”Ihmiset kysyy aina, mitä hahmoa piirrät. Varmaan lähinnä itseäni”, Roju sanoo ja nauraa.

Rojun raivolla

Kuva&kollaasi Velda Parkkinen

Ilta-aurinko maalaa vastapäisen talon seinän kullalla. Johanna Rojola lojuu työhuoneessaan säkkituolilla ja harmittelee ääneen.

”Nykyään oman taiteellisen työn tekeminen tuntuu lomalta. Kun käyn päivätyössä Lahdessa, minulla ei tosin ole jaksamista tulla tänne.”

Rojola tunnetaan sarjakuvapiireissä ja niiden ulkopuolellakin Rojuna, joka on alansa todellinen konkari. Piirtämisen lisäksi Rojola on organisoinut näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Hän on toiminut Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana, ollut tuottamassa Sarjakuvafestivaaleja ja perustamassa kahta feminististä sarjakuvajulkaisua: Naarassarjat-lehteä ja Nettinarttu-verkkojulkaisuja.

Hänen viimeisin oma sarjakuva-albuminsa ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Roju onkin vuosien saatossa kasvanut piirtäjästä mahdollistajaksi, joka opettaa sarjakuvaa ja animaatiota Lahden kansanopistossa.

”Ehkä minun taiteellinen työni on nykyisin tuotannollista työtä. Rakastan aidosti sitä, että järjestän asioita niin, että muut voivat tehdä asioita. Rakastan Exceliä.”

Sarjakuvasta on tullut Rojulle oikea ammatti. Hän iloitsee hyvästä työyhteistöstä ja kansanopiston vapaudesta tehdä omannäköistä opetusta.

”Minusta on hirveän hienoa olla kansanopistossa opettamassa. Se on monelle ensimmäinen paikka, jossa voi hengittää vapaasti ja tavata samanhenkisiä ihmisiä.”

Suhde työhön on myös luokkasidonnainen asia.

”Jos tulee duunariperheestä, työ näyttäytyy asiana, jota tehdään, jotta saadaan rahaa. Olin pitkälti yli 30-vuotias, kun tajusin monen hakeutuneen työhön, joka on oikeasti intohimo.”

”En uskonut, että sellaista työpaikkaa olisikaan, jossa ei tarvitsisi tinkiä omista ideaaleista.”

Roju on syntynyt Ruotsissa Boråsissa, missä hänen vanhempansa olivat töissä tekstiilitehtaassa.

”Isä jätti lukion kesken ja muutti parhaan kaverinsa kanssa Ruotsiin. Hän lähetti vasta syksyllä kortin kotiin, että kaikki on hyvin ja ollaan täällä.”

Rojun ollessa kolmevuotias perhe muutti Suomeen, jossa he asuivat eri puolilla Pohjanmaata.

Viisivuotiaana Roju piirsi ensimmäiset sarjakuvansa. Äidin tehtäväksi jäi kirjoittaa niihin tekstit.

Vaikka Roju ei tiennyt tarkkaa tarinaa isänsä lähdöstä Ruotsiin, hän teki itse hyvin samanlaisen vedon. Peruskoulun jälkeen nuori lähti lupia kyselemättä Savonlinnan taidelukioon.

Kun lukiossa oli maalausta, Roju ei tajunnut ollenkaan, mistä opettaja puhui. Kun hän katsoi luokkakavereidensa töitä, ne olivat sata kertaa parempia.

”Maalauksessa on omat lainalaisuutensa. Jos kuvista meinaa tulla kovin kerronnallisia, se ei ole kovin hyvää maalaustaidetta. Pitäisi olla maalauksellisesti jokin ylempi taso, jotta kuvat olisivat kiinnostavia.”

Roju kuitenkin tiesi, että hänestä tulee taiteilija. Hän ei ollut tarkkaan miettinyt, millainen, kun sarjakuva otti tulta alleen.

”En saanut maalaamisesta mitään irti. Enemmän minua kiinnosti tarinoiden kerronta.”

Sarjakuvissa on tietynlaista sisäänrakennettua anarkismia. Niiden tekeminen ei vaadi kallista välineistöä. Riittää, kun on kynä ja paperia.

Lukiolaisena Roju koki feministisen herätyksen. Paikkana oli Savonlinnan kaupunginkirjasto. Hän ei ollut koskaan nähnyt pieniä suomalaisia sarjakuvalehtiä, mutta kaupunginkirjastosta löytyi Akkaväkilehtiä ja Suuri Kurpitsa.

Suuressa Kurpitsassa luki, että lähettäkää omia sarjakuvianne, ja minähän lähetin.”

Roju oli 18-vuotias, kun lehti julkaisi hänen sarjakuviaan. Se oli mahtavaa ja mieletöntä.

Myös Akkaväkilehti kului Rojun ja hänen kaverinsa käsissä. Yhdessä he tajusivat, että maailma on täynnä omituisia olettamuksia.

”Minusta tuntuu, että ne olettamukset on nykyään paremmin sanoitettu, kun olen seurannut queer-keskustelua. Silloin olisi ollut ihan hirveän helpottavaa tajuta, että oleminen on jatkuvaa hankausta eikä sitä oikein istu annettuun sukupuolimuottiin. Minä kapinoin, mutta toiset masentuvat, sulkeutuvat, samaistuvat tai toimivat jotenkin itseään vastaan. Oma reaktioni on se, että suutun ja hyökkään asian kimppuun.”

Aggressio toimii inspiraationa.

”Varsinkin alussa tein sarjakuvia paljon, kun olin raivona jostain enkä saanut suutani auki oikealla hetkellä. Menin himaan ja piirsin siitä sarjakuvan.”

Poliittisuus heräsi 90-luvun laman keskellä. Rojun kaverit pyörivät Vasemmistonuorissa, mutta hän piti hommaa nysväämisenä.

”Ajattelin, että ihme hippeilyä. Käydään rauhanhousut jalassa jollain rauhanjunalla jossain rauhanleirillä. Ei ole mun juttu yhtään.”

Mutta sitten pääministeri Esko Aho jauhoi televisiossa.

”Aholla oli pitkä luettelo kaikesta paskasta, mitä pitää tehdä, koska meillä ei ole vaihtoehtoa. Ei ole vaihtoehtoa! Eihän se jumalauta voi pitää paikkaansa.”

Aivoihin sattui, eikä siihen auttanut muu kuin alkaa ottaa asioista selvää. Se oli hidasta.

”Syytän koulun yhteiskuntaopin tunteja, joilla ei syntynyt minkäänlaista käsitystä siitä, miten yhteiskunta toimii ja miten demokratiassa vaikutetaan asioihin. Osaan vallan kolmijako-opin ja D’Hondtin menetelmän, mutta paljon hyödyllisempää olisi ollut oppia tekemään kuntalaisaloite.”

Nuoret ovat yhä passiivisempia ja poliittisesti tietämättömämpiä. Roju sanoo itse vain radikalisoituvansa iän mukana.

”Ehkä se on hullun lehmän tauti tai muu aivosurkastuma. Kun mä olen dementti, olen tuolla kaduilla heittelemässä jotain pommeja.”

Taidemuotona sarjakuva sopii lyhytjänteiselle ja nopealle tekijälle.

”En ikinä olisi jaksanut odottaa kolmea vuotta, jotta olisin saanut apurahoitettua ja tuotettua jonkin triptyykin Taidehalliin. Olisin saanut siinä välissä sata miljoonaa ideaa.”

Roju on luonteeltaan paitsi kapinoiva myös tempoileva. 22-vuotiaana hän pääsi Taideteolliseen korkeakouluun, mutta ei viihtynyt siellä lainkaan. Hän lopetti fuksivuoden jälkeen ja muutti keväällä 1993 Berliiniin.

”Minulla sattui olemaan poikaystävä, jonka kanssa lähdin Berliiniin hengaamaan. Meille tuli melkein heti bänät, ja olin kaupungissa lähes täysin ilman rahaa. Minulla oli kyllä säästöjä, mutta kun markka devalvoitiin, tililtä lähti kolmannes.”

Rojulla oli kymmenen Saksan markan viikkobudjetti. Syömiseen oli varaa joka toinen päivä. Rahapulassa hän työskenteli piikana pari päivää viikossa.

”Hengailin vallatussa talossa, jossa oli sarjiskahvila Bei Renate. Saksa oli juuri yhdistynyt, ja kahvilaa pitivät entiset derkkupuolelta tulleet saksalaiset. He olivat perustaneet avoimen sarjakuvakirjaston, johon oli käyty pöllimässä entisen Länsi-Saksan puolelta kaikkia hienoja taidesarjakuvia.”

Itä-Saksassa ei ollut jakelussa länsimaista hapatusta, kuten Lucky Lukea tai Aku Ankkaa. Niinpä DDR:ssä kasvaneilla ei ollut myöskään mitään käsitystä, millaista sarjakuvan pitäisi olla.

”He olivat taidekoulujen kasvatteja, ja ryhtyivät tekemään omia juttuja siltä pohjalta. Sarjakuvan ei tarvinnut olla sujuvaa, vaan näyttää hyvältä. Jutut saattoivat olla miten runollisia hyvänsä – ja heidän kanssaan minä hengasin.”

Saksasta Roju lähti Ranskaan Angoulêmen taidekouluun opiskelemaan sarjakuvaa.

”Kun olen kauhea tyrkky, menin siellä sarjakuvafestivaaleille ja sanoin, että voin tulla teille töihin. Ranskassa sellainen tyyli ei oikein toimi, vaan kaiken pitäisi mennä suhteiden kautta. Puhuin kuitenkin parempaa englantia kuin heistä kukaan, niin pääsin emännöimään vieraita”, Roju sanoo, ja ilma helisee naurusta.

Angoulêmessa pidetään vuosittain suuret sarjakuvafestivaalit. Kaupungissa on sarjakuvakoulun lisäksi myös sarjakuvamuseo ja -keskus.

”Se oli vähän kuin olisi mennyt takaisin kivikaudelle, kun menin Ranskaan opiskelemaan. Vittu, se oli aivan hirveää. Meitä taisi olla 60 sarjakuvaopiskelijaa koko koulussa, ja meistä kolme oli naisia. Yksi naisista lopetti, kun sillä oli suhde opettajaansa.”

Saatuaan työtarjouksen vuonna 1997 hän palasi Suomeen – ja jäi. Suurin syy on kieli.

”Olen aina muuttanut todella paljon, ja tulen suvusta, jossa on muutettu paljon. Tein tietoisen päätöksen kasvattaa juuret jonnekin.”

Sarjakuvaa ei ole taiteena nostettu jalustalle.

”Auktoriteettikammoiselle ihmiselle sarjakuva tuntuu turvalliselta lajilta olla alisuorittaja. Siitä ei koskaan joudu minnekään kaapin päälle pönöttämään.”

Siihen suuntaan ollaan kuitenkin tukevasti menossa, vaikka tuskin koskaan kokonaan. Sarjakuvan sisällä on paljon high-art- ja keräilijä-skeneä, mutta toisaalta kuka vain voi piirtää sarjakuvan, laittaa sen nettiin ja saada heti lukijoita.

”Puhuttiin siitä joskus Christer Nuutisen kanssa. Jos haluaa tehdä jotain marginaalista taidetta, kannattaisi alkaa vaikka runoilijaksi. Ihmiset sentään tajuavat, mitä se on, ja se on yhteiskunnallisesti arvostettua ja hienoa. Sarjakuvat myyvät yhtä huonosti kuin runous, mutta sitä myös ymmärretään huonosti. Apurahoja on vähän, aivan kuin runoudessa.”

”Jos ajatellaan tekstiä, ihmiset tajuavat, että Harlekiini, puhelinluettelo, Dostojevski ja uutisteksti ovat eri ­asioita. Mutta sarjakuva ei kuulu kaanoniin, eikä sen lajityyppieroja eikä mahdollisuuksia opita koulussa.”

Sarjakuvan hyvä puoli on se, että siellä on todella paljon hyviä juttuja löydettävänä. Sen viehätys on myös hallittavuudessa.

”Ei tarvitse neuvotella rahoittajien tai tuottajien kanssa. Ei tarvitse ottaa huomioon valaistusta tai vuodenaikaa tai sitä, miten hienoihin kameroihin on varaa. Siihen ei tarvita työryhmää, eikä kukaan näyttelijä pilaa hommaa. Voi tehdä oman vision niin hyvin kuin osaa tai harjoitella niin kauan, että lopputulos on täydellinen. Sarjakuvassa voi tehdä tekstin ja kuvat, suunnitella piirroksen ja ulkoasun, sen miten se painetaan. Kaikkeen pystyy vaikuttamaan itse. Yksi ihminen voi tehdä kokonaistaideteoksen, jos vain haluaa.”

Kuten mikä tahansa taide, sarja­kuva voi hienoimmillaan kasvattaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja maailmasta.

Johanna Rojolalle yksi vaikuttavimmista teoksista on ollut Marjane Satrapin Persepolis. Ensimmäinen osa Persepolis: Iranilainen lapsuuteni ilmestyi vuonna 2000, suomennettuna vuonna 2004.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo Satrapin lapsuudesta Iranista.

”Muistan, kun Persepolis ilmestyi, olin aivan ihmeissäni, koska vastaavaa ei koskaan ollut tehty. Persepolis on pintapuolisesti yksinkertainen, mutta kun sitä ryhtyy analysoimaan, niin tajuaa sen olevan järjettömän nerokkaasti rakennettu juttu.”

Tarttuessaan albumiin Rojola ei tuntenut Irania erityisen hyvin. Sarjakuva toi vieraan kulttuurin lähelle ja teki sen ymmärrettäväksi.

”Sitähän taide parhaimmillaan tekee.”

Myös Art Spiegelmanin omelämäkerrallinen Maus on esimerkki vahvasta sarjakuvasta. Spiegelman kertoo siinä isätarinansa.

Vuonna 1980 ilmestyneen sarjakuvan kerronta toimii monella aikatasolla. Spiegelmanin isä on selviytynyt keskitysleiriltä, mikä tekee Mausin tarinasta poikkeuksellisen. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja perheen historia on täynnä asioita, joista ei puhuta.

Tarina on raskas, mutta visuaalinen idea helppo. Juutalaiset on kuvattu hiirinä, natsit kissoina, amerikkalaiset koirina ja puolalaiset sikoina.

Sarjakuva on hyvä muoto, jos täytyy kertoa julma tarina.

”Jopa fiktiossa esimerkiksi kidutuksen kuvaaminen on niin hirveää, että sinä tulee helposti torjuntareaktio. Mutta kun se on piirretty yksinkertaistaen, kohtauksen ja tarinan pystyy lukemaan läpi. Se on yhtä kauheaa, mutta ei ole pakko laittaa silmiä kiinni, kun oksennus nousee suuhun.”

Sarjakuva vetoaa empatiaan ja tunteisiin, kun taas raaka realismi saa katseen kääntymään pois kärsimyksestä.

”Sarjakuva on editoimisen toinen taso. Asiat voi piirtää tarkoituksenmukaisen hienosti, eikä tarvitse välittää optiikan rajoitteista.”

Rojun sarjakuvatärpit

MAX

”Tunnen espanjalaisen MAXin pitkältä ajalta, ja hän tekee aivan mahtavia sarjakuvia. Häneltä on ilmestynyt esimerkiksi sarjakuva Peter Punk, joka on kuin Peter Panin tarina, mutta kaikki ovat punkkareita. Sarjakuva on piirretty aivan hirveän tyylitellen, mutta sisältö on kreisiä. Nykyisin MAX tekee myös hyvin filosofisia juttuja. ­MAXin Kuin koirat -sarjakuva kertoo Jugoslavian ­sodasta.”

Elke Renate Steiner

”Steiner on tehnyt paljon non-fiction sarjakuvaa. Hän tekee sarjakuvaa Die anderen Mendelssohns, joka kertoo saksanjuutalaisesta suvusta. Yleensä Mendelssohnseista tunnetaan säveltäjä Felix Mendelssohn-Bartholdy, mutta koko suku on jännä ja täynnä yhteiskunnallisia kulttuurivaikuttajia. Lisäksi hän on pitänyt todella paljon sarjakuva- ja ihmisoikeustyöpajoja LGBTI-teemalla.”

Ulli Lust: ­Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

”Kaksi punkkarityttöä tylsistyvät Wienissä, ja sitten he liftaavat Italiaan. Heille meinaa käydä todella huonosti. Tytöt ovat iältään noin 14-vuotiaita.”

”Ihmiset kysyy aina, mitä hahmoa piirrät. Varmaan lähinnä itseäni”, Roju sanoo ja nauraa.
”Ihmiset kysyy aina, mitä hahmoa piirrät. Varmaan lähinnä itseäni”, Roju sanoo ja nauraa.
Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: