kettu_seppälä_koutaniemi

Kolme kertojaa

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä puhuvat yhden sorretun ryhmän kautta monista muistakin.

Kuvat Velda Parkkinen

Kirjailija-ohjaaja Katja Kettu ja toimittaja-dokumentaristi Maria Seppälä ovat tunteneet toisensa kaksivuotiaista saakka. Seppälä ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi puolestaan tutustuivat Tampereella, jossa molemmat opiskelivat journalismia. Kaikki kolme ovat ehtivät ansioitua omilla aloillaan ennen ensimmäisen yhteisen kirjan Fintiaanien mailla julkaisua. Fintiaani on nimi, jolla he kutsuvat Suurten jär­vien ­alueen alkuperäiskansan ja suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kettu on aiemmin toimittanut faktaa ja fiktiota yhdistelevän Pimppini on valloillaan -kirjan, mutta muille tekijöille tietokirja on ensimmäinen. Vaikka fintiaaneja ei ole Suomessa eikä juuri muuallakaan tutkittu, kirjan teemat olivat osin jo tuttuja. Katja Kettu on tutustunut itään suuntautuneeseen suomalaissiirtolaisuuteen tehdessään taustatyötä romaaneihinsa, Koutaniemi on valokuvannut rakenteellisesta köyhyydestä ja syrjinnästä kärsiviä ihmisiä ympäri maailmaa, ja Seppälän ensimmäinen pitkä dokumentti Meno-­Paluu kertoi liberialaisesta pakolaisesta matkalla Yhdys­valtoihin.

Suomesta lähti vuosien 1860–1924 välillä Pohjois-Amerikkaan noin 370 000 siirtolaista. Kotimaassa vaurautta ei riittänyt kaikille, mutta eipä sitä välttämättä riittänyt uudessa kotimaassakaan. Suomalaissiirtolaisia ei pidetty Euroopan parhaina tarjokkaina, ja useat tulokkaat päätyivät raskaisiin töihin kaivoksille ja metsiin. Naapureiksi osui myös alkuperäisväestön jäseniä, jotka olivat vielä kurjemmassa asemassa.

”Nykyään on muotia etsiä omia eurooppalaisjuuriaan”, Seppälä kertoo. Alkuperäisväestön menneisyys, heidän kokemansa sorto ja rakenteellinen epätasa-arvo eivät sen sijaan vieläkään mahdu virallisen historiankirjoituksen raameihin. Seppälä jatkaa:

”Jollain tavalla Yhdysvaltain valtaväestön suhdetta alkuperäisamerikkalaisiin voidaan verrata täkäläisten suhteeseen Suomen romaneihin. Meillä on vähän epämukava olo heidän suhteensa. Ajattelemme, että ’ne on vähän etnisiä’ tai ’ne ei töitä oikein osaa tehdä’. Tätä yritetään olla sanomatta ääneen. Yhdysvalloissa on sama – tai no, osa siellä ei välitä paskaakaan poliittisesta korrektiudesta, mutta osa ei halua edes puhua aiheesta.”

Alkuperäisväestön edustajat ovat toisaalta tottuneet kuoliaaksi vaientamiseen ja toisaalta eksotiikannälkäisiin matkakirjailijoihin ja turisteihin.

”Meiltä kysyttiin ensimmäisessä Powwowssamme, että ’tulitteko tekin tutkimaan meitä?’” Kettu kertoo.

Powwowt ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan suuria, juhlavia kokoontumisia.

Katja Kettu
Katja Kettu

Vuonna 1908 oli Duluthissa oikeudenkäynti siitä, voitiinko kahtakymmentä Yhdysvaltain kansalaisuutta hakenutta suomalaista pitää ihmisinä laisinkaan.

Ote kirjasta Fintiaanien mailla kertoo, kuinka myös suomalaiset kuuluivat Yhdysvalloissa aikoinaan yhteiskuntaluokkien alimpaan kastiin.

”Tämä molempien ­ryhmien marginaalisuus on sellaista, mitä ei nykyään tule ajatelleeksi. On ehkä vaikea tajuta, että suomalainen on ollut Yhdysvalloissa siinä asemassa – jossa intiaanit siis ovat edelleen”, Koutaniemi kertoo.

Kettu, Koutaniemi ja Seppälä saivat suomalaisuutensa takia lämpimän vastaanoton alkuperäisväestön ja fintiaanien keskuudessa. Historiallisen trauman luen­nolla Virginian yliopistossa suomalaiskolmikkoa esiteltiin esimerkkinä kansasta, joka ei ole antanut periksi valloittajien pyrkimyksille.

”Meihin viitattiin, että ’Katsokaa näitä suomalaisia, he eivät antaneet ruotsalaisten muuttaa heitä ruotsalaisiksi. He puhuvat edelleen suomea, eivät ruotsia eivätkä venäjää.’ Sitten kaikki taputtavat, ja me ollaan siellä nurkassa vaikeina”, Seppälä kertoo. Kolmikko nauraa ja kertoo yrittäneensä mutista jotain siitä, etteivät varsinaisesti ole joutuneet kamppailemaan asemastaan.

”Viime vuosien matkoilla oli mieleenpainuvaa, miten monet intiaanit pitivät suomalaisia vähiten rasistisina ja kaikkein suvaitsevaisimpina, kun samaan aikaan Suomessa käytiin hirveän rasistista keskustelua”, Kettu kertoo.

Maria Seppälä
Maria Seppälä

Myös Fintiaanien mailla -kirjan tekijöitä on ehditty epäillä kolonialismista. Saman syytöksen he ovat kuulleet joidenkin aiempien projektiensa tiimoilta. Syytökset liittyvät suomalaisten tekijöiden etu­oikeutettuun asemaan, ja tuttu kysymys on, miten luulet auttavasi?

”Ehkä koko kysymyksen voisi purkaa siihen, että ei tässä olla ketään auttamassa. Se ei ole meidän lähtökohtamme”, Koutaniemi napauttaa.

”Ei meillä ole edes mitään mahdollisuuksia auttaa, eivätkä nämä ihmiset tarvitse meidän apuamme”, Seppälä jatkaa.

”Nämä kysymykset liittyvät ehkä myös julkisuuden olemukseen. Monet ajattelevat, että se julkisuus itsessään on tavoiteltavaa. Kun esimerkiksi kokosin kirjan seksuaalisesta vallankäytöstä, niin ensimmäiseksi syyksi arveltiin, että teen sen saadakseni mediahuomiota. Ei niin, että pohjalla olisi joku tarve puhua tästä asiasta”, Kettu toteaa.

Meeri Koutaniemi
Meeri Koutaniemi

Kettu, Koutamiemi ja Seppälä kävivät Pohjois-Amerikassa kolmen vuoden ajan. Kolmikko vieraili virallisissa tapaamisissa, suljetuissa rituaaleissa ja yksityiskodeissa. Selväksi kävivät alkuperäiskansojen nuorten järkyttävät itsemurha­luvut mutta myös paikallinen aktivismi. Seppälä harmittelee, että paljon fintiaaniudesta jäi kirjan sivujen ulkopuolelle.

”Aihe ei tyhjene, koska kyse on elävästä kulttuurista, ei mistään museoidusta jutusta.”

Suomalaisuus sen sijaan on Yhdysvalloissa saanut jämähtäneitä muotoja. Kun kolmikko osui amerikansuomalaisten kesäjuhlille, oli buffet-pöytä pullollaan jouluherkkuja. Karjalanpiirakka on skenessä vielä uudehko hitti, 1990-luvun vouhotuksia.

”Tyypillinen amerikansuomalainen, joka vielä vaalii suomalaisuutta, on usein kolmannen tai neljännen polven amerikkalainen. Suomen kieli on pitkälti kadonnut, ja suomalaisuus on aika museoi­tua. Heillä on kuva 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun agraari-Suomesta, sellaisesta romanttisesta maisemasta”, Kettu paljastaa.

”Me edustettiin useille sitä kadonnutta linkkiä, aikanaan hälventynyttä suomalaisuutta. Meille pystyttiin myös esittämään kysymyksiä siitä, millainen Suomi tai suomalainen kulttuuri on nykypäivänä”, Koutaniemi kertoo.

Niin amerikansuomalaisuus kuin täkäläinen suomalaisuuskin ovat kuitenkin muutoksessa. Katja Kettu kertoo, että he vierailivat FinnFesteillä, amerikansuomalaisten juhlilla, jossa esiintyi muun muassa romaneja ja ­fintiaaneja.

”Siellä alkoi olla monikulttuurisuutta, kun aiemmin tapahtuma oli ollut aika valkoinen ja nurkkakuntainen.”

Kun amerikansuomalaisuus on hissuksiin avautumassa, meikäläinen versio on sulkeutumassa. Osa haaveilee juuri siitä valkoisesta ja nurkkakuntaisesta agraari-Suomesta, jota ei koskaan ollutkaan.

Vaikka Fintiaanien mailla -kirja viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, ovat sen ydinkysymykset kiinni tässä ajassa. Lopulta kirja ei kerrokaan vain fintiaaneista.

”Keskeistä kirjassa on se, miten silloinen kovan onnen siirtolaisuus vertautuu nykypäivän siirtolaisuuteen Euroopassa”, Kettu sanoo.

”Ja se, millainen asema alkuperäiskansoilla on tällaisissa vakiintuneissa valtioissa”, Seppälä jatkaa.

”On oikeastaan mielenkiintoista, miten samantyyppisiä ongelmia esimerkiksi saamelaisilla, Venäjän vähemmistökansoilla tai intiaaneilla on”, Kettu luettelee ja mainitsee vesi- ja kaivos­oikeudet.

Yhdysvalloissa kolmikon tapaamat alkuperäiskansaan kuuluvat aktivistit vastustivat muun muassa villiriisi-­asetuksia. Vedessä kasvavaa villiriisiä on kerätty kanooteista ikiajat, mutta nykyään Minnesotan osavaltio vaatii sen kerääjiä lunastamaan maksullisen luvan.

”Aktivistit postasivat Facebookiin virallisia ilmoituksia, joissa sanottiin, että ’teillä on lupa yhden päivän ajan kerätä villiriisiä’. Siihen he kommentoivat, että ’Hahha! Ei Minnesotan osavaltio voi mulle antaa tällaista lupaa’”, Seppälä kertoo.

”Siellä aktivistit ovat oppineet käyttämään systeemiä. Esimerkiksi villi­riisi-­kysymykseen liittyen he hankkiutuivat tahallaan pidätetyiksi, että asia saataisiin korkeimpaan oikeuteen asti ja siitä ennakkotapaus”, Kettu lisää.

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä
Meeri Koutaniemi, Katja Kettu ja Maria Seppälä

Fintiaanien mailla on onnistunut tietokirja. Se on tarinallistettua historiaa, joka kerrotaan ihmiskohtaloiden kautta, vaikuttavin valokuvin ja osin myös fiktiivisten tarinoiden avulla.

”Ne fiktiiviset osat piti tietenkin erottaa täysin muusta tekstistä, ne on erikseen merkitty. Mietin ja pelkäsin sitäkin, että kun ollaan naisia ja ensimmäistä kertaa tietokirjaa tekemässä, niin vähentävätkö ne jotenkin tämän arvoa”, tarinat kirjoittanut Kettu pohtii.

”Tuntui kuitenkin, että tarinoiden kautta pystyi kertomaan myös histo­riasta, nimenomaan sosiaalisesta historiasta – eikä vain rivien väleissä vaan ihan riveilläkin.”

Koutaniemi korostaa, että Ketun tarinat ammentavat myös rikkaasta fintiaani-perinteestä, sen kansansaduista ja opetuksista.

Kulttuurissa olisi enemmänkin ammennettavaa. Niinpä haaveissa onkin jatkaa projektia dokumenttielokuvalla. Rahoitusta ei vielä ole, mutta ei ollut myöskään kirjaa aloittaessa. ”Perse edellä ja kantapään kautta”, kuten Seppälä asian ilmaisee.

Kolmikkoa kantaa kuitenkin vahva usko toisiinsa.

”Mua ainakin auttoi se tieto, että nämä kaksi ei lähde tekemään mitään paskaa. Näiden kunnianhimo ja työnjälki on niin korkealla, että sitä vaan toivoo yltävänsä samaan”, Koutaniemi summaa. Hymyillen hän visioi kirjalle jo jatkoa.

”Suomensukuiset kansat, semmoinen sarja pitäisi tehdä: viiden kirjan sarja 20 vuoden sisällä.”

Seppälä lisää: ”Meidän Iijoki-­sarja!”

Fintiaanien mailla, WSOY 2016, 320 s.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *