kollaasi

Tervetuloa meille

Teksti ja kuvat Saara Mansikkamäki

”Haluaisin näyttää ihmisille muurin. Sitten puutarhan. ” (Lolo, 14)

Sotilaat kävelevät mäkeä alas. Heillä on visiirilliset kypärät, luotiliivit, aseet, kaikki hampaisiin asti. Näyttävät siltä kuin olisivat taisteluun lähdössä. Kyynelkaasu polttaa hengi-tysteitä, vaikkei sitä ole ammuttu vasta kuin muutama kranaatillinen. Äänipommit tuntuvat lähinnä käsistä karanneilta typeriltä vitseiltä. Ihan kuin he väkisin yrittäisivät saada vaarantuntua aikaan. Joku on ilmeisesti heittänyt vartiotornia kohti kiven ja tämä on nyt seurausta siitä.

Vyötärönmittaiset lapset seisovat kadulla rauhallisina ja ottavat muutaman askeleen taaksepäin sitä mukaa mitä lähemmäksi sotilaat tulevat. ”Jumalauta ette voi olla tosissan-ne!”, tekee mieli huutaa parikymppisille taistelijoille, kun he kohottavat pyssyjensä piiput ja ryhtyvät ampumaan kumiluoteja lapsia kohti. Luodit ovat samankokoisia kuin lasten nyrkit. Niillä on otettu ihmisiä hengiltä.

On siis täysin tavanomainen perjantai-iltapäivä. Kaikki ennallaan, voisi postikorttiin kirjoittaa. Terveisiä Aidan pakolaisleiristä Palestiinasta.

Kulman takana luodeilta piilotellessamme vedämme huiveja, kauluksia, mitä vaan kangasrättejä kasvoille alkeellisiksi kaasunaamareiksi. Teini-ikää lähestyvä nuori poika polt-taa vieressäni tupakkaa ja on huolissaan, kun huomaa, että minulla on kamera. ”Ethän julkaise facebookissa kuvaa jossa poltan?”, hän anelee hätääntyneenä, sillä ei halua isänsä saavan häntä kiinni moisesta rikoksesta. ”Älä huoli”, lupaan samalla kun uusi kyynelkaasukranaatti pomppii viereemme. Joku lapsista käy nappaamassa sen käsiinsä ja viskaa takaisin sotilaita kohti. ”Sovitaan, ettei isäsi tarvitse tietää, että hengität moista vaarallista savua.”

Muistan kuinka ala-asteella ollessani jokaisen piti opetella jouluevankeliumi sanasta sanaan ulkoa. Bethlehemin tähdet, paimenet lampaineen ja herran enkelit ovat kaikki hy-vässä tallessa alitajunnan arkistoissa. Tätä touhua katsellessa ei voi kuin toivoa, että opetussuunnitelmat olisivat sittemmin kuroneet pari tuhatta vuotta umpeen ja tulleet tähän päivään. Voisi olla hyvä kertoa, että voi lapset, itämaan tietäjien kulkua ohjaa nykyään se minkä värinen henkilökortti heillä on, missä on seuraava checkpoint ja kuinka korkea muuri polun eteen osuu. Uskossaan vahvoja voisi muistuttaa, ettei helvetin ja taivaan rajaa tarvitse tuonen mailta etsiä, että riittää, kun avaa silmät.

”Eiiiiiih, hihih, katso nyt tämä on ihan kamala, naamani näyttää niin leveältä!” (Yousef, 10)
”Eiiiiiih, hihih, katso nyt tämä on ihan kamala, naamani näyttää niin leveältä!”
(Yousef, 10)
Aida on piskuinen noin 0,1 neliökilometrin kokoinen ja viidentuhannen ihmisen asuttama täyteenrakennettu maatilkku Bethlehemin ja Beit Jallan välissä. Se on ollut olemassa jo 65 vuotta, eikä siksi enää tietenkään muistuta tavanomaista pakolaisleirimielikuvaa laakealla aukealla lepäävästä telttakylästä. Sementistä ja kivestä rakennetut muutamakerroksiset talot ovat toisissaan kiinni kuin siamilaiset kaksoset. Kujat kiemurtelevat kapeina käärmeinä. Seinissä olevista luodinraapamista voi laskea, että armeijan invaasiot eivät ole poikkeus vaan sääntö. Kahdeksanmetrinen muuri leikkaa horisontin monesta suunnasta. Vartiotorneista joku aina vahtii, mutta ei suojellakseen.

Vain parinsadan metrin päässä kulkee tie jota pitkin Israelin puolelta saapuvat kiiltävät luksusbussit rullaavat Bethlehemiin. Päiväretkellä olevat turistit istuvat niiden sisällä samanlaisissa lippalakeissaan ja katsovat minne oppaat osoittavat; pois. He ovat matkalla pyhässä maassa ja silloin kuuluu nähdä sellaisia asioita kuin Jeesuksen syntymäpaikkaa markkeeraava valtava kirkko ja paimenten niitty, joka tätä nykyä tosin muistuttaa enemmän puolikasta Esplanadin puistoa kuin lampaiden laidunta. Kaupungin keskusaukion reunalla ravintolassa nautitaan ehkä kuppi cappuccinoa ja ostetaan matkamuistomyymälästä oliivipuinen ristikaulakoru. Holy Land. Ah.

Mutta tänään on seikkailupäivä. Poiketaan siis matkaohjelmasta ja ajetaan harhaan omasta todellisuuskuvasta. Kurvataan sisään leirin prameasta portista ennen kuin sotilaat ehtivät ja leikitään turisteillekin tuttua seuraa johtajaa-leikkiä leirin lasten kanssa. Annetaan heidän näyttää millainen heidän maailmansa

Kirjoittaja on freelance kuvajournalisti joka työskenteli Palestiinassa kolmen kuukauden ajan. Juttu on toteutettu yhteistyössä Aidan pakolaisleirissä asuvien lasten kanssa. Heille annettiin käyttöönsä kertakäyttökameroita ja pyydettiin kuvaamaan asioita jotka he itse kokevat syystä tai toisesta mer- kityksellisiksi omassa elämässään. Lasten kanssa on järjestetty keskustelutilaisuus jossa jokainen kuva on käyty läpi ja puhuttu teemoista joita he ovat kuvillaan halunneet tuoda esiin. Jutussa lapsiin viitataan turvallisuussyistä vain heidän etunimillään.

Kiitos Batool, Yousef, Ghassan, Araz, Akram, Lolo, Ihab, Dalal, Saara, Malak ja moni muu joka tavalla tai toisella oli projektissa osallisena. Tulkkina on toiminut Mustafa al-Araj.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu