kirkko copy

Hitaus on kirkon kirous

Kirkon jäsenistö ja papit ovat sen päättäjiä vapaamielisempiä.

Teksti Heli Yli-Räisänen Kuvat Ninni Kairisalo

Kuulun siihen ryhmään, joka on Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle hankalin. Olen korkeakoulutettu, kaupunkilainen nuori aikuinen. Me eroamme kirkosta kiihkeimmin ja syiksi siihen kerromme usein kirkon nihkeän suhtautumisen seksuaalivähemmistöihin ja sen verotusoikeuden suhteessa muihin uskontokuntiin, haluttomuutemme sitoutua kirkon oppeihin ja lopulta jumalauskon puutteen.

Kaikki nämä syyt koskevat myös minua. Mielestäni on kuitenkin laiskamielistä ajatella, että kirkkoon kuulumiselle olisi jotain ehdottomia kriteerejä. Lopulta kyse voi olla vain halusta vaikuttaa. Olenko hetero? En. Allekirjoitanko uskontunnustuksen? En helvetissä.

Viisi vuotta sitten päätin olla eroamatta kirkosta. Kirkko ei ole diktatuuri tai anarkia. Ei se demokratiakaan ole, mutta on sillä päätöksenteossa tietty järjestys. Julistin muuttavani kirkon sisältäpäin. Mutta se ei muutukaan, ei ainakaan minun haluamaani tahtiin. Miksi ei?

Syitä on monia, mutta papit eivät ole yksi niistä. Vuonna 2014 kirkon työntekijöille tehdyn kyselyn mukaan 44 prosenttia papeista kannatti sukupuolineutraalia avioliittolakia, 41 prosenttia vastusti ja 15 prosenttia oli epävarmoja kannastaan.

Kyselyn perusteella pap­pien enemmistö on liberaaleja, jos avioliittokäsitystä pidetään vedenjakajana. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen: 35 prosenttia papeista kannatti samansukupuolisten kirkollista avioliittoon vihkimistä ja 50 prosenttia vastusti sitä. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salminen kertoo kehityksen suunnan olevan se, että kirkon työntekijät ovat jatkuvasti myönteisempiä homoseksuaalisuutta ja kirkon avioliittokäsityksen muutosta kohtaan.

”Papisto on suvaitsevampi avioliittokäsityksessä kuin seurakunnan luottamushenkilöt”, Salminen kommentoi.

Myös kirkon keskivertojäsen elää erilaisessa arvomaailmassa ja todellisuudessa kuin kirkon päättäjät.

Seurakunnan luottamushenkilöt valitaan seurakuntavaaleissa, jotka järjestetään neljän vuoden välein, viimeksi 2014. Niissä saavat asettua ehdolle kaikki täysi-ikäiset kirkon jäsenet. Vuonna 2014 kirkkoon kuului noin 73 prosenttia suomalaisista, nelisen miljoonaa ihmistä. Äänestysprosentti oli 15,5.

Seurakuntien luottamushenkilöt päättävät muun muas­sa oman seurakuntansa rahojen käytöstä, toimintamuodoista ja työntekijävalinnoista. He myös äänestävät keskuudestaan kirkollis­kokouksen maallikkoedustajat, jotka ovat mukana päättämässä kirkon, siis kirkollisveronmaksajien, rahojen käytöstä ja kirkon linjauksista muun muassa suhteessa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen.

Siksi jokaisen pitäisi tietää kirkolliskokousvaaleista ja seurakuntavaaleista.

Kirkolliskokous on kirkon korkein päättävä elin, eräänlainen kirkon eduskunta. Helmikuun 9. päivä valittiin uudet edustajat seuraavalle nelivuotiskaudelle. Edustajia valitaan yhteensä 96, joista yksi kolmasosa on pappeja ja kaksi kolmasosaa maallikoita. Lisäksi kirkolliskokoukseen kuuluvat piispat, kenttäpiispa, saamelaisten edustaja ja valtioneuvoston määräämä edustaja.

Kirkon muutoshitaus ei siis johdu papeista. Päinvastoin, tilanne on pappien työssä jaksamiselle kestämätön. He sitoutuvat noudattamaan kirkon linjauksia, kuten kuka tahansa organisaationsa virkahenkilö, vaikka samalla pappeus on työ, jota tehdään vahvasti eläytyen toisen ihmisen asemaan ja tarpeisiin.

Jos pappi tekee omantuntonsa mukaan ja suorittaa vaikka rekisteröidyn parisuhteen ”puolesta ja kanssa rukoilun” avioliittoon siunaamiskaavaa noudattaen, hän kyllä toimii niin kuin pappeus edellyttää ja palvelee lähimmäistään, mutta rikkoo samalla virkansa sääntöjä ja ottaa riskin menettää työnsä.

Voiko hitaus sitten johtua kirkon päättäjien ikä- ja sukupuolijakaumasta? Nuoret suhtautuvat Suomessa seksuaali­vähemmistöihin yleensä vanhoja myönteisemmin ja naiset miehiä myönteisemmin. Uuden kirkolliskokouksen keski-ikä on 55 vuotta, ja vain yksi edustaja on alle 30-vuotias. Naisia edustajistossa on 35 ja miehiä 61.

Yksi tekijä muutoshitaudessa on varmasti liberaalien vaikuttamisaktiivisuus suhteessa konservatiivien aktiivisuuteen. Veli-Matti Salminen osaa kertoa, että seurakuntavaaleissa konservatiivit asettuvat sekä aktiivisemmin ehdolle että myös äänestävät innokkaammin kuin liberaalit. Kun liberaalit eivät aktivoidu seurakuntavaaleissa, kirkolliskokouspaikkajako on jo tavallaan tehty.

”Karkea jaottelu uuden kirkolliskokouksen 96 edustajassa on, että selvästi liberaaleja edustajia on 13 ja selvästi konservatiiveja 15, kun kirkon avioliittokäsitystä käytetään jakajana. 20 edustajaa on maltillisia konservatiiveja ja 20 maltillisia liberaaleja, jotka ehkä eivät ole kiihkeitä muuttamaan kirkon ­avioliittokäsitystä. Toisaalta näistä ryhmistä on vaikea sanoa, samoin kuin jäljelle jäävistä edustajista”, Salminen kertoo.

Toista nelivuotiskautta kirkolliskokouksessa aloittava maallikkoedustaja Katri ­Korolainen näkee suurena ongelmana kirkon uudistumisessa sen, että uskoa tai oppia koskevassa asiassa kirkolliskokouksen päätökseen vaaditaan kolmen neljäsosan edustajan äänet. Sama koskee kirkollisten kirjojen, kirkkolain tai kirkkojärjestyksen hyväksymistä. Jos liberaalit ovat kirkolliskokouksessa muutenkin vähemmistössä, edistyksellisenä nähty asia saattaa tyssätä määräenemmistön äänien puutteeseen.

Miksi seurakuntavaalit eivät sitten tavoita muutoshaluisia liberaaleja? Vuodesta 2010 lähtien seurakuntavaalit ovat olleet vahvasti näkyvillä katukuvassa, medioissa ja internetissä. Käytössä on ollut myös nettivaalikone, joka on auttanut äänestäjiä selvittämään vaalilistojen ja ehdokkaiden näkemyksiä itselle merkittävissä asioissa.

Näkyvyyden ja avoimuuden puutteesta ei voi seurakuntavaalien osalta syyttää kirkon keskushallintoa, mutta seurakunnissa näkyvyys onkin sitten voinut olla mitä hyvänsä. Kirkon keskushallinto voi vain ohjeistaa seurakuntia vaalikampanjointiin.

Äänestys vuoden 2014 seura­kuntavaaleissa oli tehty helpoksi: ennakkoon saattoi äänestää supermarketeissa, oppilaitoksissa ja vanhainkodeissa, jopa kotiäänestyksen sai tilattua. Nuhteet muutoksen hidastamisesta menevät siis tältä osin laiskoille äänestäjille.

Toisaalta moitteet menevät myös niille kirkon päättäjille, joiden käsissä vesittyi mahdollisuus verkossa äänestämiseen. Äänestysaktiivisuus kasvaisi etenkin nuorten jäsenten puolelta, jos netissä äänestäminen olisi mahdollista.

Satikutia tulee myös vaikeasti ymmärrettävästä vaalista. Itsenäisissä seurakunnissa valitaan luottamushenkilöt vain kirkkovaltuustoon, mutta seurakuntakuntayhtymiin kuuluvissa seurakunnissa käydään kahdet vaalit: niissä äänestetään ehdokasta seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon. Sama ehdokas voi olla ehdolla molempiin, mutta hänellä on eri numero eri vaaleissa. Erivärisillä lippusilla ja numeroilla pelaaminen ja ylipäätään näiden neuvostojen ja valtuustojen erojen ymmärtäminen saa monen luovuttamaan – äänestäminen on turhan monimutkaista.

Viimeisenä sormeni osoittaa mediaa ja sen kuluttajia. Valtamediat antavat näkyvyyttä kyllä kirkosta eroajien määrästä vuoden lopussa, mutta saattavat unohtaa mainita samassa yhteydessä, että kirkkoon myös liittyi edellistä vuotta enemmän uusia jäseniä. On myös arvovalintakysymys, otsikoiko uutisen seurakuntavaaleista muotoon ”Surkea äänestysprosentti” vai ”Äänestysprosentti nousi viime vaaleista”. Nämä toimittajien valinnat värittävät osaltaan kuvaa kirkosta.

Toimittajat voisivat nähdä vaivaa penkoakseen kirkon rakenteissa piileviä epäkohtia, johon kansalainen voisi haluta vaikuttaa. Sen sijaan he usein tyytyvät klikkihuomion kerjäämiseen kristillisdemokraattien­ politiikkaa koskevilla kommenteilla. Ne eivät ole kirkon linjauksia.

Samoin uutiskynnyksen ylittävät marginaaliset lasten hyväksikäyttötapaukset ja Raamatulla homoja pieksevät papit. Näihin on tärkeää puuttua, mutta niiden huomioarvo yhdistettynä mediakritiikittömyyteen aiheuttaa samanlaista diskriminoivaa ja putki­näköistä suhtautumista suureen epäyhtenäiseen kristittyjen ihmisjoukkoon kuin kaikkien maahanmuuttajien leimaaminen raiskaajiksi.

Suurin osa kirkon työntekijöistä ja jäsenistä tekee ammattimaisesti työtään ja elää elämää, johon ei kuulu indoktrinaatio, hyväksikäyttö eikä minkäänlainen hengellinen väkivalta. Medioiden tapa uutisoida kirkosta vaikuttaa kirkosta eroamisiin ja liittymisiin ja sitä kautta jäsenistön liberaali-konservatiivijakaumaan.

Missä on median suuri huomio silloin, kun seurakunnat jakavat yli 100 000 ruokakassia ja tarjoavat yli 20 000 ilmaista tai edullista ateriaa vuodessa? Tai kun kansalainen putoaa valtion viimeisenkin sosiaalituen ulkopuolelle ja kirkon diakoniatyö toimii viimeisenä turvaverkkona? Missä on muuten fiksujen ja avarakatseisten mediakuluttajien mediakriittisyys, kun he vastaanottavat informaatiota kirkosta?

Jos monikulttuurisuus on se, mitä haluamme, siihen kuuluu myös kirkon ja kristillisen uskon hyväksyminen osana yhteiskuntaa, muita uskontoja luonnollisesti unohtamatta. Miten se järjestyy, jää nähtäväksi, mutta mahdollisuus vaikuttaa on jo olemassa.

Ensimmäistä kirkolliskokouskauttaan aloittava pappisedustaja Helena Paalanne korostaa kirkon olevan perusluonteeltaan ambivalentti yhteisö.

”Toisaalta se on syntynyt dynaamisena liikkeenä, toisaalta siinä on jo alusta saakka aloitettu opinmuodostus, joka merkitsee yhden totuuden etsimistä. Vaikka kirkon historiassa on aina käytännössä kulkenut iloisesti sekaisin kaikenlaisia näkemyksiä eri asioista, on siellä myös aina taisteltu siitä, kenellä on valta määritellä totuus.”

Jokaisella on sanottavansa kirkosta 2017, kun uusi avioliittolaki tulee voimaan. Kirkon päätöksenteko on jo jätetty herrojen ja rouvien haltuun seuraavan neljän vuoden osalta. Kun kirkon linjaus uuteen avioliittolakiin todennäköisesti kuitenkin siirtyy seuraavalle kirkolliskokouksen neli­vuotis­kaudelle, kannattaa merkitä jo nyt kalenteriin seurakuntavaalit syksyllä 2018.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu