyylinsä, hänen edeltävä näytelmänsä Maaseudun tulevaisuus (2015) ja Miko Kivisen tekstiin perustuva ohjauksensa Miehen kuolema (2013) kärsivät hieman materiaalin rönsyilystä yli äyräiden. Nyt kaikki esillä oleva on viimeisen päälle perusteltua.

Myös esityksen rytmitys ja tunnetilojen vaihtelut toimivat hyvin. Kaiken melskeen keskellä arvoonsa nousevat seesteisemmät hetket. Yhdessä sellaisessa mieheyttään etsivä Antero ja mustasukkaisuudessaan kärvistelevä Jukka tutkivat veljellisesti pornolehteä ja Tekniikan maailmaa. Toisessa Kyllikki pitää näytelmän avainmonologia siitä, miten taiteilijalle kuolema tarkoittaa merkityksettömyyden kuiluun vajoamista.

Sekä tekstiltään että lavasuorituksiltaan aseistariisuvalla esityksellä on oikeastaan kolme loppua. Niistä ensimmäisessä ratkaistaan parisuhteen taso, toisessa tunnistetaan kuoleman vääjäämättömyys ja kolmannessa pannaan pakettiin sekä työllä ja tuskalla kyhätty näytelmä että eksistentiaalinen kriisi tanssimalla kuolema ainakin vielä tämän kerran kumoon.

Sekin selviää, että yhdestä asiasta meistä kenenkään ei kannata huolehtia. Nimittäin siitä, että itse kunkin kanssa lavalle vielä joskus tosissaan nouseva kuolema saattaisi satuttaa itsensä näyttämölle unohdettuun roinaan.

Kuopion kaupunginteatteri

Anne Rautiainen: Frida. Esitykset Minna-näyttämöllä 29.10. asti.

Leea Klemola: Vaimoni, Casanova. Esitykset Maria-näyttämöllä 31.12. asti.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu