cheer up

Epäonnistumisen tärkeydestä

Cheer Up on urheiluelokuva, jossa kukaan ei voita.

Kanadalainen Christy Garland ei koskaan ajatellut tekevänsä elokuvaa cheerleadingistä.

”Pidin sitä pinnallisena lajina, jossa kuumat mimmit heiluttelevat huiskujaan ja hurraavat miehille, jotka harrastavat urheilua”, dokumentaristi kertoo virnuillen.

Hänen tuoreessa dokumentissaan Cheer Up laji näyttää hyvin erilaiselta. Ensimmäisissä, lavastetuissa kuvissa teini-ikäiset rovaniemeläistytöt ovat hymyileviä, atleettisia, high school -leffojen unelmahahmoja. Sitten siirrytään kuvaamaan todellisuutta. Samat tytöt treenaavat kovaa, mutta tippuvat toistensa harteilta. He osallistuvat kansallisiin kisoihin suurin toivein, mutta pettyvät.

Cheer Up ei olekaan tyypillinen urheiluelokuva, oikeastaan se ei edes kerro urheilusta.

”Me kaikki teemme kovasti töitä menestyäksemme. Meidän odotetaan mittaavan menestystä niiden palkintojen kautta, joita cheerleadingissä, elokuvan tekemisessä tai kirjoittamisessa on tarjolla, mutta on muitakin tapoja mitata menestystä. Usein ne liittyvät perheeseen ja ihmisiin, jotka rakastavat sinua.”

Dokumentti seuraakin rovaniemeläisjoukkueen valmentajan Miia Norvapalon ja kahden sen jäsenen Patricia Fiskin ja Aino Selinin elämää enimmäkseen treenien ja kisojen ulkopuolella. Norvapalo haaveilee parisuhteesta, Fisk suree kuollutta äitiään ja Selin aloittaa vakavan seurustelun. Jokainen kompastelee niin elämässä kuin urheilussakin.

”Laji oli tavallaan metafora yhdessä työskentelemiselle ja sille, että jatkaa hymyilemistä huolimatta siitä, miten todellisuudessa voi. Jos kaadut, nouset ylös. Cheerleading tuntui täydelliseltä välineeltä elämän monimutkaisuuden tarkasteluun.”

Projekti alkoi, kun Garland tapasi entisen cheerleading-harrastajan, joka toimii lajin konsulttina ympäri maailmaa. Hän kertoi epäonnisesta pohjoisen joukkueesta.

”Hän oli työskennellyt joukkueen kanssa ja sanoi, että vaikeinta oli saada heidät hymyilemään. Ja se on oikeastaan lajin ykkösvaatimus.”

Viikkoa myöhemmin Garland törmäsi dokumenttifestivaalilla suomalaistuottaja Liisa Juntuseen, jolle esitti dokumentti-ideansa. Pian kaksikko oli lentokoneessa matkalla Rovaniemelle.

”Ajattelimme kuvaavamme elokuvan yhdessä vuodessa. Vasta kolme vuotta myöhemmin olimme saaneet kuvaukset valmiiksi, ja sitten tarvitsimme vielä vuoden editointiin”, Garland kertoo.

Kielimuuri hidasti prosessia. Kuvamateriaalia kertyi 300 tuntia, ja kaikki siihen mahtunut puhe käännettiin Garlandia varten.

Materiaalin joukossa oli myös haastatteluja, joita Garland ei lopputuloksessa kuitenkaan halunnut käyttää. Cheer Upissa kamera seuraa kohteitaan, kun nämä puhuvat isälleen, leipovat äitinsä kanssa tai matkustavat Texasiin hakemaan oppia isommista piireistä. Garlandin mukaan hiljainen sivustakatsojan lähestymistapa on elokuvallisempi ja empatiaa vaaliva.

”Kun kuvataan nuorisoa, kaikki on usein kimakkaa bam bam -kerrontaa. Halusin rikkoa sitä. Tehdä ehkä umpitylsän ja hitaan Ingmar Bergman -tyylisen jutun, jossa on kuitenkin syvyyttä”, Garland kertoo. Virneestä arvaa, ettei hän ole ihan tosissaan Ingmar Bergman -kommentin kohdalla.

Selin ja Fisk olivat 16-vuotiaita kuvaus­ten alkaessa. Aluksi kameran huomio ei välttämättä ollut mieluista.

”Kunnioitan sitä, että luottamuksen rakentamiseen meni aikansa, niin pitäisikin mennä. Pyysin kuitenkin saada olla läsnä heidän haavoittuvaisissa hetkissään. Monet dokumentaristit ovat vastuuttomia ja epäeettisiä materiaalinsa kanssa.”

Garlandin mukaan luottamuksen saaminen mahdollistui niin, että hän kertoi paljon myös itsestään. Tavallaan hän näki itseään myös dokumenttinsa kohteissa.

”Dokumenttini tuntuvat aina tavallaan omaelämäkerrallisilta. Samastuin kaikkiin kolmeen.”

Eniten hän kertoo samastuneensa äitiään surevaan Fiskiin, koska ”kukapa ei pelkäisi päivää, kun menettää vanhempansa”.

Helsingissä Rakkautta & Anar­kiaa -festivaalilla syyskuussa vieraillut Garland on aiemmin ohjannut kaksi pitkää dokumenttielokuvaa. Niistä viimeisin, vuonna 2012 ensi-iltansa saanut ja Guyanaan sijoittuva The Bastard Sings the Sweetest Song kertoo alkoholisoituneesta äidistä Marystä ja tämän pojasta Musclesta, joka yrittää kovin keinoin pitää äitinsä raittiina.

Nyt tekeillä on elokuva palestiinalaisesta nuoresta naisesta Walaa, joka paikkaa välejään vankilassa istuneen äitinsä kanssa ja yrittää löytää paikkaansa maailmassa.

Jos urheilussa on sääntönsä, niin on myös urheiluelokuvissa. Garland halusi rikkoa ne.

”Hollywood-elokuvassa ei onnistuta aluksi, mutta sitten –  Eye of the Tiger –  treenataan lujaa, tavoitellaan kultaa, ei tyydytä kakkossijaan ja lopussa saadaan palkinto. Me emme olleet tekemässä sitä elokuvaa.”

Urheiluelokuvan rajojen koetteluun sopi hyvin se, että toinen nuorista päähahmoista aikoi lopettaa uransa joukkueessa. Lopettaminen eli ”luovuttaminen” ei ole vaihtoehto kliseisissä urheilutarinoissa.

Sekin oli tavallaan Garlandille onnenpotku, etteivät valmentaja Miia Norvapalon ulkomailta napatut opit ja joukkueen ryhtiliike tuoneet kummempaa kunniaa.

”Miia ei pitäisi tästä kommentista, mutta minua pelotti, että entä jos he nyt voittavatkin ja sitten teen juuri sitä elokuvaa, jollaista en aikonut tehdä.”

Sen verran urheiluelokuvalle annetaan periksi, että elokuvan alussa ja lopussa on kameraa varten koottu cheerleading-kohtaus. Viimeinen kohtaus on hyvin valaistu ja erikoiskameralla kuvattu, mutta kokonaisuuden hengen mukaisesti se näyttää vääntyneitä jäseniä, harmistuneita ilmeitä ja epäonnistuneita temppuja.

Cheer Up onkin tavallaan epäonnistumisen ja sen tärkeyden ylistys.”

Cheer Up elokuvateattereissa nyt.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: