big_fimage.jpg

Film noir kohtaa psykedelian

Teksti Tuomas Rantanen

Paul Thomas Andersonin uudessa elokuvassa dekkaroidaan hippikauden tapainturmelluksen keskellä. Sen rakentama ajankuva on rikosjuonta kiinnostavampi.

Monesti palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson (s. 1970) kuuluu kiistatta amerikkalaisten arthouse-ohjaajien etujoukkoon. Hänen aiheensa ja teemansa ovat vaihdellet laajasti, mutta ne ovat selvästi tunnistettavan tekijyyden sävyttämiä.

Varhainen työ Boogie Nights(1997) kertoi pornotähti John Holmesin tarinan kaunistellusti ja vielä omaa tyyliään etsien. Magnolian (1999) kohdalla Anderssonin auteur-ilmaisu oli jo asettunut selkeämmin muotoonsa: ristikkäin kerrotut yksittäiset elämänkohtalot muodostavat laajemminkin arvovalintojen perään kysyvän kokonaisuuden.

Elokuvan huippukohdassa realistinen kerronta kohtaa surrealistinen sammakkosateen. Toisaalta Tom Cruise tekee elokuvassa yhden parhaista rooleistaan oidipaalisen isätraumansa kanssa kipuilevana miesaktivistina.

Oscareilla ja muilla palkinnoilla siunattu There Will Be Blood (2002) kertoo isän ja ottopojan tarinan kautta amerikkalaisen menestysunelman inhimillisestä hinnasta. Samalla avautuu moraalisesti kyseenalaistava näkökulma kansakunnan perustaan, joka nojaa yrittäjyyteen, kilpailuun ja varallisuuden kasvuun.

Vuonna 2012 valmistuneessa Mestarissa (2012) Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman tekevät intensiiviset roolisuoritukset psyykkisesti epävakaana oppipoikana ja manipuloivana mestarina. Tarinan laajempi viitekehys viittaa sotatraumojen ja uskonnollisen lahkolaiskaupallisuuden värittämään kulttuuriseen ilmapiiriin.

Andersonin elokuvissa avainasemassa ovat olleet sisäistyneeseen näyttelijätyöhön perustuvat mieshahmot. Samalla naisten roolit ovat usein jääneet ohuemmiksi ja vähemmän tähdellisiksi. Tässä suhteessa nyt ensi-iltaan tuleva Inherent Vice ei tuo asetelmaan uutta. Tämä Thomas Pynchonin romaaniin perustuva elokuva sovittaa klassisen film noir -dekkarin asetelmia 60-luvun lopun USA:n länsirannikon tapainturmellukseen.

Film noir on elokuvan tyylilaji, jonka kulta-aika ajoittuu 1940–1950-luvuille. Sillä viitataan usein Hollywood-dekkareihin, joissa on kyyninen ja seksuaalisesti värittynyt tunnelma sekä usein varjoja korostava kuvallinen ilmaisu. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat esimerkiksi John Hustonin Maltan Haukka (1941), Robert Siodmakin Tappajat (1946) ja Orson Wellesin Pahan Kosketus (1958).

Inherent Vice ei ole mustavalkoinen elokuva, mutta siinä on hämyiset hetkensä. Voice over -kertojaratkaisu muistuttaa lajityyppitietoisuudesta. Se antaa myös mahdollisuuden käyttää enemmän Pynchonin nautittavan sarkastista tekstiä.

Film noirin kulta-ajan ohella elokuva vertautuu myös Robert Altmanin Raymond Chandler -filmatisointiin Pitkät Jäähyväiset (1973). Jo Mestarissa loistaneen Joaquin Phoenixin sielukas näyttelijäsuoritus yksityisetsivä Doc Sportellona haastaa hyvin Elliot Gouldin resuista Philip Marlowe -tulkintaa.

Phoenixin pohjimmiltaan hyväntahtoisen, mutta elämäntapojensa kanssa kompuroivan antisankarin kautta Anderson luo laajempaa ajankuvaa hippikauden päihdehakuisen vapautumisen ja korruptoituneen järjestelmän välisestä jännitteestä. Elokuvan juoni on hiukan konstikas ja poukkoileva, mutta kokonaisuus onkin paljon kiinnostavampi yhteiskuntakritiikkinä ja vieraantuneisuuden kuvauksena.

Kokonaisuuden kannalta rikostapahtumien selvittely saa silti loppua kohden liikaakin painoa. Rakenteen ja asetelmien rohkeampi hajottaminen olisi ehkä tukenut paremmin kuvatun ajan kulttuurisiin murroksiin liittyvää pääteemaa ja tuonut elokuvaan vielä yhden tason lisää.

Paul Thomas Anderson: Inherent Vice

Ensi-ilta 27.3.

Neljä tähteä

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu