voima-kolumni

Työläisten riistoaste romahti vuonna 2009

Politiikan kannalta on ollut hieno syksy. Sipilän hallituksen uudistukset ovat nostaneet yhteiskunnalliset jakolinjat esiin, ja tulonjaon oikeudenmukaisuudesta on keskusteltu eniten aikoihin. Jos nyt pidettäisiin vaalit, uskoisin äänestysprosentin nousevan ilahduttavasti.

Tulonjaosta on keskusteltu ennen kaikkea kilpailukyvyn näkökulmasta ja tavoitteeksi on asetettu yksikkötyökustannusten, eli työn hinnan alentaminen. Suomalaiselle pääomalle halutaan luoda paremmat mahdollisuudet kasvaa kansainvälisessä kilpailussa. Pääoman paisuttamista on perusteltu sillä, että se on omistajien lisäksi työläisen, työttömän, opiskelijan ja eläkeläisen etu. Perusporvarihallituksen politiikka perustuu uusklassiselle talousteorialle, jossa talouskasvun oletetaan lopulta valuvan myös vähävaraisimpien laariin.

Tarkastelkaamme Suomen viime vuosikymmenen taloudellista kehitystä vaihtoehtoisella tavalla, nimittäin työn ja pääoman ristiriidan kautta. Karl Marx katsoi talouskasvun valuvan työläisten laarista pääoman omistajien laareihin. Valuvan virran määrää kuvatakseen Marx kehitti käsitteen riistoaste. Pääoman tuottamat voitot ovat riistoa, sillä pääoma ei kasvaisi ilman työtä, joka saa aikaan lisäarvon. Voitto syntyy työtätekevien työstä, mutta se sujahtaa pääoman omistajien taskuihin.

Tulonjako heilahti työn eduksi erityisesti vuonna 2009, jolloin bruttokansantuote supistui 7,8 prosenttia ja reaalipalkat nousivat 4 prosenttia. Kokonaispotista työtätekevien siivu kasvoi huomattavasti. Kääntäen sanottuna pääoman tuotot kaventuivat. Kilpailukyvyn ongelmana ei voi silti pitää yksikkötyökustannusten tasoa sinänsä, sillä Suomi on tasoissa Ruotsin kanssa ja kustannukset ovat pienemmät kuin Saksassa. Pääoman ongelmana Suomessa on se, että riistoaste eli pääoman tuotto on pienentynyt suhteessa verrokkimaihin.

Sipilän hallitus on lähtenyt ratkomaan talouden ongelmia kiristämällä riistoastetta palkkoja leikkaamalla ja työaikaa pidentämällä. Historiallisesti teollisen yhteiskunnan talouden ja hyvinvoinnin kasvu on kuitenkin perustunut tuottavuuden ja kulutuksen kasvulle sekä työajan lyhentämiselle.

Työväenliike on hankalassa tilanteessa. Pääoman kansainvälistyessä myös työväenliikkeen tulisi olla kansainvälinen. Pääomalla ei ole kotimaata, vaan se hakeutuu sinne, missä tuotot ovat suurimmat.

Työtätekevät asetetaan kilpailemaan keskenään työehtojen huononnuksista. Suomen talouskasvun suurin toivo voikin piillä kehittyvien maiden työväenliikkeiden kamppailuissa. Onnistuessaan ne luovat uutta kysyntää maailmanmarkkinoille. Tämä sillä varauksella, että onnistumme tulemaan toimeen planeettamme rajallisen kantokyvyn kanssa. Ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikka voivat olla parasta talouspolitiikkaa.

Mikko Niemelä

Kirjoittaja opettaa yhteiskuntaoppia ja tutkii fenomenologista marxismia.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu