big_fimage.jpg

Näkökulma: Kurjuuden kilpavarustelu

Teksti Kimmo Laakso

Nykykulttuurissa kertomukset kurjuudesta ovat kilpaurheilua. Se, joka pystyy vakuuttamaan yleisönsä, että on kokenut jotain järisyttävää ja selvinnyt kertomaan siitä, on voittaja, Kimmo Laakso kirjoittaa.

Vietimme äskettäin kutsuja. Salaattia valmistaessani huomasin, että salaattikuivuri oli tehnyt tenän. Eikä kulunut montaa päivää, kun tehosekoittimen akseli katkesi.

Korjausyrityksistäni huolimatta jäin ilman smoothieta. Vieraat saivat eteensä vetistä salaattia.

Elämäni on kurjaa. Mutta vielä kurjemmaksi sen tekee, ettei kukaan usko minua. Kun yritän muuttaa arkisen kurjuuteni tarinaksi, käy aina näin.

Lopputulos on parodia. Voin jo melkein kuulla röhönaurua.

Väitetään, ettei keskiluokkainen kurjuus ansaitse tulla kuvatuksi tarinoissa, koska se on tylsää.

Kukapa haluaisi lukea miehestä, jolla on omakotitalo, auto, lapsi ja kolmekymmentä koiraa?

Tai vielä tarkemmin: kukapa haluaisi lukea miehestä, jolla on omakotitalo, auto, lapsi ja kolmekymmentä koiraa ja joka kierii itsesäälissä itkien kurjaa kohtaloaan?

Nykykulttuurissa kertomukset kurjuudesta ovat kilpaurheilua. Se, joka pystyy vakuuttamaan yleisönsä, että on kokenut jotain järisyttävää ja selvinnyt kertomaan siitä, on voittaja. Meneillään on kärsimystarinoiden kilpavarustelu. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, pakkomielteet ovat vaarallisia.

Asiaa mutkistaa se, ettei kärsimystarinoita ahnaasti kuluttavalla yleisöllä ole aina yksimielisyyttä siitä, mitä kärsimys on.

Eikä tilannetta helpota, että kärsimykseen suhtaudutaan kuin voittopokaaliin.

Arkipäiväinen kärsimys on usein moniulotteista ja nimetöntä, eikä sitä ole helppo muokata uskottavan tarinan muotoon.

Liian usein ihmiset yhdistävät kärsimyksen puutteen minimitulotasoon. Kun tämä taso on saavutettu, kärsimykset kuin taikasauvan heilautuksesta lakkaavat.

Kirjaa kurjimmasta elämästä ei ole vielä kirjoitettu. Tämä johtuu siitä, että raha voi myös tuottaa kärsimystä, eikä vain poistaa sitä. Materiaalinen hyvä, joka yksilön ympäröi, voi itse asiassa tehdä merkityksellisen elämän mahdottomaksi.

Joistakin ihmisistä voi huokua elämänväsymys, jota ei kuitenkaan ole tapana pitää kärsimyksenä. Se, että kärsimys voi olla näkymätöntä, saa meidät toisinaan hämmästymään itsemurhaviestiä: ei olisi uskonut, että kaikista maailman ihmisistä juuri hän.

Hänhän oli niin iloinen.

Tehdessäni lopputyötä englantilaiseen yliopistoon innostuin romaaniperinteestä, joka kuvaa keskiluokkaista kurjuutta vaurauden keskellä.

Ensimmäisenä käteeni iskettiin John Cheeverin Pikkukaupunki Bullet Park. Se on tarina isästä, joka huomaa että hänen poikaansa vaivaa jokin. Tämä on ilmiselvästi omakotialueen elämäntyylin, drinkkibileiden ja grillijuhlien uuvuttama. Häntä on kohdannut henkinen köyhyys ja siitä seuraava tunne sieluttomuudesta. Kaikkea on, mutta puuttuu sitä jotain.

Isä vie pojan pelaamaan golfia, jotta tämä edes hiukan piristyisi.

Golfkentällä kriisi kuitenkin eskaloituu.

Kohtaus on tyypillinen. Se ilmaisee jännitteen keskiluokkaisen kunnollisuuden ja kapinahalun välillä. Tyypillinen tarina on siksi, ettei kärsimyksellä ole nimeä. Lääkäri toteaa, ettei poikaa vaivaa yhtään mikään. Perheen poika kärsii, vaikka hänen ympärillään on kaikkea ruohonleikkurista golfpalloon.

Samaistun tarinan poikaan. Hänhän elää tilanteessa, jossa tuntee olonsa kurjaksi ilman mitään näkyvää syytä.

Ja juuri se, että hänen ympäristönsä ei löydä näkyvää syytä, joka selittäisi kurjuuden, toimii kurjuutta lisäävänä seikkana. Aina on joku, joka kärsii vielä enemmän kuin minä. On epäilyttävää jos joku itkee vaivaisen salaatinlehden vuoksi.

Voi olla, että ongelmamme kärsimystä koskevissa määritelmissä on lähtökohta. Me yritämme mitata kärsimystä. Silti näyttää, että maailmassa on mittaamatonta kärsimystä, joka uskollisesti pakenee otteestamme.

Tämän johdosta yhden ihmisen kokemus kärsimyksestä ei ole siirrettävissä. Se, minkä yksi kokee kärsimyksenä, voi toiselle olla harmiton juttu. Juuri tämä seikka itse asiassa takaa, että kärsimystä ei maailmasta voida poistaakaan.

Paremman puutteessa toimin itse esimerkkinä.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu