Ristinsä kullakin: vasemmalla Seela Sella kamppailee seksuaalisten ja uskonnollisten painolastien kanssa ja oikealla Saija Kivikangas kantaa taiteilijuuden raskasta riskiä.

Teatterista on moneksi

Kansallisteatterin mykkä Tabu ja Teatteri Vanha Jukon puhelias Kuolleen naisen maalauksia tuovat näyttämölle muutkin taiteenlajit.

Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) kirjoitti pellolaisesta kokemusmaisemastaan­ nousevaa runollista proosaa. Hänen toinen teoksensa ­Tabu (1965) kertoo tarinan isänsä menettäneestä 13-vuotiaasta Milkasta, jonka saattaa raskaaksi hänen äitinsä mies­ystävä, merkitsevästi Kristus-Perkele nimeltään.

Kristian Smeds on tuonut Tabun Kansallisteatterin lavalle näennäisen tunnistamattomassa muodossa. Esitys alkaa ja päättyy pitkiin, täysin pimeisiin jaksoihin, joita säestää harras, sähköisesti suodatettu viulumusiikki.

Lavalla nähtävä taas jakaantuu Smedsille ominaiseen tapaan erillisiin, voimakkaisiin näyttämökuviin ankkuroituviin episodeihin. Tällä kertaa kokonaisuutta kannattelee esityksen läpi kulkeva vaitonaisuus.

Lavalla nähdään vain kaksi näyttelijää, vanhempi nainen (Seela Sella) ja hiukan nuorempi mies (Tero Jartti). Koska suoria näyttämövuorosanoja ei ole, näyttelijät nojaavat mimiikkaan ja fyysisyyteen, samalla kun ohjaaja maalaa valojen, varjojen ja videoiden kontrastisella pensselillä visuaalisesti vaikuttavaa spektaakkelia.

Tabu tarkoittaa jo käsitteenä asioita, joista ei ympäristön arkailun tai psyyken torjunnan takia voi puhua. Yhtenä ulottuvuutena Mukan kirjassa on henkilöiden kyvyttömyys puhua tunteistaan ja haluistaan. Tätä vasten on ymmärrettävää, että Smeds on sovituksessaan korvannut puheteatterin nykytanssiakin lähestyvän performanssin omaisilla poikkitaiteellisilla asetelmilla.

Smedsin sovituksesta ei löydy alaikäisen työn ja vanhemman miehen välistä kiellettyä suhdetta. Sen korvaa vanhemman naisen seksuaalinen halu itseään nuorempaa miestä kohtaan. Tarkemmalla syynillä kirjan muutkin keskeiset teemat hahmottuvat vahvan symbolistisen ja välillä abstraktiakin lähestyvän esillepanon alta. Niissä uskonnollinen ja seksuaalinen lomittuvat yhtä vahvasti kuin alkutekstissä.

Huolimatta siitä, että jotkut kohtauk­set tuntuvat venyvän hiukan pitkiksi ja joissakin muoto vaikuttaa vievän sisältöään kuin koira taluttajaansa, kokonaisuuden tasolla teoksesta välittyy sekä raadollisen kehollinen että uskonnollisuuden lähteitä koluava tulkinta ihmiselämän luonteesta.

Katarttisen ylevöittäväksi kiteytyy kohtaus, jossa näyttämön alta nousee näkyviin esityksen musiikin lähde, Ihmemaan Liisan Hassuksi Hatuntekijäksi mieltyvä Pekka Kuusisto viuluineen ja mukanaan joukko pieniä soittajatyttöjä.

Tyystin toisenlainen taiteenlajien välinen synteesi luodaan lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon esityksessä Kuolleen naisen maalauksia.

Taiteellisen työryhmän yhdessä kirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama esitys lähtee liikkeelle taidemaalari Saija Kivikankaan teoksista. Niiden idea on siinä, että ne on tehty kuolleiden tai taiteesta luopuneiden taiteilijoiden hylättyjen töiden materiaaleista.

Teatteriaulaan sijoitettu risti­ on koottu useammasta vanhasta maalauk­sesta, joiden kankaat on peitetty uudella värillä. Vanha taide korvautuu ­uudella niin kuin uudet ihmiset astuvat elämään kuolleiden sijaan.

Samaa teemaa toistetaan näyttämöllä hyvin erilaisten kohtausten kautta.

Kerran tehty installaatio tehdään uudestaan – tosin vähän sinne päin. Musiikkia rakennetaan nauhoittamalla uutta aineistoa kerroksittain vanhan päälle. Hautajaiset kuvitetaan henkilökohtaisena performanssina. Musiikkiteoksia arvostellaan niihin päälle liimatuilla merkityksillä.

Toisin kuin Smedsin Tabussa, nyt ei etsitä mykkää mielen tilaa, vaan yleisöä nimenomaan puhutellaan suoraan ja monisanaisesti.

Osa kohtauksista karkaa hiukan pääteeman ulkopuolelle, ja esimerkiksi taiteilijan suhdetta taidekritiikkiin pohditaan ehkä turhankin paljon. Silti kantava näkökulma elämään ja kuolemaan ja ajatus uuden syntymisestä vanhan päälle kantaa hyvin. Samalla tavalla puhuttelevat viillot henkilökohtaisesta mustasukkaisuudesta suhteessa itse kunkin maailmaan jättämää jälkeä kohtaan. Esitys on samaan aikaan ilkikurinen, tragikoominen ja silti filosofisesti inspiroiva.

Esityksen huippukohdassa väreillä maalattava elävä keho muuttuu kankaalle vangituksi teokseksi. Idea kehon jäljestä taiteena palautuu jo luola­maalauksiin. Nykytaiteessa ajatus kankaalle siirrettävästä bodypaintingistä on tuttu jo esimerkiksi Yves ­Kleinin 1960-luvun töistä. Silti asiayhteys on tässä tuore: ilmaan jää kysymys siitä, mitä muuta taide – tai koko elämä yleensä – on kuin jonkinlaista pyrkimystä oman jäljen jättämiseen ja erityisyyteen. Toisaalta ehkä juuri tämän tunnistaminen voi olla lähde uuteen vapauteen.

Muutenkin kuin resursseiltaan keskenään erilaisten esitysten asettaminen rinnakkain ei ole pulmatonta. Silti sekä Smeds maan päänäyttämöllä että Vanhan Jukon innostava ensemble tahollaan onnistuvat tavoittamaan juuri omilla muotokielillään ja luovilla ilmaisuvoimillaan sen, mihin esityksillään pyrkivätkin.

Tällaisia teatteriesityksiä katsoo mielellään.

Timo K. Mukka & Kristian Smeds: Tabu

Esitykset Kansallisteatterissa 17.4. asti

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu