Dokumenttiteatterin voimaa

Dokumenttiteatteri perustuu autenttisiin haastatteluihin tai muihin dokumentaatioihin tai molempiin, mutta se on aina tulkinnallinen taideteos.

Dokumenttiteatteria lienee ollut yhtä kauan kuin teatteria. Ehkä voisi tulkita dokumenttiteatterin kuvaukseksi jopa Shakespearen Hamletin kohtauksen, jossa nimihenkilö paljastaa isänsä murhaajan teatteriesityksessään.

Suomalaisen dokumenttiteatterin nykyaallon pioneereina voi pitää Susanna Kuparista työryhmineen. Valtuusto-näytelmät  (2008–2010) ja Eduskunta-trilogia  (2011–2015) yhdistivät asiakirjoja ja kokoustallenteita journalistisilla työmenetelmillä koottuihin haastatteluihin ja tausta-ainestoihin. Samalla monimutkaisia yhteiskunnallisia asioita avattiin vahvaan kertojaan nojaavan opetusteatterin keinoin.

Spekulaatioita ja tunne­tulkintoja voi viedä dokumenttiteatterin avulla pitemmälle kuin perinteinen journalismi pystyy.

Eri suuntaan tätä ruuvia kierretään esimerkiksi Kansallisteatterissa esillä olevassa Helsingin Sanomien Musta Laatikko esitys­sarjassa. Toimittajatyön suora esittely on kiinnostavaa ja dokumentaarista, mutta voi kysyä onko se teatteria laisinkaan vaikka se teatterilavalta käsin tapahtuisikin.

Luovemmin teatteria ja faktataustaa yhdistivät ­Terike Haapoja ja Laura Gustafsson näytelmässään Oikeusjuttu  (2014). He kehystivät eläinten oikeuksiin liittyvää fiktiivistä oikeudenkäyntiä vahvalla faktataustoituksella, haastatteluvideoilla ja kertojan näkö­kulmalla.

Vielä selvemmin dokumenttiteatteria edustaa ­Pauliina Feodoroffin ohjaama Elonkehä  (2016). Siinä aseistariisuvien klovnien ryhmäyttämä yleisö saatellaan radiokuunnelmasta, dokumenttielokuvasta sekä näyttelemällä toistetuista haastatteluista ja konferenssipuheista koostuvan aineiston äärelle.

Oulun kaupunginteatterissa esitettävä Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä perustuu tekijän saman nimiseen dokumenttielokuvaan  (2013). Siinä identiteettikriisiä poteva suomalainen muusikko lähtee isänsä kanssa automatkalle Göteborgiin ja lapsuuskokemuksiinsa. 1970-luvun maastamuuttoaallon kuvaus peilautuu nykyisen maahanmuuttokeskustelun ytimeen.

Elokuvan siirtäminen teatterilavalle yleensä epä­onnistuu, jos teatteriesitys jää vain elokuvan rekon­struktioksi. Tekijöiden ja yleisön jakamaan läsnäolon kokemukseen tarvitaan enemmän.

Ronkainen ratkaisee haasteen tuomalla näyttämölle kertojaksi elokuvaohjaajan roolihahmon. Dokumentti­teatteri esittää siis muun aineistonsa ohella myös tässä ja nyt päivittyvän tulkinnan alkuperäisen elokuvan tekemisestä.

Kun ensi-illassa lavalle kukitettavaksi nousivat Ronkainen työryhmineen ja esityksen kuvaamat oikeat henkilöt, tuntui että todellisuus, sen dokumentointi ja taiteellinen esillepano sulautuivat toisiinsa.

Vaikuttavaa. 

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu